Durian fruit

Durian fruit
Durian hedelmä

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Delhi, Intia - "Old Delhi", "New Delhi" tai sitten ihan vain "Delhi"

Viimeistä päivää!

Viimeinen blogikirjoitus tällä erää sijoittuu Delhiin, Intian pääkaupunkiin. Delhi on yksi maailman vanhimmista jatkuvasti asutetuista kaupungeista ja se on ajan kanssa paisunut varsinaiseksi pullataikinaksi. Nykyisin Delhiä pidetäänkin enemmän ”kaupunkialueena” ja sen osia pidetään jopa omina kaupunkeinaan – tämä se on varsin hämmentävää. Delhin vanhinta osaa kutsutaan Old Delhiksi ja brittiläisten alun perin hallintoalueeksi rakentamaa osaa kutsutaan New Delhiksi. Näiden lisäksi Delhissä on lukuisia muita hallinnollisia alueita ja kokonaiskuvan saaminen on vähintäänkin haastavaa. Merkillisin asia on kuitenkin se, että tämä New Delhi on maan virallinen pääkaupunki ja siellä asuu virallisen laskennan mukaan vain noin 250 000 ihmistä. Toki, jos huomioidaan ympärillä oleva metropolialue, niin ihmisiä löytyy kyllä ihan riittävästi, noin 22 miljoonaa kappaletta.

Kun juna tiensä Delhiin löysi…

Mennäänpä sitten taas itse matkaan: juna oli lähes aikataulussa, kun saavuimme Delhiin hieman yli kymmenen aikaan illalla. Aseman seutu vilisi taas vaihteeksi maan täydeltä innokkaita riksa- ja taksikuskeja. Olimme etukäteen katsoneet netistä hyviä majoitusvaihtoehtoja Paharganj main bazaarin lähettyviltä, joka on hieman kuin Delhin vastine Bangkokin Khao San Roadille. Tuo vilkas basaarialue sijaitsee kätevästi New Delhin juna-aseman kupeessa. Ainoa ongelma kohdallamme oli vain se, että junamme pääteasema sattui olemaan yksi niistä lukuisista muista Delhin mammuttikaupungin juna-asemista. Alun perin suunnitelmanamme oli tietysti ollut valita yksi niistä lukuisista oikealle asemalle tähtäävistä junista, mutta tuo ällikällä päähän lyönyt lippujen saatavuuden rajoittaminen pakotti meidät ottamaan liput juuri siihen junaan, johon ne suinkin saimme. Niinpä tässä kohtaan ei auttanut itkuvirret markkinoilla tai markkinoille pääsyn halusta, vaan homma piti hoitaa jotenkin toisin.

Matka kakkosluokassa sujuu ihan siedettävissä olosuhteissa, kun lipuissa on numeroidut paikat.



Koska kello oli jo kohtalaisen paljon ja kyse oli eittämättä Intian eniten varkausammattia harjoittavia yrittäjiä sisältävästä kaupungista, päätimme ottaa allemme taksikyydin – varmuuden välttämiseksi. Tiesimme ennalta myös sen, että Delhin taksikuskeilla on keskimäärin erittäin huono maine ja ”kuinka koijjata turistilta viimeisetkin roposet” -oppikirjan kaikkia vippaskonsteja esiintyy pilvin pimein – täällä ne kaikki varmasti tunnetaan, sanovat.

Halusimme tietysti mittarillisen taksin, jotta hinta olisi edes etäisesti kohdallaan. Mittarillisen taksin löytäminen ei ollut vaikeaa ja ensimmäinen vastaan tullut taksikuski suostui sen käyttöön heti. Niinpä heitimme rinkkamme taksin takakonttiin ja hyppäsimme kyytiin. Alku sujuikin hyvin, kunnes kuski alkoi noin kymmenen metrin ajon jälkeen vaatia lisämaksuja kahdesta rinkasta. Alkuun yritys oli jotain yli 200 rupian luokkaa mutta nopean totaalikieltäytymisen jälkeen hyväksyimme lopulta kahdenkympin (~0,27e) lisämaksusta ja siihenkin suostuimme vain, koska emme olleet kovin innoissamme enemmistä kikkailuista siihen aikaan illasta.

Saalista vaanivat taksit eivät kyllä juna-aseman tieniolta pääse ihna heti loppumaan kesken.


Niinpä matka jatkui asemalta eteenpäin. Tuon matkan piti olla kartan mukaan korkeintaan kuuden kilometrin mittainen. Ajomatkaa tuntui silti vain kertyvän. Vastaan tuli ensimmäinen kääntymään ohjaava kyltti, joka viittasi New Delhi train stationille, sitten tuli jonkun ajan kuluttua toinenkin. Tässä välissä olimme jo kaivaneet kompassin esiin, josta pystyi kivasti seuraamaan, kuinka suunnat vaihtelivat hieman epäloogisesti. Tuota kiertoajelua ei helpottanut sekään, että taksamittarikin tuntui laukkaavan kohtalaisen innokkaaseen tahtiin, joka poikkesi huomattavasti muualla totuttuun tahtiin.

Vähän ajan kuluttua kyllästyimme tuohon touhuun ja kerroimme kuskille niin kuin asiat olivat: meillä oli kartta ja emme nyt halunneet kulkea mitään kiertoteitä. Vastaan saimme selittelyitä siitä, kuinka tie olisi ollut poikki ja että siksi hänen täytyy kulkea parin kymmenen kilometrin mittaista kiertotietä. Siihen pystyimme kuittaamaan, että jos tällä puolella ollut liittymä oli suljettu, tuonne olisi pystynyt ajamaan myös sitä aseman toista kautta kiertäen ja molemmista suunnista kulkevat tiet tuskin ovat suljettuna. Tämän jälkeen kuski ryhtyi suhteellisen hiljaiseksi matkakumppaniksi ja perille päästiin kohtalaisen nopeaan tahtiin.

