Agra, Intia - Hot hot hot...

Hellou,

Terveiset Agrasta, Pohjois-Intiasta, jossa sijaitsee Intian matkamme pääkiinnostuksen kohde. Kyllä, se on juurikin se yksi niistä kahdesta asiasta, joita Intiasta tunnetaan kaikkialla maailmassa. Mutta siitä lisää vähän myöhemmin. First things first...

Tie Agraan

Tie Agraan ei ollut aivan niin lempeä, kuin mitä se oli Udaipuriin mennessä ollut. Kuten aiemmassa kirjoituksessa mainittiinkin, tällä kertaa bussiliput olivat ”hieman” huokeamman hintaisia ja se myös näkyi lopputuloksessa. Makuupaikoissa ei tietenkään ollut ilmastointia lukuun ottamatta metrin leveydeltä aukeavia ikkunoita. Tämä ei kuitenkaan meitä haitannut yhtään. Suurempi epämieluisuus tuli siitä, että patja-aluset olivat todella likaisia ja niiden kosketuksen jälkeen olisi melkein tehnyt mieli polttaa käytetyt vaatteet. Ilmeisesti bussi oli jo muutaman vuoden ikäinen, eikä firmalla ollut koskaan käynyt mielessä pestä makuupaikkoja, joissa päivittäin nukkuin joku uusi hikoileva ihminen. Ei siis mitään herkkua tältä osin.

Tie, jota pitkin bussireitti kulki, tuntui aivan hiekkatieltä. Ajoittain kyyti oli hyvinkin kovaa, eikä mielikuvaa Linnanmäen laitteeseen jumittumisesta muutamaksi tunniksi pystynyt välttelemään. Tätä hekumaniaa lisäsi vielä se, että viereisellä paikallamme koko matkan nukkunut kaveri ilmeisesti asui jonkin tehtaan vieressä, koska kaveri pystyi nukkumaan ikkuna täysin auki, vaikka tuuli ja sen humina olivat todella voimakkaita. Tästä johtuen verhot oli pakko sitoa kaiteisiin, koska niitä ei todellakaan halunnut hakkaamaan kokomatkaa naamaa vasten – sen verran tahmaisilta nekin tuntuivat.

Kun pimeys laskeutui ja bussikyydin pomputteluun oli jo tottunut muutaman tunnin jälkeen, tuo kyyti alkoi oikeastaan tuntua varsin rentouttavalta ja hienolta kokemukselta. Miltä tuntuikaan olla makuuasennossa jossain tuntemattomassa sijainnissa Intian keskellä, valojen ohittaessa tuudittavasti hytkyvän bussin, kun samalla tuuli puhalsi ympäristön tuoksuja sieraimiin humisten taustalla, kun korvissa raikasi kovaan ääneen metallimusiikin miellyttävä sointi. Tämä se vasta oli leppoisaa elämää.

Yö sujui pieniä torkkuja ottaen ja jossain vaiheessa ulkonakin alkoi jälleen valon sarastus. Pikku hiljaa tien varressa alkoi näkyä kylttejä, joissa esiintyi Agran nimi ja tiesimme olevamme lähellä määränpäätä. Kyytimme oli selkeästi arvioimassamme aikataulussa (ilmoitettu aika + 3,5h) ja olimme saapumassa viidentoista tunnin ajelun jälkeen määränpäähämme, Agraan. Ja täytyy muuten todeta, että tuosta bussista teki siinä vaiheessa jo todella mieli päästä pois vaihtamaan puhtaita vaatteita päälle. Mutta sellaista matkalaisten elämä ajoittain on – se kuuluu asiaan, mikäli maailmaa mielii näkemään.

Agra, Agra, Agra

Agra sijaitsee Intian pohjois-osassa, suurin piirtein samalla korkeusasteella kuin pääkaupunki Delhikin, joka sijaitsee vajaan parinsadan kilotmetrin päässä Agrasta. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Agrassa on pirun kuuma – paljon kuumempi, mitä eteläisimmissä osissa, joissa olimme aiemmin oleskelleet. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että siinä missä Udaipurissa lämpötilat olivat varsin siedettävät, Agrassa tilanne oli hieman toinen. Täällä muutaman askeleen kävelymatkakin tuotti lopputuloksena sen, että paita oli hiestä yhtä märkä, mitä se olisi järveen upotettuna ollut – ja tämä ei todellakaan ole liioiteltua. Lämpötilaa emme mittarista päänneet todistamaan mutta internet tiesi kertoa astelukemien olleen 36 asteen ”paremmalla” puolella. Nesteiden juonti täällä on siis erityisen tärkeää, mikäli meinaa pitää itsensä toimintakykyisenä.  

Perille päästyämme meitä odotti oletustemme mukaisesti taas lauma riksakyydin tyrkyttäjiä, joiden kanssa meidän pitäisi sopia kohtuullinen hinta paikkaan, josta olimme katsoneet ennalta pari sopivaa majoituspaikkaa mutta tällä kertaa olimme päättäneet jättää huonevarauksen tekemättä. Tämä päätös jättää majoitus varaamatta on aina hyvä silloin, kun kohdepaikan hostelleista näkee, etteivät ne ole täyttymässä kokonaan ja kun lähellä on useampia kelpoja majoitusvaihtoehtoja. Tällä varaamattomuudella hyödyimme sen, että pystyimme varmemmin saamaan huoneen heti paikalle saavuttuamme – muutoinhan voisimme mennä seuraavalle tarjoalle. Lisäksi huoneen hinta on halvempi, koska varaussivuston palkkio jää pois, jolloin usein yön hinta on halvempaa paikanpäällä ottaessa. Näiden etujen lisäksi pääsemme varmistamaan huoneen ennen päätöksen tekoa, että se on riittävän hyvä.

Neuvottelut riksakuskien kanssa sujuivat taas vaihteeksi siten, että meidän piti lähteä kompassisuunnan perusteella kävelemään muutamat metrit ennen kuin kuljettajat ymmärsivät suostua reiluksi katsomaamme kyytihintaan, joka tällä kertaa oli alle kymmenelle kilometrille 100 rupiaa (~1,33e) – olihan nyt sentään offseason eli ostajan markkinat. Kummasti se tosin taas motivoi, kun otti muutamat reippaat kävelyaskeleet. Toinen tyypillinen skenaario on, kun yksi kuski sanoo ensin hinnastamme, ettei kukaan vie meitä sillä hinnalla ja muutaman kymmenen metrin päästä seuraava kertoo heti vievänsä meidät sillä hinnalla. Joka tapauksessa pääsimme sopuhinnalla ennalta katsomiemme majoituspaikkojen luokse, jonka kävijäarvostelijat olivat arvioineet keskimäärin suhteellisen positiiviseen sävyyn. Lisäksi nuo majoitukset sijaitsivat alle kilometrin päässä Taj Mahalin itäportista, joka teki sijainnista lähes täydellisen.

Majoituksista ensimmäinen kelpasi meille heti ja huoneen hinnaksi tuli 450 rupiaa (~6e) yöltä. Toki lämmin vesi eikä ilmastointi kuuluneet tähän diiliin mutta ne ovat asioita, jonka kanssa Intiassa kannattaa oppia elämään. Huone oli riittävän siisti, siinä oli länsimaalainen vessa ja langaton internetyhteyskin toimi siellä – mitä muuta voisi huoneelta toivoakaan? Aikomuksenamme oli pysyä täällä vain yksi yö, joten huoneen vaatimukset olivat sitäkin kautta vielä entistäkin pienemmät – ts. huoneen ei tarvinnut olla erityisen viihtyisä, kunhan vain oven lukko toimi ja sijainti oli passeli.

Taj Mahal

Kaikki lienevät kuulleen Taj Mahalista. Agrassa sen kuulemiselta ei voi välttyä. Suurelta osin tämä kaupunki elää Taj Mahalin varjossa. Tuo yksi maailman ihmeisiin luokitelluista hautakammioista dominoi Agran toimintaa. Kun jokin aika sitten Taj Mahal jouduttiin puhdistamaan, kun sen väri oli kärsinyt ilman saasteiden seurauksena, kaupunki teki kohtuullisesti muutoksia, jottei kyseinen ilmiö enää toistuisi. Viidensadan metrin päässä rakennuksesta on poliisin vartiopisteet ja alueen sisälle saa ajaa vain saastuttamattomalla (sähkö)-ajoneuvolla. Lisäksi koko Agrassa ei saa olla ensimmäistäkään tehdasta ja siksi kaupungista on tehty erityislainsäädännöllä verovapaa alue, jotta siellä riittäisi liiketaloudellisia mahdollisuuksia.

Taj Mahalin porteilla olevat turvatarkastukset ja –vaatimukset ovat vähintäänkin kovatasoisia. Satuimme ennakkoon katsomaan netistä ns. ”do’s & don’ts” –listaa ja ymmärimme jättää repuistamme pois kaikki tyypillisesti mukana olevat ylimääräiset elektroniikkalaitteet kuten musiikkisoittimet, kameran vara-akut, kirjat, vesipullot, teräasetta etäisestikään muistuttavat esineet sun muut hyttysmyrkyt.

Lipunmyyntikoju sijaitsi noin kilometrin päässä varsinaisesta portista. Lipun hinta on 750 rupiaa (~10e) henkilöltä ja siihen sisältyy yksi sinetillä varustettu vesipullo ja kenkien päälle tulevat, synnytyssairaaloista tutut, muovipussit, joilla estetään pyhätön marmoripinnoitteen likaantuminen ja turha kuluminen. Lipunmyynnissä oli erikseen luukut naisille ja miehille samoin kuin myös porttien turvatarkistuksissa oli. Turvatarkistusten osalta tämä on ihan ymmärrettävää mutta lippujen myynnin osalta emme ymmärtäneet sukupuolella olevaa merkitystä. Asian voinee joku joskus meille valaista.

Söimme lipunmyyntipaikan ohessa olevassa ravintolassa aamiaisen/lounaan että jaksaisimme täysin ruumiin voimin nauttia tulevasta kokemuksesta. Sen jälkeen kävelimme matkalla olleen majoituspaikkamme kautta ja tyjensimme repusta vielä yhden mukana olleen vesipuollon, jotta turvatarkistus sujuisi ongelmitta. Sen jälkeen jatkoimme 700 metrin matkan kohti Taj Mahalin itäistä porttia. Elimme vahvassa uskossa siitä, että turvatarkastus sujuisi ongelmitta sillä olimmehan varautuneet tähän huolella. Läpivalaisulaitteesta läpi käveltyä ja repun kulkiessa läpivalaisuliukuhihnan läpi, halusi eräs turvatarkastaja katsoa toisen repuista sisään. Sieltä otettiin ulos UNO-pelikortit, jotka sinne olivat jääneet. Alueelle ei kuulemma saisi tuoda minkäänlaisia pelivälineitä. Siinä ei neuvottelut auttanut, eikä tarkastajat suostuneet kyseisiä kortteja huostaansa ottavan – tarkistuspistehän oli jo portin sisäpuolella.

Tarkastajat antoivat ohjeeksi viedä kortit yhteen portin ulkopuolella olevaan kojumyymälään, jossa niitä voitaisiin säilyttää. Hämmästyksemme oli suuri, kun myyjät suorastaan kilpailivat siitä, kuka kortit saisi huostaansa ottaa – takasihan tämä sentään sen, että joutuisimme käymään säilyttäjän liikkeessä kohteesta palaamisen jälkeen. Kun kortit oli jätetty säilytykseen ja turvatarkastusrumba käyty uudelleen läpi, oli tie vihdoin avoin tuonne maailman kuuluun monumenttiin.

Tässä kohtaan tuosta satumaisesta monumentistä oli paljastunut vasta pieni osa huipusta ja silmämme ei ollut vielä päässyt lepäämään itse näkymään. Sen sijaan näkyvillä oli vasta alueen sisällä oleva sisäportti, jonka takaa varsinainen näkymä tulisi paljastumaan. Se oli tullut nyt meillekin varsin selväksi, että intialaiset ovat todella tarkkoja tämän lempilapsensa kanssa. Esimerkiksi videokuvaaminen alueella oli sallittua ainoastaan muutaman sadan metrin päässä sijaitsevalta sisäporttitasanteelta ja syynä kiellossa vedottiin johonkin keskeneräiseen arkeologiseen tutkimukseen – hämmentävää.   

Sisäportti Taj Mahalille.