Taksi pysäytti main bazaar -tielle meidän tavoitekujan kohdalle, jossa aloimme käydä hieman neuvotteluja hinnasta, sillä kuljettaja ei todellakaan ollut ajanut edes etäisesti suorinta reittiä perille.  Alkuun kuljettaja ei meinannut taipua mihinkään, mutta kummasti asia alkoi hieman edistyä, kun pyysimme saada nähdä hänen taksinkuljettajalisenssinsä. Ensin hinta putosi hieman ja sen jälkeen jatkoneuvottelut toivat esiin sanat ”no english” ja hermostuneen näköistä edestakaisin kävelyä. Kumma ilmiö, vaikka olimme aivan varmoja että aiemmatkin keskustelumme olimme käyneet ihan englannin kielellä…

Lopulta saimme kuitenkin ratkaisun aikaiseksi ja hinnaksi sovittiin pienoisen keskustelun jälkeen 200 rupiaa (2,67e), johon kuljettaja oli hintapyyntönsä laskenut neuvottelujen aikana. Jossain vaiheessa hän olisi ollut jo lähdössä ottamatta mitään rahaa, joka ilmeisesti johtui siitä, ettei hänellä todellakaan mitään valtion myöntämää taksilisenssiä ollut. Halusimme kuitenkin maksaa saamastamme kyydityspalvelusta kaikesta huolimatta ja siksi emme rahattomaankaan ratkaisuun olleet valmiina. Niinpä saimme tämän ikävänpuoleisen asian loppuunkäsitellyksi ja pääsimme jatkamaan matkaamme katsastamaan sopivia majoitusvaihtoehtoja.

Main Bazaar (päivän rauhallisimpaan aikaan)

Matka jatkui kävellen Gali Chandi Wali -nimiselle pikkukujalle, josta löytyi suhteellisen nopeasti ennalta katsomamme majoituspaikka muutaman muun vaihtoehdon kera. Kello oli jo paljon ja esitetty huone ensimmäisestä kerroksesta tuntui riittävän hyvältä ja otimme sen siltä seisomalta.  Hinta oli myös kohdallaan, 780 rupiaa (10,40e) yöltä, joka pääkaupungin hintatasossa tuntui varsin kohtuulliselta.

Kun sisäänkirjautumisrutiinit oli hoidettu, teki kaiken kokemamme jälkeen tuo tarjolla ollut kylmä suihkukin aika poikaa. Nälkäkin olisi kyllä ollut, mutta niin myöhäisenä ajankohtana oli tyytyminen vain ostettuun limppariin. Sitten oli aika ottaa hieman unta palloon.

Yö ei ollut lopulta kovin levollista aikaa, kun katutasossa sijainneeseen huoneeseen kuului jatkuvasti ääniä sekä hostellin aulatilasta että ulkoa. Niinpä koko yön tuli aina kuvitelleeksi, että joku olisi ollut huoneessamme pölisemässä, vaikka todellisuudessa äänet tulivat seinän toiselta puolelta. Lisäksi huoneessa ei ollut tilaa edes ohittamiseen ja kirsikkana kakun päällä oli vielä natiseva sänky, joka piti huolen, että jokainen kyljenkääntö tuli rekisteröityä. Helposti voimme todeta, että tämä huonevalinta oli lopulta ollut reissun huonoimmasta päästä, eikä kisa ollut edes tiukka. Yleensä huoneissa oli ollut aina jotain pieniä puutteita mutta tästä huoneesta niitä tuntui löytyvän joka lähtöön.

Huonosti nukutun yön jälkeen päätimme repäistä ja upgreidata huoneen. Lisäsimme neljä euroa päivähintaan ja samalla nostatimme itsemme sellaiseen tasokkuuden stratosfääriin, joka antaisi loppumatkalle varmasti arvokkaan juhlallisen lopun. Jostain syystä väsyneellä mielellä varustettuna tämä päätös syntyi yksimielisesti ja poikkeuksellisen nopeasti. Kävimme katsomassa parit hostellihuoneet samaisen kujan varrelta ja päädyimme lopulta valitsemaan samaisen hostellin toisesta toimipisteestä, kolme kerrosta maatasosta ylöspäin sijoitetun hulppean kokoisen huoneen. Valitussa huoneessa olikin sitten paitsi ilmastointi, niin myös tilaa kääntyä ja liikkua, mukavan pehmeän tuntuinen sänky sekä suihkussa tarjolla lämmintä vettä lyhyiksi totutteluajanjaksoiksi. Kyllä muuten tuntui hyvältä edelliseen verrattuna.

Sen viimeisen kaupungin haltuunotto…

Lieneekö johtunut edellisyön haasteista vai siitä, että kyseessä oli matkan viimeisin kohde, mutta päätimme aloittaa Delhin haltuunoton hieman lunkimman otteen kautta. Ensimmäinen päivä meni lähinnä levätessä. Onneksi alla oli nyt parempi huone, jossa oli hyvä potea pientä väsymystä, läpihiostavaa kuumuutta sekä muita orastavia flunssan oireita. Kävimme läheisessä perheravintolassa maistelemassa viimein butter chicken annoksen, joka oli usein ”kummitellut” ruokalistoissa. Kyytipojaksi otettiin lisäksi riisiä ja tuoretta naan-leipää. Maistuipa muuten aika jumalaiselle tämä setti! Loppupäivä menikin sitten rennosti, hieman basaaria kierrellen ja kirjoja lueskellen – eihän sitä koko lomaa viitsinyt jatkuvasti pitää yllä sataprosenttista tehokkuutta.

Butter chicken oli aika suussa sulavan hyvää.

Seuraavana päivänä oli aika lähteä hieman kauemmaksikin katsomaan, miltä se megalomaaninen Delhi oikein näyttää. Suuntasimme vanhaan kaupunkiin eli Old Delhiin katselemaan hieman paikkoja. Matkaa ei ollut montaa kilometriä, joten menimme sinne tietysti jalkapatikalla. Perille päästyä vastassa ei odottanut mikään perinteinen vanhoja rakennuksia sisältänyt kaupunginosa, mitä helposti saattaisi tietysti luulla näkevänsä. Old Delhin alueen tunnisti lähinnä siitä, että yhtäkkiä kadut olivat niin täynnä, ettei edes kävellen päässyt kulkemaan täyttä vauhtia, autoista ja riksoista nyt puhumattakaan. Ihmismassat olivat pakkautuneet järkyttävän tiheään loputtoman tuntuiseen kulkueeseen ja kaikki yrittivät päästä liikkumaan johonkin suuntaan. Talot olivat suhteellisen uusia ja näyttivät suurin piirtein samalta, kuin kaikkialla muuallakin kaupungissa – näköpiirissä ei siis ollut mitään ”must-nähtävää”, jota ilman ei olisi tullut toimeen. Alueella oli paljon remppaustarvikeliikkeitä ynnä muita vastaavia ja kaikki rättikaupat, jotka on suunnattu turisteille, näytti täältä puuttuvan.

Delhistäkin löytyy jonkin verran näitä moderneja businesstaloja, vaikka mikään Shanghai tämä ei kyllä ole.

Old Delhin reunalla oli tarjolla kaikki merkit siitä, kuinka epämiellyttävän täynnä nuo kadut tulisivatkaan olemaan mutta eihän nämä matkalaiset mihinkään merkkeihin uskoneet.


Kyllä - se on tie, jossa on aktiivista "liikettä".





Päätimme ärsyttävästä tungoksesta huolimatta suunnata Old Delhin alueella sijaitsevalle kuuluisalle moskeijalle ja siitä vielä Delhin Red Fortille, joka oli Agran Forttia pitkälti muistuttava linnake. Yhdennäköisyys ei tietenkään tullut yllätyksenä, olihan tässä kyseessä sama rakennuttaja.

Tungoksesta ja ahtaista kaduista johtuen moskeijan kuvaaminen ei ollut mitään helppoa hommaa.


Viimeinkin hedelmämarkettikin kukoisti valikoimallaan.



Moskeija oli ihan näyttävä mutta ei mitenkään niin poikkeuksellinen, että olisimme sinne halunneet sisään mennä. Sisäänpääsyhinta olisi koskenut lähinnä kameralaitteita mutta paikka ei tuntunut missään määrin kiinnostavalta, että siitä olisi mitään halunnut maksaa. Niinpä ohitimme moskeijan ja jatkoimme matkaamme vieressä ollutta kauppabasaaria pitkin. Tiesimme siellä olevan paljon taskuvarkaita, joten olimme kokoajan varsin valppaina ja kamerasta pidettiin hyvin kiinni.


Moskeijan vieressä sijaitseva bazaari kuhisee elämää ja rättikauppoja.


Bazaarin jälkeen Red Fortti näkyikin jo ja sen ympärillä olevat vihreät niityt näyttivät suorastaan vapauttavilta kaiken sen väentungoksen jälkeen. Päätimme olla menemättä tähän forttiinkaan sisälle, koska vastaava tapaus oli jo kerran tutkittu Agrassa. Niinpä oli aika lähteä kävelemään takaisinpäin. Ajatus hulluntäyteen tungetuista kaduista ei kuitenkaan tuntunut yhtään houkuttelevalta ja niinpä päätimme mennä hieman eri reittiä takaisin, vaikka se olikin pidempi kartasta katsottuna. Mistään varsinaisesta hyvin suunnitellusta reitistä ei sitten ollut kuitenkaan kyse, koska vanhan kaupunginosan kadut olivat varsinaisia sokkeloita ja niin kapeita, etteivät niissä olisi autot meinannut mahtua kulkemaan (vaikka ihmisiä ei olisi ollut yhtään). Niinpä päädyimme lopulta kaivamaan kompassin esiin ja suunnistamaan sokkeloisia pikkukatuja ilmansuuntien mukaan. Vaikka välillä kujat tuntuivat kapenevan olemattoman pieniksi, löysimme kuitenkin lopulta tiemme isommalle tielle, josta oli suhteellisen helppoa bongata katuosoite jonkun yrityksen nimiplakaatista. Mitään katukylttejä ei tosiaan Delhistä tuntunut selkokielellä koskaan löytyvän, joten suunnistamisessa pitää aina käyttää hieman neuvokkuutta.

Red Fortin tuoma avaruus oli lääkettä mielelle kaikkien niiden ahtaiden tungoskatujen jälkeen.

Same same but different, sanoi matkalainen Red Fortista Agran vastaavan jälkeen.


Seuraava päivä oli pyhitetty tuliaisten hankintaan ja rentoiluun. Tuo Main bazaari osoittautui muuten varsin hyväksi paikaksi hankkia kaikkea kotiin ostettavia tuliaisia. Miksi pitäisi mennä merta edemmäksi kalaan, kun tuolta sattui löytymään kaikkea sitä, mitä nyt Intiasta voisi kuvitella kotiin vietäväksi hankkivansa? Lisäksi sieltä löytyi juuri sopiva määrä pieniä ravintoloitakin, jottei tarvinnut turhan pitkälle lähteä. Kaiken kruunasi vielä se lyhyt matka, jonka romppeita joutui raahaamaan, kun majapaikkamme oli muutaman kymmenen metrin päässä. Kävimme samalla main bazaarin toisessa laitamassa sijainneessa postitoimistossa, joka ei kyllä todellakaan vaikuttanut miltään viralliselta laitokselta. Itse asiassa kyseiseen, kapeiden ja huomaamattomien portaiden yläpäässä sijainnutta betonikuution sisällä tehtyyn toimistohuoneeseen ei edes olisi tajunnut mennä postitarkoituksissa, ellei asiaa olisi ensin tiedustellut paikallisilta kauppiailta, niin hämyinen paikka tuo oli. Kaikesta huolimatta postikortit saatiin lähetettyä ja sekin homma oli hoidettu. Tässä olikin sitten jo riittävästi ohjelmaa yhdelle päivälle – olimmehan vakaasti päättäneet ottaa loppuloman sellaiseen rentoon tahtiin, mitä yleensä lomia soisi normaalisti vietettävän.