Kun viimein eteemme aukesi näkymä puistoon ja sen takana tuo vangitseva näky, sitä oli aivan tajuttoman vaikeaa käsittää todeksi. Tuo valkoista hohkava rakennelma on yksi niistä kohteista, joita on nähnyt niin paljon valokuvista käsin, että sen näkeminen luonnossa tuntuu lähes epätodelliselta. Niin uskomaton se näky oli.  Kun katseen vei pois tuosta näkymästä lyhyeksi toviksi ja sitä kurkisti uudelleen, oli vaikutus edelleen yhtä uskomaton. Taj Mahalista voi todellakin sanoa, että siinä on saavutettu jotain poikkeuksellista, kun moinen mahtiteos on rakennettu.

Uskomaton Taj Mahal.

Tarina Taj Mahalin taustalla lienee useimmille kohtalaisen tuttu, mutta kerrattakoon se nyt joka tapauksessa lyhytsanaisesti tässä yhteydessä: Keisari Shah Jahan rakennutti Taj Mahalin muistomerkiksi edesmenneelle ja hyvin rakkaalle vaimolleen numero kaksi. Sen rakentaminen aloitettiin vielä samana vuonna vaimon kuoleman jälkeen eli vuonna 1631. Rakennuksessa yhdistyy italialaisten ja persialaisten rakennusmestareiden näkemykset. Tämän uskomattoman hienon monumentin rakentamiseen kului lopulta 22 vuotta. 

Pian Taj Mahalin valmistumisen jälkeen hallitsijan poika syöksi isänsä vallasta lukiten tämän Arga Fortiin. Sieltä isäpappa saattoi vain etäältä katsella aikaansaannostaan ja edesmenneen puolisonsa muistoa. Viimeinen niitti vallankaappaukselle oli ollut ilmeisesti hallitsijan aie tehdä vielä toinen samanlainen rakennelma omaksi hautapaikakseen, vaikka jo tämä ensimmäinen "projekti" oli tehnyt erittäin syvän loven valtakunnan talouteen. 

Vangitun isän kuoltua vuonna 1666, hänet haudattiin suosikkivaimonsa rinnalle Taj Mahaliin, jossa hän viimein liittyi rakkaansa seuraan ikuiseen lepoon. Huhuja tuosta mustasta marmorista tehdystä Black Taj Mahalista, jota keisari oli suunnitellut omaksi muistomerkikseen joen vastakkaiselle puolelle, ei ole koskaan pystytty todistamaan oikeiksi.

Valkoiseen pyhättöön oli lupaa mennä kävelemän vain ilman kenkiä tai kengät peitettynä jaettuihin pussukoihin.

Tyypilliseen tapaan tälläkin muistomonumentillä pitää olla kunnon puistoalue, josta komistusta voi ihailla.

Sisäportti sisältä päin katsottuna - näky ei jää häpeilemään muun tarjolla olevan arkkitehtuurin varjoon.

Road to Taj...

Taj Mahalin vasemmalle puolelle on rakennettu moskeija ja sen oikealle puolelle on tasapainon vuoksi rakennettu vastaavannäköinen rakennus, jolla ei ole mitään varsinaista käyttötarkoitusta. Rakennuksen takana on likaista vettä sisältävä Yamuna-joki ja sen takana pieni peltoa muistuttava alue, jonka omistaja on keksinyt laittaa rahoiksi. Tuonne Yamuna-joen toiselle puolelle suositellaan mentävän katsomaan esimerkiksi auringonlaskua ja maanomistaja veloittaa alueelle pääsystä sata rupiaa, vaikka siellä ei ole mitään muuta kuin näkymäpaikka Taj’iin. Aika kettu.

Paikallisille tämä nähtävyys aukeaa huomattavasti turisteja halvempaan hintaan. Heitä täällä riittikin runsain mitoin, vaikka offseasonilla väkeä ei kuitenkaan ole tungokseen asti.

Päärakennelman molemmin puolin on tälläiset raennelmat, joista toinen on moskeija.

Nämäkin kivetykset olivat muuten pirun kuumaa kamaa päivän porottavan auringon jäljiltä.

Meidän visiitin päivä oli sen verran pilvinen, että kaikki hienot auringonlaskunäkymät pystyi suosiolla unohtamaan. Niinpä emme koskaan menneet tuonne joen toisen puolen aukiolle, jonne monet riksakuskit meitä yrittivät houkutella viemaan. Yksi jopa ”fiksuna” keksi ehdottaa, että kun TM:n lipun hinta oli niin korkea niin säästäisimme huomattavasti, kun menisimme vain tuonne joen toiselle puolelle sitä katsomaan. Tässähän kohtaa sitä olisikin järkevää ryhtyä säästämään tuon kymmenen euron lipun hinnassa, kun olemme tulleet katsomaan tuota monumenttia toiselta puolelta maailmaa...

  

Tätä rakennusta ei turhaan pidetä ikuisen rakkauden symbolina.

Taj Mahalin takaa paljastuu jokinäköala.

Taj Mahalin yksityiskohtia ja loistokkuutta oli iloa katsoa vaikka pidemmänkin tovin. Alueelle ei kuitenkaan voinut jäädä hengaamaan loputtomiksi ajoiksi, koska ”isäntäväki” oli keksinyt tähän sen verran ovelan rajoittimen, että vierailijoiden oli pakko lähteä suhteellisen lyhyen ajan kuluttua jatkamaan matkaansa. Nimittäin tuo 0,5 litraa vettä per henkilö annettu annos oli näin kuumalla ilmalla sen verran vähän, että jossain vaiheessa oli pakko lähteä ulos, jotta vettä saataisiin ostettua lisää. Niinpä reilun tunnin ja noin parinsadan kuvan jälkeen meilläkin tämä tosiasia oli edessä ja lähdimme jatkamaan matkaamme takaisin sinne, mistä olimme tulleetkin.

Kuvien ottamista ei vain pystynyt lopettamaan, kun tämä näky vangitsi huomion jokaisella katselukerralla aina vain uudelleen.

Kerta kiellon päälle: toivottavasti tästä ei tullut aivan totaalista Taj-ähkyä...

Portin ulkopuolelle päästyämme ostimme heti litran pullon kylmää vettä ja se kului välittömästi. Sen jälkeen menimme noutamaan matkoilla ajantappamiseksi mukana olleita UNO-pelikortteja. Korttien etsimiseen meni liikkeen myyjältä tovi, koska niitä oli ilmeisesti ihmetelty paikallisten lapsien toimesta poissaolomme aikana ja siksi ne eivät enää olleet samalla paikalla. Tästä lähdimme sitten kävelemään kortteinemme takaisin majoituspaikkaamme, josta matkamme kävisi pienin vilvoittelun jälkeen kohti päivän agendan seuraavaa kohdetta.

The Agra Fort

Vaikka mikään nähtävyys Agrassa tai oikeastaan koko Intiassa ei vedä vertoja Taj Mahalille, löytyy Agrasta kuitenkin muutakin nähtävää, mitä voi käydä katsomassa, mikäli aikaa riittää. Olimme lyhentäneet Agrassa vietettävän ajan yhteen yöhön, kun luimme ettei tuo kaupunki itsessään olisi kovin viihtyisä tai tapahtumarikas. Koska kuitenkaan emme tunteneet erityistä väsymystä edellisen yön huonoista unista riippumatta, päätimme käydä katsastamassa myös parin kilometrin päässä Taj Mahalista sijaitsevan linnoituksen, Agra Fortin.

Agra Fortin ulkomuuri

Agra Fort on alun alkaen keisari Akbarin käsialaa. Linnoitus on yksi Mughalin imperiumin hienoimpia yksilöitä. Fortia ympäröi aikoinaan krokotiileillä asutettu vallihauta. Linnoituksen rakentaminen aloitettiin vuonna 1565. Akbarin pojanpoika, Taj Mahalinkin rakennuttanut heppu, teki linnoitukseen myöhemmin valkoisia marmorisia lisärakennelmia. Samalla linnoitus muutettiin sotilastarkoituksesta palatsiksi. Tuo kaveri siis todellakin tykkäsi rakennuttaa asioita.

Sisäpihatilaa Fortista löytyy runsaasti vaikka jalkapallokenttää varten.

Rakennelmat huokuvat tyylikästä intialaista rakennusarkkitehtuuria.

Jostain syystä myös undulaattipapukaijat olivat ottaneet korkealla olevan partsin omaksi hengailumestakseen.

Agran fortti on hyvin samanlainen kuin mitä aiemmin Delhiin rakennettu Red Fort. Delhin linnoituksesta kuulemma kulkee maanalainen tunneli tähän kyseiseen 190 km:n päässä sijaitsevaan linnoitukseen. The Fortiin on ajanhammas päässyt puremaan, eikä Intian valtiolla ollut jossain vaiheessa suurempia intressejä pitää tästä suuresta rakennelmasta huolta. Siksi monet rakennelmat Fortin sisällä ovat rappeutuneet ja näkymät muistuttavat ajoittain Suomenlinnan vähemmän hyvässä kunnossa olevia osia. Palatsin onneksi ylläpidosta vastaa nykyään sen historiallista arvoa arvostava organisaatio, joka pitää tästä kohteesta nykyään asianmukaisesti hyvää huolta.

Agra Forttia on rakentanut useampikin hallitsija aikanaan ja siellä on havaittavissa, kuinka rakennustyyli on muuttunut paikallisesta punaisesta kivestä valkoiseen marmoriin. Joiltain paikoin Agra Fort tarjoaakin varsin näyttäviä rakennelmia, joiden katselu on ihan nautinnollista puuhaa. Lisäksi Agra Fortista on kohtalaisen hyvät näkymät lähiympäristöön, jonka vuoksi tätäkin kohdetta voi suositella, kunhan odotuksia ei laiteta liian korkealle.

Punaisesta hiekkakivestä tehtyjä linnoituksen osia. Monin paikoin on nähtävillä rapistumisen merkkejä ajalta, jolloin Fortin ylläpidosta ei vastannut mikään historiaperintöä vaaliva taho.

Yhtäkkiä palatsin rakennusaine muuttui punaisesta hiekkakivestä valkoiseksi marmoriksi... valkoisia marmorisia lisärakennuksia.

Täältä parvekkeelta aukeaa näky TM:lle (kuten tarkka katsoja voi kuvasta havaita).

Agra Fortissa olisi ollut tarjolla myös illalla järjestettävä valo- ja musiikkishow, johon alunperin ajattelimme osallistua, mutta jonka jätimme lopulta väsymykseen ja turhan pitkään patikkamatkaan vedoten väliin. Agra Fortin luona ei näet ollut kunnollisia ruokapaikkoja, joka pakotti meidät palaamaan tuon kävelemämme parin kilometrin matkan alkupäähän TM:n läheisyyteen, joka vilisi erilaisia ruokapaikkoja ja muita palveluita.

Lähtöä tekemässä

Olimme edellisenä päivänä katsoneet netistä, että Agrasta kulkisi junia 20–45 minuutin välein Delhiin. Tämän lisäksi tiedustellessamme hostellimme aulahenkilöltä lippujen hankinnan mahdollisuutta saman päivän junaan, saimme kuulla tuollaisista General ticket –lipuista, joilla voisi hypätä mihin tahansa sopivaan junaan kyytiin. Niinpä olimme näiden tietojen perusteella päättäneet aamulla mennä Agra Cantt:in juna-asemalle ja hypätä johonkin sopivaan junaan kyytiin. Matka Agrasta Delhiin kestäisi kolmisen tuntia ja sopivan junan valinnalla voisimme päästä New Delhin asemalle, jonka läheisyydestä löytyisi hyviä majoittumisvaihtoehtoja.

Aamulla sitten aamupalan syömisen ja check-outin jälkeen päätimme ryhtyä tuumasta toimeen ja lähdimme riksakyydillä kohti kymmenen kilometrin päässä sijaitsevaa juna-asemaa. Perille pääsy oli helppoa ja löysimmekin pian itsemme tuolta väen tungoksen seasta etsimästä lipputiskiä, josta junalippuja saisi ostaa. Suurempi perehtyminen asiaan paljasti, ettei homma tulisi olemaan ollenkaan niin helppo, kuin ajattelimme. Intian junalippujen ostorumba on hirveä byrokratiapulla, joka sisältää kaavakkeen täyttämisen, ja usealla luukulla ravaamisen. Lisäksi tätä intoa vähensi se, että kuulimme vasta ilta kuudelta lähtevän seuraavan sellaisen junan, johon voisi tehdä paikkavarauksia. Meille oli myös selvinnyt se tosiasia, että noita ”general ticket” –lippuja emme todellakaan haluaisi. Niillä istumisen saisi unohtaa kokonaan ja junaan mahtuminenkin olisi yhtä sardiinipurkkiin tunkeutumista.