Satuimme tänne hienoon ravintolaan sisään melko passeliin aikaan, kun saimme olla lähes ainoita asiakkaita. Palvelu todella pelasi siis.

Lampaankyljyksiä maukkaalla vihreällä soosilla, intialaista juustoa tikka masala kastikkeessa, riisiä ja tuoretta naania. Tämä oli aivan ihana ateria. Nam nam nam.

Respasta tilaamamme olut tuotiin huoneeseen huonepalvelun toimesta tällaisessa kätkössä. Sisältä paljastui tumma ja vahva Kingfisher! 

Vielä kerkesi nähtävyysralliakin harjoittamaan

Kaikilla reissuilla on olemassa se hetki, kun edessä on se viimeinen päivä. Me olimme tällä kertaa hoitaneet ensin sen laiskottelupuolen sekä shoppailut ja vasta sen jälkeen edessä oli nähtävyysrallittelu. Vaikka Delhin ympäristössä onkin kaikenlaista nähtävyydeksi luokiteltavaa, mikään kohde ei ole niin kriittisen pakko nähdä, että näkeminen olisi pitänyt ”turvata” heti kaupunkiin saavuttua. Delhille piti kuitenkin tehdä oikeutta ja käydä katsomassa, mitä tällä kaupungilla on tarjolla arkkitehtuurillisessa ja historiallisessa mielessä.

Viimeinen päivä alkoi sillä, että kävelimme noin 600 m päässä sijaitsevalle metroasemalle, joka sijaitsi ”Connaught Place” nimisellä kauppakeskittymäalueella. Connaugh Placesta löytyy kaikki maailman kalleimmat vaateliikkeet sekä tietysti myös kaikenmaailman rättimarketit. Paikkaa voidaan kutsua myös kotoisasti lausuen ”konnansuoksi”, sillä kaikki opaskirjalähteet tiesivät nimetä tuon paikan yhdeksi pahimmista taskuvarasloukoista. Hyvänä puolena kuulemma on kuitenkin se, että omat tavaransa saattaisi löytää jo samaisena päivänä ”varkaiden marketiksi” nimetyltä basaarilta, josta ne voisi vieläpä ostaa kohtuuhinnalla takaisin. Reilu peli, eikö vain? Konnia ei kuitenkaan paljon näkynyt, eikä meitä toisaalta kiinnostanut tippaakaan enää käydä minkään sorttisissa kaupoissa. Suuntasimme siis suoraan metroasemalle ja sieltä lippuluukun kautta metroon.

Konnansuolla oli päiväsaikaan melko hiljaisia katuja. Odotimme ennakkojuttujen perusteella jotain aivan muuta.

Humayun’s Tomb

Ensimmäinen stoppimme oli Humayun’s Tomb. Metrolta kohteelle kävely ei ollut ihan niin helppoa, kuin aluksi kartan perusteella luulimme. Saamamme turistikartta ei ollut aivan niin laatutyötä, mitä länsimaalaiset, paikkatiedoista jotain ymmärtävät matkaajat saattaisivat kartaltaan toivoa. Löysimme kuin löysimmekin viimein perille, mutta reitti ei ollut mennessä aivan yhtä suora kuin se olisi voinut olla. Onneksi kompassi ei sentään valehtele. Suunnistushaasteiden kanssa emme sentään olleet ainoat maailmassa tahi edes Intiassa. Takaisinkävelymatkalla, joka muuten sujui jo huomattavan suoraa reittiä, vastaamme tuli myös muita kohtalotovereita, jotka olivat kipeästi suunta-avun tarpeessa. Autoimme tietysti matkailijoita mäessä, kuten hyviin tapoihin kuuluu.

Liikenneympyrän keskellä hieman erilaista taidetta kuin kotomaassa on totuttu näkemään.


Palataan kuitenkin vielä itse Humayyunin hautaan… Sisäänpääsymaksu puistolla ympäröityyn hauta-alueeseen oli 250 rupiaa (~3,33e) per lätty. Alueella oli pari tunnetumpaa hallitsijahautaa ja jotain vähemmän tunnettuja pidemmän yön sijamaita. Näistä alkaa pikkuhiljaa tulla jo mieleen se, kuinka kaikki Intian edesmenneet tuntuisivat olleen liian keskittyneitä siihen, minkälaisen hautapaikan he elinikänään itselleen rakentaisivat (jonka tietysti piti olla aina astetta hienompi edeltäjiin nähden), sen sijaan, että olisivat keskittyneet siihen elämiseen. Sitä ei kuitenkaan voi kieltää, etteivätkö nämä haudat olisi hienoa katseltavaa.

Ensin vuorossa oli Isa Khanin hauta, joka sijaitsee alueen sisäänpääsyä lähimpänä. Se on ihan näyttävä ”perushauta”, mitä nyt voi kuvitella. Hautamuistomerkki on tietysti iso mausoleumi ja sitä ympäröi pieni viheriöalue, jonne pääsee kävelemään isohkon kiviportin kautta. ”The usual” -setti, tiedättehän.

Isa Khanin papan vaatimaton leposija - melkein sääliksi käy.