Juna-asemalla oli tietysti normaaliin tapaan myös kaikenlaisia tyrkyttäjiä ja ”sopan hämmentäjiä”, joista yksi tuntui olevan erityisen sitkeä tapaus. Ensin hän yritti tarjota meille taksikyytiä Delhiin 3000 rupian hinnalla ja vasta toisen kymmenen kertaamisen jälkeen, kuinka emme missään tilanteessa ikinä tulisi ottamaan taksia Delhiin, meni asia hänelle kaaliin. Tämän jälkeen hän tarjoutui kuljettamaan meitä lähellä sijaisevalle matkatoimistolle, josta junalippujen hankinta onnistuisi ilman byrokratiaa. Asian teki lopulta houkuttelevaksi se, että samaisesta paikasta voisi tutkia myös vaihtoehtoista kyytiä bussin avustuksella. Niinpä sovimme tuon kuljettajan kanssa, että hän heittäsi meidät 50 rupian (~0,67e) hintaan tuonne matkatoimistolle, koska meistä alkoi kovasti tuntua siltä, että haluaisimme vaihtoehtoja junalippurumballe.

Matkatoimistolla päädyimme lopulta varaamaan liput kuitenkin junaan, koska busseja lähti vain tuntia junakyytiä aikaisemmin ja se olisi todennäköisesti tarkoittanut paria tuntia pidempää matka-aikaa, jonka lisäksi saapuisimme tuolloin Delhiin yöllä ja vielä tuntemattomaan määränpäähän kaupungin sisällä. Nyt edessämme oli kuitenkin tuskallisen pitkä kahdeksan tunnin odotus, emmekä olleet hirveän innokkaita viettämään tuota aikaa Agran miljöössä, josta puuttuvat kaikki viihtyisät kahvilat ja muut ajanviettopaikat. Lisäksi olimme vasta edellisenä päivänä viettäneet jo yhden pitkän tovin kahviloissa istuen, eikä samanlainen tilanne aivan heti perään ollut ihan päällimmäisenä toivelistalla.

Kuljettajallamme oli (tietysti) tähän pulmaan olemassa ratkaisu ja taivuimme siihen lopulta, kun olimme kertaalleen punninneet vaihtoehtomme. Hän ehdotti kiinteähintaista matkaa tunnin päässä sijaitsevalle Fatehpur Sikrin palatsille, joka on yksi alueen muista suositummista nähtävyyksistä. Reissun hinnaksi oli kuulemma valtion taulukoiden mukaan laitettu 950 rupiaa (~12,67e), joka kuin sattuman kautta teki sopimamme 50 rupian kanssa pyöreän tuhannen rupian kokonaissumman. Niinpä saisimme nyt käyttää Agrassa vietettävän ajan edes jossain määrin ”tuottavasti”, vaikka tuo kohde ei ensisilmäyksellä oppaan kuvauksen mukaan ollutkaan synnyttänyt mitään ”must see” -tuntemuksia.

Niinpä lähdimme sitten matkaamaan läpi maaseutuisen lähialueen. Vaikka hintaan ei sisältynytkään tietulleja, eikä perillä laskutettavaa pientä parkkimaksua, oli reissun kulut vielä jossain määrin kurissa. Kuljettajammekin paljastui varsin hyväksi informaation lähteeksi ja mukavaksi juttukumppaniksi. Häneltä pystyimmekin matkan aikana kyselemään leppoisasti kaikenlaista Intiaan liittyvää tietoa ja vastauksia meille heränneisiin kysymyksiin. Vaikka hänen kielitaitonsa ei ollutkaan täydellinen, niin useimmiten yhteisymmärrys kysymystemme osalta saavutettiin.

Fatehpur Sikri

Fatehpur Sikrin alueelle saavuttuamme, auto pysäytettiin ja paikalla odotti eräs opas, joka tarjosi palveluitaan 450 rupian (~6e) hintaan. Päätimme kuitenkin kieltäytyä hänen tarjouksestaan, vaikka hän lupasikin suojella meitä samalla alueella parveilevilta kerjääjiltä ja muilta kaupustelijoilta. Tämän jälkeen kuljettaja jatkoi matkaa parkkipaikka-alueelle ja sanoi jäävänsä sinne odottamaan meitä – mielessään oli ilmeisesti päiväunet.

Kun kävelimme kohti bussikuljetusta, joka veisi meidät parin kilometrin päässä olevalle paraatipaikalle, tuli meitä vastaan taas eräs henkilö, joka tarjosi opaspalveluitaan. Tällä kertaa hinta oli 100 rupiaa (1,33e) ja päätimme tarttua tarjoukseen sillä ajattelimme sen olevan tähän kohtuuhintaan jo varsinkin toimiva vaihtoehto. Oppaamme saattoi meidät bussin pysähtymispaikalle, jonka jälkeen opas vaihtuikin yllättäen toiseen henkilöön – paikalliseen, joka asui lähikylässä. Tämä ei meitä oikeastaan haitannut, sillä kyseinenkin kaveri puhui aivan hyvää englantia ja tuntui olevan hommansa tasalla.

Kun tuota viittä rupiaa per henkilö maksavaa bussikyytiä ei heti kuulunut, ehdotimme oppaallemme, että voisimme kävellä sen parin kilometrin mittaisen matkan. Oppaalla oli kuitenkin menossa Ramadanin kuukausi ja hän sanoi siksi olevansa hieman ”hidas”. Ymmärrämme, että Ramadanin aikaan paikalliset eivät halua erityisesti sykkiä ja siksi sanoimme bussikyydin olevan siinä tapauksessa ihan ok, vaikka joutuisimmekin sitä hieman odottelemaan. Kymmenen minuutin kuluttua yksi busseista tulikin paikalle ja se täyttyi turisteista. Tämän jälkeen bussi ajoi lyhyehkön matkan ja edessämme oli kaksi erillistä kohdetta.