Käveltäessä hauta-alueen keskusreittiä pidemmälle, vastaan tulee lopulta edellistäkin upeampi herra Humayun hauta. Hautakompleksista näkee selkeästi, että se jäljittelee, ellei peräti noudata täysin ”Mughal-arkkitehtuurin” tyylisuuntaa ja rakennelma on rakennettu 1500 luvun puolivälissä. Syystäkin voinee sanoa, että tätä nähtävyyttä pidetään yhtenä Delhin hienoimmista.

Näkymä Humayun sedän haudan portin edestä lupailee jo, että tulossa olisi jotain todella hienoa.

Tietynlaista yhtäläisyyttä Taj M:ään on tosiaan nähtävissä. Kukaan ei koskaan ole väittänytkään, etteivätkö aasialaiset osaisi jaloa kopioinnin taitoa.






Kun Humayun leposijan viihtyvyysmittarit oli arvioitu riittävällä tarkkuudella ja voitiin todeta, että eiköhän tuo viihdy tuossa hyvin vielä seuraavatkin 500 vuotta, niin oli aika jatkaa matkaa. Päivä oli aika kuuma jopa Intiankin mitta-asteikolla katsottuna ja vesivarastomme alkoivat lähentyä loppuaan. Jostain syystä kerrankin tilanne oli sellainen, etteivät tätä nähtävyyttä ympäröineet tyypilliseen tapaan lukuisat kaupustelijat, joilta olisi voinut ostaa muun muassa kylmää vettä tai muita virvokkeita. Missähän ne maanvaivat ovat juuri silloin, kun niitä tarvittaisiin? Tiesimme kuitenkin sen, että matkalla metrolle olisi reitin varrella parit kojut, joista vettä saisi ostettua, emmekä siksi ressaantuneet tuosta vedenpuutteesta kovin vakavasti, vaikka hiki virtasikin yhtä kyytiä pitkin läpimärkiä t-paitojamme. Kylläpä se kylmä vesi sitten tosiaan osasi maistua hyvältä. Ostimme ensin yhden litran pullon ja kun se tuli melkein tyhjennettyä siltä seisomalta, päätimme ostaa vielä toisen kyytipojaksi. Sitten oli taas hyvä fiilis jatkaa kävelyä ja edetä kohti metroasemaa.

Delhi osoittaa meille ainakin sen, ettei metroaseman sisäänkäyntien tarvitse olla monotoonisen tylsän näköisiä.

Lotus-temppeli

Seuraavana kohteena oli tiedossa Lotus-temppeli. Se sijaitsee vain lyhyen kävelymatkan päässä pariltakin metroasemalta ja kohde näkyi hyvin jo kaukaa metron kulkiessa maanpäällä. Päätimme jäädä ensimmäisellä metroasemalla pois ja kävellä paikalle viihtyisän näköisen puiston läpi. Tuo isokokoinen puisto tuntui suorastaan pelastukselta muuten niin täydellisen vilkkaan kaupungin keskellä. Paikallisetkin näyttivät viihtyvän siellä poistaakseen arjen kiireitä mielestään. Puisto oli siitä omituinen, että siellä oli paljon puolivilliä luontoa ja monet kävelykadut muuttuivat hyvin äkkiä mitättömiksi poluiksi ruohikon ja peltomaisen maaston läpi. Tämä villiys vain korosti sitä vapautta ja luonnollisuutta, jota Delhin kaupunkiin tarvittaisiin enemmänkin.


Matka johdatti meidät businesshenkisempään kaupunginosaan, jossa kaikki oli uutta ja hienoa.

Matkan varrelta löytyi myös luomu-muotoinen puisto, jossa edes kulkuväylät eivät ole liian "teollisia". Tämä siis keskellä miljoonakaupunkia.


Joku suunnittelija oli viisauksissaan keksinyt laittaa Lotus-temppelin alueelle yhden ainoan suuaukon, joka tietysti sijaitsi täysin vastakkaiselle puolella tuohon viihtyisään puistoon nähden. Niinpä ”sisäänkäynnin” löytäminen vei pienen tovin ja vaati puistoalueelta poistumisen. Nimensä mukaisesti Lotus-temppeli on lootuskukan muotoinen 27 terälehdellä varustettuna. Tämä iranilais-kanadalainen luomus ei ole millään tavalla historiallisesti merkittävä. Itse asiassa se on varsin moderni rakennus, joka valmistui vuonna 1986. Rakennushan oli ihan ok, mutta kyllä sen hehkutus turistikarttojen mainoksissa hieman meitä ihmetytti. Hieman meitä ihmetytti sekin, että temppelille kuljettiin pitkää tietä, jonka varrella oli tasaisesti vartioita. Jossain kohti mentiin pienet portaat alas ja lattiatasossa oli aukko, josta piti jättää kengät narikkaan. Ennen kaikkea meitä ihmetytti, kun olimme ensin paljasjalkaisesti matkaa jatkaen päässyt kävelemään kuumia laattoja ja portaita pitkin temppelinportaat ylös, oli se näky joka siellä odotti: ihmiset todella jonottivat päästäkseen sisään tuonne oudonnäköiseen rakennukseen.

Lotus-temppeli.


Kukaan ei koskenut varpaallakaan tähän uima-altaan oloiseen lätäkköön, joka ympäröi Lotus-temppeliä. Jalkapohjien poltellessa olisi kyllä tehnyt mieli laittaa omat varpaat likoon.



Rakennuksessa oli joka puolella ikkunoita, joista pystyi näkemään selvästi sisään. Sisällä oli kirkkomaiseen tyyliin puupenkkejä rivissä ja niiden edessä pieni esiintymislava – ei siis yhtään mitään ihmeellistä. Siltikin ihmisillä tuntui olevan pakottava tarve päästä sinne sisään, aivan kuin siellä olisi ollut jotain merkityksellistä. Me päätimme olla osallistumatta siihen jonotusautomaattiin ja kiersimme rakennuksen ympäri, jonka jälkeen olimme aivan valmiita lähtemään pois. Lotus-palatsista selvästi puuttui historian tuoma merkitys ja se vaikutti lähinnä halvalta yritykseltä rakentaa yksi uusi kohde nähtävyyksien listalle. Tyylikkyydeltään tuon kohteen voitti jopa vähän matkan päässä näkynyt Hare Krishna-uskonnon pyhättö, jossa oli sentään jotain historiallista tuntua.