Toinen kohteista oli islamilaisten pyhättömoskeija-kompleksi, johon oli ilmainen sisäänpääsy. Tuohon pyhättöön liittyy tarina: eräällä hallitsijalla oli kolme vaimoa, yksi kustakin suuresta uskonnosta. Hän oli toivonut lasta, mutta kukaan näistä vaimoista ei sitä hänelle ollut onnistunut antamaan. Sitten hän oli jostain kuullut tästä pyhästä paikasta, jossa pystyi toivomaan mitä tahansa, kunhan vain suoritti asiaan kuuluvat rituaalit. Tämän seurauksena hallitsija oli matkannut ohjeiden mukaisesti (jalan) tänne kyseiselle paikalle ja tehnyt toivomuksensa, joka oli sitten käynyt toteen. Iloisena jälkeläisestä, hän oli päättänyt rakentaa samaisen pyhän paikan viereen palatsin ja muuttaa siihen asumaan. Tuo hallitsija oli Akbar.  Palatsi oli toinen tarjolla olevista nähtävyyksistä ja sinne sisäänpääsy maksaa 250 rupiaa (~3,33e) henkilöltä.

Tällä alustalla oli aika pirun kuuma astella paljain jaloin ja äkkiä tahti alkoi kiihtyä ja silmät etsiä seuraavaa varjoa.

Pyhien miesten sukulaisten haudat on sijoitettuna aukion toiseen laitaan.

Tälläinen vaatimaton pikkuportti sopisi hyvin minkä tahansa omakotitalon sisänkäynnille...

Opastettu kierroksemme kattoi tuo muslimien pyhätön, jonka keskellä oli valkoinen rakennelma. Kyseisessä rakennelmassa sai kuulemma tehdä kolme toivetta, jotka toteutuisivat, kunhan niitä ei kerro kenellekkään – eli aika perus taikauskokaavaa oli tarjolla. Opas kertoi ensin paikan historiasta ja näytti muutamia kohtia rakennelmasta. Paikassa oli muun muassa tunneli, joka oli kaivettu aiemmin Intiaan kuuluneeseen Pakistaniin asti. Nyt tunneli oli tietysti suljettu tulliviranomaisten toimesta, eikä siellä saanut käydä.

Tunnelin suuaukko oli sinetöity kukkasin ja huivein.

Keskellä sijaitseva valkoinen pyhättö toteuttaa kuulemma kolme toivetta - kunhan niistä ei vain kerro etukäteen kenellekään.

Tunnelma saa lapsetkin innostumaan näistä käytävistä.

"Perus esitelmöintien" jälkeen opas istututti meidät erään henkilön eteen, jolta olisi saanut ostaa itselleen valitsemallaan summalla  rättejä tai naruja, joita kuulemma piti asetella tuohon valkoisen monumentin sisälle, jossa toiveita sai esittää. Ne olivat kuulemma osa sitä toivomusrituaalia. Käytetyt rahat kuulemma lahjoitetaan lähikylän lapsien hyvinvointia varten. Jotenkin meille tuli tästä vain sellainen epäuskovainen fiilis, että päätimme hetken odottelun jälkeen kieltäytyä kunniasta ja jätimme nämä toivomuskalut väliin kokonaan. Sen jälkeen opas jatkoi tyynen rauhallisesti meidän kuljettamista eteenpäin hoitaen hommansa kunnolla loppuun asti ilman minkänlaista merkkiä suuttumuksesta.

Kävimme valkoisessa rakennelmassa sisällä katsomassa, kuinka paikalliset levittelivät kankaitaan ja kiinnittelivät rakennelman seinämään naruja, jotka olivat osa tätä toivomusrituaalihömppää. Tässä kohdassa mainittakoon, että tänne koko kompleksiin ei saanut mennä kengät jalassa ja siitä johtuen olimme liikkeellä paljasjalkaisin. Päivän auringonpaahteessa monet laatat olivat kuumuneet siten, että kävely meinasi ajoittain muuttua sadetanssin kaltaiseksi hyppelyksi, kun polttavat kivet kuumensivat jalkopohjia ikävästi.

Täällä ne toiveet toteutuvat.

Kun kierros oli tehty melkein loppuun asti, oppaamme istutti meidät vielä sukulaistensa tekemien koriste-esineiden eteen ja antoi sukulaisensa esitellä niitä meille. Täytyy sanoa, että ne olivat sen verran vakuuttavan näköisiä ja laadukkaita kivestä veistettyjä esineitä, että halusimme viedä sellaisen mukanamme kotiin muistoksi Intiasta. Niinpä päädyimme hieromaan kauppoja heidän kanssaan. 

Kauppojen päätteksi opas oli iskenyt silmänsä toisen meistä ranteessa olleeseen oranssiin halpakelloon ja hän halusi välttämättä antaa lahjaksi yhden veistoselefantin, jos hän saisi lahjaksi kyseisen kellon. Agrasta ei kuulemma löytynyt mistään mitään vastaavaa. Niinpä hetken miettimisen jälkeen päätimme viihdyttää itseämme ajatuksella tästä kaupankäynnistä ja suostuimme vaihtokauppaan. Noita halpiskelloja saisi helposti hankittua myöhemmin uuden, joten miksipäs tätä vaihtokauppaa ei olisi voinut tehdä? Nyt kun matkammekin oli jo loppupäässä niin kellontarvekaan ei enää ollu niin akuutti. Toki aikomuksenamme oli hankkia tilalle jokin halpiskello mahdollisimman pian, jottei aikaa tarvinnut aina tarkistaa kamerasta käsin.

Kun kaupat oli hierottu, opas saattoi meidät ulos alueelta ja oli aika maksaa hänen palveluistaan ja jatkaa matkaa. Palatsirakennelmaan hän ei halunnut tulla, koska sinne oli sisäänpääsymaksu, joka ilmeisesti olisi koskenut myös opashenkilöitä. Tuolloin tuuli oli yhtynyt aika voimakkaaksi ja taivaskin alkoi uhkaavasti näyttää kohta tulevan sateen merkkejä. Siksi teimme päätöksen itsekin skipata tuon ulkoa päin vaatimattoman näköisen palatsirakennelman ja alkaa suunnistaa kohti takaisin päin. Kun bussikyytiä ei näkynyt, päätimme lähteä kävelemään kaivaen samalla heikkorakenteiset sateenvarjomme esiin. Pian vettä alkoikin tulemaan taivaan täydeltä ja kuivana pysyminen tuntui aika haastavalta. Onneksemme bussi meni juuri tuolloin ohitsemme ja se pysähtyi kohdallemme siten, että pääsimme mukaan kyytiin. Vaikka matka ei sinänsä ollutkaan mikään pitkä niin nuo sääolosuhteet veivät suurimmat halut kävelyoperaatiolta.