Tämä näky ei erityisesti houkotellut menemään sisään. Jäikö meiltä jotain oleellista huomaamatta, kun emme ymmärtäneet sitä, miksi tänne jonotetaan?


Hare Krishna -pyhättö sijaitsee Lotus-temppelin viereisellä kukkulalla.


Ajoituksemme lähdölle tuntui olevan varsin kohdillaan, kun havaitsimme tuulen yltyvän ja horisontissa olevan tummaakin tummemman pilvipeitteen. Jo kokemuksesta tiesimme, että kohta tulisi vettä ja kovaa. Vaikka kenkää laitetiinkin toisen eteen ahkeraan tahtiin, emme aivan ehtineet lähemmän metroaseman suojiin asti, vaan kastuimme kunnolla vyötäröstä alaspäin sateenvarjoista huolimatta. Joku voisi sanoa näistä monsuunisateista, että vettä tulee kuin ämpäristä kaatamalla mutta kehtaamme väittää, että voidaan rehellisesti puhua jo painepesurista. Sen verran hyvällä kädellä sitä vettä tulee sen noin tunnin ajan, mitä nämä sateet yleensä tullessaan kestävät. Tuleepahan ainakin lakaistua paikat puhtaaksi.

"Oli synkkä ja myrkyinen yö"... eikun siis päivä. Tiedossa oli, että kohta tulisi vettä kuin pesurilla ammuttuna...

Ja sitähän tulikin sitten. Onneksi meillä oli matkassa sateenvarjot ja selvisimme tuosta lyhyestä matkasta vain lähes täysin läpimärkinä metroaseman suojiin.

Paluu Main Bazaariin

Kun pääsimme asemalta metron kyytiin, olikin edessä ”rattoisa” matka märissä vaatteissa ilmastoidussa metrossa. Helposti voisi kuvitella, että tällaisesta kyydistä saattaisi saada jotain flunssankin poikasta aikaiseksi, eikä tätä kannata ainakaan aktiivisesti harrastamaan ryhtyä. Tässä kohtaa nälkämme oli jo ehtinyt kasvaa kohtalaisen korkealle tasolle ja edessä olisi se kuuluisa viimeinen ehtoollinen – intialaiseen tapaan ainakin.

Tähtäsimme metrolla tällä kertaa konnansuosta seuraavalle asemalle, joka sijaitsi New Delhin juna-aseman reunalla. Metrotunnelista ylös tultaessamme, huomasimme nopeasti päätyneemme New Delhin juna-aseman mainbazaariin nähden väärälle puolelle. Sitä kuvitteli jotenkin, että helppohan se on aseman läpi kävellä mutta tuolla jotenkin tuntui, että kaikilla ylimenosilloilla oli kieltomerkinnät ja vartijat vielä varmistamassa, ettei niihin mentäisi. Kiertäminen aseman ulkopuoleltakaan ei ollut mikään triviaali juttu, sillä reitit olivat tehty niin kätevästi, että niistä olisi tullut varmaan yli kilometrin lenkki. Kysymällähän se lopulta selvisi, että asemalla piti kulkea ensin turvatarkastukseen ja vasta sen toiselta puolelta pääsisi kulkemaan aseman läpi – eipä tullut ensimmäisenä mieleen, että näinkin vaikeaksi tämän voisi tehdä.

Kun turvatarkistukset oli kärsitty, olikin nenän edessämme jo suorastaan mukavan rauhalliselta tuntuva main bazaarin katu, joka vilisi ”harvakseltaan” ihmisiä ja tavarankauppaajia. Mikä ihana väljyys täällä aiemmin vilkkaalta tuntuneella kadulla vallitsikaan. Vielä joku riksakuski pokkana kehtasi aseman luona ehdottaa heittävänsä meidät main bazaarille, joka siis sijaitsi kadun toisella puolella. Pakkohan siinä oli naurahtaa ja pohtia, että mitenhän pokalla kuljettaja kehtaisi siitä lähteä kiertoreittiä heittämään tai muuten vain ”rehellisesti” ottamaan muutaman metrin kyydistä kunnon hintaa. Päätimme kuitenkin jättää tarjouksen käyttämättä ja kävelimme ihan omin avuin tuon muutaman kymmenen metrin matkan majapaikkaamme kohden.

Ehdimme ”kävelystäkin huolimatta” vielä varsin sopivasti perille ennen pimeän tuloa. Viimeinen ehtoollinen nautittiin maistellen vielä kerran riisiä, kastikkeen sisältäviä soosseja ja tietysti aterian täydelliseksi kruunaavaa naan-leipää. Sen jälkeen oli aika mennä pakkaamaan ja valmistautumaan aikaiseen lähtöön. Varmistimme vielä hostellistamme aiemmin varaamamme lentokenttäkyydin saapumisajan. Lisäksi pidimme huolen siitä, että hostellilasku tuli maksettua jo illalla, jotta voisimme lähteä aamulla tarkasti kuuden maissa liikkeelle.

Viimeinen ehtoollinen Intialaisittain.

Kohti Gandhin nimeä kantavaa lentokenttää

Lentokenttäkyyti saapuikin ajallaan. Matka kentälle kulki suhteellisen rauhallisia katuja pitkin, olihan ajankohta sentään varsin varhainen. Hieman oli haikea mieli katsella Intian maisemia viimeistä kertaa mutta toisaalta sitä kaipasi kovasti jo hieman rauhallisempaakin ympäristöä, jossa tööttäily ei olisi yhtä aggressiivista ja tiheää, mitä se oli ollut näin menneinä viikkoina jatkuvalla tahdilla.

Lentokentälle piti mennä ohjeiden mukaan hyvissä ajoin, jotta ”tarkoille” turvatarkastuksille oli riittävästi aikaa. Tarkastukset olivat melko normaalit lentokenttärutiinit, eivätkä ne olleet sen ihmeellisempiä kuin muuallakaan. Oikeastaan Kiinasta poistuttaessa tarkastukset olivat olleet jo paljon kovempitasoisia. Ainoa hieman byrokraattisempi toimenpide oli se, kun vaihdoimme jäljelle jääneet rupiat takaisin euroiksi ja tuo vaihtotoimenpide vaati lomakkeen täyttöä, boarding passia, passia ja parit allekirjoitukset.  Niinpä rutiinit sujuivat suhteellisen kivuttomasti ja ennen kuin huomasimmekaan, olimme jo koneessa matkalla kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää. Tuossa koneessa ei muuten tuntunut olevan pahemmin muita suomalaisia eli siitä voinee päätellä, että Finnairin kauppa käy muidenkin kansallisuuksien osalta varsin hyvin.

Finaali part 2: Kiina vs Intia -maaottelu

Näin reissun jälkeen halusimme hieman pohdiskella näiden maiden välisiä eroja ja niitä ennakkoluuloja, joita meillä ennen reissua oli. Siispä loppuun vielä hieman asiaa kaikesta mahdollisesta:

hintataso

Hintataso on sellainen asia, joka turisteja yleensä matkakohteita valittaessa kiinnostaa. Suhteessa Kiinaan, Intia on erittäin edullinen maa. Vesipullo maksaa molemmissa suurin piirtein saman verran ja pyykkäys on Intiassa hieman kalliimpaa. Tosin Intiassa kyse on palvelusta ja Kiinassa pyykinpesukoneen vuokrauksesta. Muutoin kaikki asiat ovat järjestäen Intiassa halvempia. Kympillä päivässä Intiassa saa siedettävän hostellimajoituksen kaupungissakin ja 14 eurolla saa jo tilavan huoneen lämpimällä vedellä ja ilmastointilaitteella varustettuna. Toki Kiinassa hostellihuoneiden siisteys on pääosin korkeatasoisempaa mutta siihen asiaan täytyy vain orientoitua oikealla tavalla Intiaan saavuttaessa – ”When in Rome…” ja niin edespäin.

Siinä, missä Intiassa rahaa kului, viisumit, liikkumiset, nähtävyydet, majoitukset ja eläminen mukaan luettuna, noin 26 euroa per henkilö per päivä, Kiinassa summa oli noin 43 euroa per henkilö per päivä eli noin 1,65 kertaisesti Intiaan verrattuna. Kiinassa toki majoittuminen oli astetta korkeatasoisempaa ja tulimme käyttäneeksi enemmän kalliimpaa junavaihtoehtoa halvemman bussikyydin sijaan mutta vastaavasti Intiassa söimme järjestäen parempia kokonaisuuksia ja toisaalta teimme huomattavasti enemmän hankintoja kotiinpäin vietäväksi. Hankinnat poistettuina nuo summat tippuvatkin 22 euroon ja 41 euroon per henkilö per päivä eli Intian osalta hankintoja tuli tehtyä huomattavasti enemmän.

ruoka

Vaikka molemmat maat edustavat monipuolisia ja maukkaita ruokakulttuureja, täytyy vaakakuppia viedä hieman Intian suuntaan. Tämä ei johdu siitä, että intialainen ruoka olisi jotenkin parempaa kuin kiinalainen ruoka – ja jos näin väittäisimme, saisimme varmasti vastaamme läjäpäin päinvastaisia mielipiteitä. Ja se juuri kertookin siitä syystä tähän intialaisen ruoan painottamiseen mielipiteissämme: kiinalainen ruoka Suomessa tarjoiltuna ei poikkea läheskään niin merkittävästi kiinassa tarjottavista vastineistaan kuin miten on asianlaita intialaisen ruoan kanssa. Suomessa maisteltujen intialaisruokien perusteella omatkin odotuksemme intialaista keittiötä kohtaan muutaman vuoden takaa ei ollut kovin kehujen saattelemaa mutta sittemmin edellisellä Aasian reissulla saadut hyvät kokemukset näiden tuoreiden kokemusten lisäksi nostivat räjähdysmäisesti intialaisen ruoan osakekurssia.

Mainittakoon nyt vielä pari sanaa ruoan hinnasta: ruoka Intiassa on monin paikoin erittäin halpaa ja 7,5 eurolla kaksi ihmistä syö jo erittäin runsaan aterian naan-leipineen, parilla eri ruokalajikkeella varustettuna. Budjettiruokailija voi täyttää mahansa jo parilla eurollakin mutta mielestämme Intia on sellainen maa, jossa kannattaa maistella ja nauttia aterioista – kuten useimmat kohtaamamme matkalaisetkin sen totesivat – heidän kotimaassaan intialainen ruoka on vain ”about curry and more curry”, eikä sillä ole yleensä juuri mitään tekemistä oikean intialaisen (paikallisen) ruoan kanssa.

ihmiset

Kiinalaiset kanssakulkijat ovat todella länsimaalaistuneet. Jos ei olisi tiennyt olevansa Kiinassa ja paikalla olisi niin paljon mustahiuksisia henkilöitä niin kansan voisi sijoittaa ihan mihin euroopan kaupunkiin tahansa. Etenkin metrossa kulki paremmin pukeutunutta väkeä. Intiassa ero on paljon suurempi ja siellä huomaa olevansa Aasiassa. Delhin metrossa tosin oli myös paremmin ja länsimaalaisemmin pukeutunutta kansaa. Johtopäätöksenä tästä voisi todeta, että kannattanee miettiä jo kahteen kertaan, vieläkö Kiinaan kannattaisi lähteä siirtämään tuotantolaitoksia halvempien kustannusten perässä. Ne 5-10 prosentin vuosittaiset palkankorotukset eivät myöskään auta asiaan sen poikkeuksellisen suuren työntekijöiden vaihtuvuuden lisäksi.