Takaisin parkkipaikalle päästyämme, kuljettajamme odotti meitä autossaan lepuuttaen. Siitä lähdettyämme pyysimme, että hän veisi meidät johonkin paikallista ruokaa tarjoavaan ruokapaikkaan. Kuljettaja ajoi lyhyen tovin tietä Agraa kohti ja pysäytti sitten erään tienvarrella olevan asiallisen näköisen ravintolan pihaan. Kysyimme, että liittyisikö hän kanssamme syömään mutta hän päätyi jäämään autoon. Muistimmekin sitten, että hänelläkin oli tosiaan Ramadani menossa, joka tarkoitti ettei aurinkoiseen aikaan ole syöminen.

Ravintolan lista oli asiallinen mutta hinnat olivat yllättäen samaa luokkaa, mitä ne olivat olleet Udaipurin kalliimmanpuoleisessa ravintolassa, jossa nautimme viimeisen illan syöminkejä hienon maiseman kera. Ihmettelimme hieman, miten tälläisessä ”keskellä-ei-mitään” –ravintolassa pystyi olemaan tälläiset hinnat mutta päätimme silti syödä siellä annokset Chicken Biryania eli risoton tyylistä riisiruokaa. Tämän jälkeen jatkoimme matkaamme Agraan auringon porottaessa jälleen täydeltä taivaalta.

Matka jatkuu

Agrassa kuljettajamme ajoi meidät takaisin matkatoimistoon noutamaan meille varatut junaliput, jonka jälkeen kun aikaa oli vielä runsaasti jäljellä, pyysimme päästä käymään hieman tee ja rättikaupoilla ajan tappamiseksi. Sen jälkeen kuljettaja heitti meidät asemalle, josta junamme lähtisi reilun tunnin kuluttua.  Perille päästyämme maksoimme kuljettajalle ja siirryimme laiturialueelle odottelemaan junaa. Kun aika oli kohdallaan, menimme keskemmälle pitkää laituria ja huomasimme, että junamme numero olikin viereisellä puolella, infotauluissa ilmoitetun kakkoslaiturin sijaan. Pientä hämmennystä alkuun aiheutti vielä se, että kyseisessä kakkoslaiturissa seisoi myös Agraan menossa ollut juna, jonka junanumero ei tosin täsmännyt lippujamme.

Onneksemme löysimme kuitenkin oikean junan. Odotellessamme olimme katselleet asemalta lähteneitä junia pitemmänkin tovin ja toivoimme todella, ettei meidän juna näyttäisi samalta kun ne muut. Junat olivat näet kalterihäkin näköisiä ilmestyksiä ja useimmiten melkoisen täyteen pakattuja laitoksia. Tietysti meidänkin juna näytti täsmälleen samalta kun ne kaikki muut mutta ei se sisus lopulta niin pahalta näyttänytkään. Meillähän oli sentään numeroidut paikat ja kakkosluokan puitteet ovat sinänsä kohdallaan.

Nyt matka jatkuu siis kohti viimeistä määränpäätä ennen Suomeen paluuta. Kyseessä on Intian pääkaupunki ja samalla yksi maan vanhimmista kaupungeista nimeltään Delhi. Tässä kohtaan on aika jättää hyvästi Agralle ja sen uskomattomalle Taj Mahlille, joka edellisenä päivänä silmiemme edessä ”ilmielävänä” paistatteli. Jättikokoisesta Delhistä kerrottakoon lisää tämänkertaisen blogisarjan viimeisessä osassa.

Taakse jääpi Agra ja sen myötä tämä ikimuistoinen paikka..

Näkemisiin,

- Two Backpackers

Udaipur, Intia – Järviä, mustekaloja ja loistopalatseja

Namaste,

Mumbaille on nyt jätetty hyvästit ja matka on edennyt kaupunkiin, joka kantaa nimeä Udaipur. Kaupunki on noin 600 000 asukkaan keskittymä Rajasthanin osavaltiossa. Udaipur tunnetaan  kotoisana ja viihtyisänä paikkana ja siinä on jotain sellaista, mikä houkuttaa matkustajia jatkuvana virtana.  

Leveämpi pääkatukin huokuu lämpimää tunnelmaa.

Udaipuria pidetään koko Intian yhtenä romanttisimpana kaupunkina. Romanttinen status on suurelta osin peräisin kauniista järvimaisemasta, joita voi ihailla auringonlaskun aikaan lukuisilta kattoterasseilta tai kynttilän valolla varustetuista rantaravintoloista. Tunnelmaa tuovat myös kapeat kadut ja lukuisat ranskalais- ja saksalaishenkiset leipomokahvilat, jotka tarjoavat leivoksia kanelipullista aina suklaakakkuihin asti.   

Reissun ensimmäiset kahvikupposet maistuivat erittäin hyvältä - eikä nautintoa ainakaan vähentänyt palan painikkeina toimineet kakkuset. Näitä vain ei voinut vastustaa.

Lake Pichola

Vaikka Udaipur on meidän näkökulmastamme varsin iso kaupunki suurineen asuinalueiniin, on matkalaisten suosima alue varsin pieni ja tiivis paikka, joka osaltaan tuo pikkukaupungin tuntua. Liikkuminen onnistuu helposti kävellen ja kaikki palvelut löytyvät suhteellisen lyhyen matkan päästä.  Udaipurissa on kolme järveä mutta eittämättä yksi niistä on kaikkein tärkein ja tunnetuin nähtävyys: Matkalaisten suosima alue on nimittäin keskittynyt Pichola-järven ympäristöön. Järvi on muuten eräs historian suurista insinöörityön näytteistä, sillä se on ihmisen aikaansaama lätäkkö.

Taustalla Lake Pichola palatsisaarineen

Pichola-järven keskellä sijaisee pari saarta, joista toinen, Jag Niwas tai paremmin tunnettuna "Lake Palace", on kokonaan palatsin peittämä. Kyseessä on vanha palatsi, joka toimii nykyisin loistokkaana Lake Palace hotellina. Yön hinta tässä hotellissa irtoaisi huokeaan 50 000 rupian (~666e) hintaan – onhan nyt sentään monsuunikausi eikä mikään primetime. Mutta eihän tämä Intian romanttisimman hotellin tittelin voittanut paikka sentaan Udaipurin kalleimpia hotelleja ole. Pichola-järjen rannalla on nimittäin myös valtaisa, erään hallitsijan rakentama City Palace, josta osa on pyhitetty luksushotelliksi. Jostain syystä Udaipuriin on pesiytynyt Intian kallempia hotelleja ja vaihtoehtoja on siis tarjolla jokaiseen hintaluokkaan.