Kiinassa ja Intiassa tietysti riitti kaupustelijoita yllin kyllin, mutta kiinalaiset eivät olleet lähellekään niin tyrkyttäviä kuin Intian serkkunsa. Yhden kerran kieltäytyminen yleensä riitti ja sait jatkaa matkaasi rauhassa. Jonkinlaista toisten oman rauhan kunnioitusta oli siis havaittavissa. Toista se oli sitten Intiassa. Monesti sitä sai keksiä kaikki mahdolliset tekosyyt kieltäytymiselle ja kaupustelijat eivät meinanneet luovuttaa silloinkaan. Matkan loppua kohden tämä asia alkoi jo pursua hieman korvista ja ajatus hiljaisesta Suomen maasta alkoi tuntua aina vain lämpimämmältä. 

liikkuminen

Liikkuminen oli Kiinassa etenkin junalla todella paljon vaivattomampaa ja mukavampaa kuin Intiassa. Kiinassa liikutaan aivan eri svääreissä mukavuuden ja toimivuuden suhteen ja sitä todella jäi kaipaamaan, kun maan rajat vaihtuivat. Intialaisessa junassa ei ole ikkunoita tai ovia. Sen sijaan tarjolla on vain aukot kaltereineen, joista sisään hulmuaa mukavasti viilentävä ilmavirta. Katto on täynnä ei toiminnassa olevia tuulettimia. Kiinassa junat puolestaan olivat samaa luokkaa kuin Suomessa elleivät jopa hieman parempia. 

Matkalippujen hankkiminen hoitui Kiinassa, kun kärsivällisesti jonotti pitkähkön jonon läpi. Toki matkaliput halvimpiin vaunuihin lienivät menneet jo viikkokausia ennen matkaa mutta ainakin internetistä oli nähtävissä selkeästi ja helposti käytettävän palvelun kautta lipputilanne jo ennen jonottamaan lähtemistä. Kun jonotus oli hoidettu, sai liput yksinkertaisesti rahan vaihdolla ja passia vilauttamalla. Toista se oli idän ihmemaassa, Intiassa. Siellä luukkuja taisi olla kolmin kappalein ja käteen tarjottiin epäselvä lomake. Netistä löytyi kyllä palvelu, josta junien aikatauluja ja lippujen saatavuuksia pystyi selvittämään mutta sen käytettävyys oli kuin menneeltä vuosisadalta. Yhdeltä sivulta piti selvittää junan numero, toiselta junan numeroa ja asemien koodeja käyttäen aikataulut ja kolmannelta kryptiseltä sivulta saattoi saada näitä tietoja yhdistäen yksittäisten luokkien paikkatilanteen selville yksittäisissä junissa. Todella raivostuttavaa toimintaa!


Liikkuminen oli ylipäätään helpompaa länsimaalaisemmassa Kiinassa. Etenkin Shanghaissa selkeät katukyltit englanninkielisineen teksteineen ja ilmansuuntineen helpottivat todella paljon liikkumista. Aina ei tarvinnut kaivaa karttaa ja kompassia esille, kun siellä liikkui. Intiassa katujen nimet oli yleensä kaivettava kaduilla sijaitsevien liikkeiden plakaateista sillä tienviitoista ei ollut mitään apua. Lisäksi kaupunkimallit tuntuivat siellä olevan paljon epäselkeämpiä ja olosuhteiden seurauksena valmistuneita sen sijaan, että niiden suunnittelu olisi tehty jollain tavoin keskitetysti. Lopputuloksena tarjolla oli ainakin paljon kontrastia, joka on tietysti tietyssä mielessä varsin virkistävää.

Ohi on matka...

Kaikista pienistä häiritsevyyksistä ja asiaan kuuluvista matkustamishaasteista huolimatta, matka oli todella onnistunut, erittäin hieno elämys ja todella kaiken sen vaivan väärti. Voimme jälleen kerran suositella lämpimästi matkustamista Aasiaan, Kiinaan, Intiaan ja ylipäänsäkin hieman oman mukavuusalueen ulkopuolisia kokemuksia tarjoaviin matkakohteisiin. Kaikki ne ennakkoluulot ja -pelot korvaa lopulta todella hienot kokemukset ja useimmiten varsin positiiviset vastaanotot. Se, mikä meistä saattaa tuntua ahdistelulta ja epämiellyttävältä tyrkyttämiseltä on vastaavasti asia, jota monet köyhät aasialaiset haluaisivat kokea yli kaiken - että heitä arvostettaisiin ja että joku todellakin kilpailisi heidän huomiostaan. Idässä länsimaalaiset todella saavat tuntea olevansa erikoisia. Mihin tahansa siellä menee, aina tietää olevansa paitsi joukosta erottuva niin myös seurattu ja huomion keskipisteenä - se ei ole välttämättä huono asia, vaikkei parrasvaloista piittaisikaan. Siihen pitää vain tottua ja ymmärtää, että monet aasialaiset vain pyrkivät tienaamaan leipänsä maissa, joissa tyhjän päälle jäävillä kansalaisilla ei ole sosiaaliturvaa ja leipäjonoja tukenaan.

Muistakaa siis lähteä rohkeasti matkustamaan, näkemään maailmaa ja kunnioittakaa isäntiänne sillä olettehan heidän vieraitaan. Two Backpackers kiittää & kuittaa ja toivottaa kaikille lukijoilleen mukavaa ja antoisaa syksyä. Toivottavasti pystyimme tarjoamaan taas antoisia lukuhetkiä.

- Two backpackers