Pichola-järven toinenkaan saari, Jag Mandir, ei ole jäänyt ilman palatsia - miten se muka voisi olla edes mahdollista täällä? Joku hallitsijahan on omannut paljon aikaa ja valtaa tuijjottaessan kyseiselle järvelle. Niinpä ei ole mitenkään mahdollista, etteikö jonain päivänä (tarkemmin sanottuna 1551) ole ryhdytty tuumasta toimeen ja saarelle on noussut palatsi. Tämän palatsin valmiiksi saattaminen vaati kolme maharadzaa ja sata vuotta. Se kantaa nimeä Jag Mandir tai "Lake Garden Palace".

Lake Garden Palacen lämpimät valot huokuvat Pichola-järven maisemakuvassa.

Parin palatsisaaren lisäksi järven kapeamman osan tuntumaan on rakennettu pieni rukouspaikka. Ilmeisesti kaikki matalikot on ollut pakko käyttää hyväksi.

Udaipur ja sen kuuluisa Lake Palace – hotelli keskellä Pichola-järveä, tuli erityisen tunnetuksi rakennuksen esiinnyttyä kolmannessatoista 007-elokuvassa nimeltä Octopussy. Elokuvassa Lady Octopussy näet asusti juurikin tuossa näyttävässä rakennuksessa. Elokuvan kuvausten aikoihin paikallinen hallitsija kutsui kuvausryhmän useasti vieraakseen ja ruokaseurakseen ja oli siten erittäin vieraanvarainen isäntä hollywood-porukalle.

We present to you: Hotel Lake Palace

Leffa ilmestyi vuonna 1983 ja vielä 30 vuotta myöhemminkin Udaipurissa eletään hehkuttaen tuota menneisyyden loistoa – aivan kuin pysähteneisyyden aikakaudella suorastaan. Rainaa pyöritetään useissa ravintoloissa päivittäin. Mainoksia näistä näytösajoista oli joka paikassa ja elokuvaa olisi voinut mennä katsomaan vaikka heti aamusta tai sitten vaihtoehtoisesti pimeän tultua. Kaikesta huolimatta emme tällä kertaa nähneet elokuvaa, vaikka tunnelma kieltämättä hieman pistää sitä haluamaan. Voisi kuitenkin helposti kuvitella, että ravintoloiden pitäjät ovat suhteellisen hyvin perillä kaikista mahdollisista vuorosanoista, joita Octopussy-elokuvassa esiintyy ja jokainen katselukerta tuottaisi heille nykyään jo varsinaista tuskaa.

Mustekaloja vilisee useissa kahviloissa joka ikisenä päivänä, tv:ltä, projektorilta ja ties miltä kankaalta.

Udaipurin ”paketti” oli sen verran houkutteleva, että mekin halusimme tänne pistäytyä ja valitsimme Udaipurin yhdeksi matkakohteeksemme. Valintaa tuki myös Udaipurin optimaalinen sijainti Mumbain ja pohjoisessa sijaitsevan Agran välillä. Tuhansien järvien maasta tulevat matkalaiset siis päättivät laittaa kompassineulan suunnaksi Udaipurin ja ryhtyä tuumasta toimeen.

Udaipur it is then

Varasimme liput Udaipuriin menevään yöbussiin hostelimme kautta. Tuolloin meille sanottiin matkan kestävän hieman yli 12 tuntia, joka ei kokeneelle matkailijalle olisi aika eikä mikään. Päätimme pyrkiä taas tehokkuuteen ja varasimme liput yöbussista makuupaikoilla varustettuna.

Tälläisessä makuualustan tarjoamassa kopissa kelpaa tehdä matkaa vaikka se sitten kestäisi hieman pidemmänkin tovin. Kopissa on valolamppu, pistorasia ja ilmastointi.

Bussia odotellessa tapasimme samaan määränpäähän suunnistavan brittipariskunnan ja erään poikkeuksellisen avuliaan ja hyvin englantia puhuvan paikallisen naisen. Nainen piti ravintolaa ja hostellia Jaisalmerissa yhdessä aviomiehensä kanssa ja oli sitä kautta hyvin tottunut matkailijoiden seuraan. Yleensä ravintoloista ei naistarjoilijoita Intiassa löydy mutta nainen kertoi, että vaikka intialaiset aina asiaa ihmettelevätkin niin he ovat lopulta varsin sinut asian kanssa.

Tämä mukava nainen välittikin meille ystävällisesti matkan aikana tietoja arvioidusta matka-ajasta. Lisäksi hän neuvotteli Udaipurissa meille erittäin tiukan riksakyytihinnan bussipysäkiltä majapaikalle,  jota oli hyvä käyttää myöhemmin referenssinsä neuvoteltaessa muita kyytejä. Saimme kuulla myös hyvän nyrkkisäännön hinnoittelusta, jota voi käyttää apuna kaikessa kaupanteossa: puolitat myyjän tarjouksen ja laitat kymmenen prosenttia päälle niin olet todennäköisesti siinä hinnassa, jolla tuote lähtee sopuhintaan.

Bussimatka sujui kohtuu miellyttävässä kahden hengen makuupaikassa, jonka reunassa oli suljettavat verhot. Matka kului osittain nukkuessa ja osittain ei. Jossain vaiheessa siellä pimeässä kopissa tuli outo tunne – aivan kuin joku otus olisi juossut rivakkaasti jalan yli. Hetken horroksessa olon jälkeen asiasta pystyi olemaan melko varma, ettei kyseessä ollut mielikuvituksen tuotos ja valot oli pakko laittaa päälle. Ei siinä montaa minuuttia mennyt, kun huomasimme, että loossin perällä olevalla kenkätelineellä kurkistelee ympärilleen pieni jyrsijä – tarkemmin sanottuna hiirulainen, joka karkasi kohtuullisen pikaisesti jalkopäässä olleiden rinkkojemme taakse piiloon.

Luonnollisestikaan ajatus hiippailijasta ei herättänyt erityisen suurta hinkua jatkaa unia mutta jonkun tovin jälkeen painavat silmäluomet vakuuttivat toisin ja valo suljettiin. Ei siinä kauaakaan mennyt, kun hiirulainen oli taas jälkojen päällä käppäilemässä, josta se lopulta jatkoi matkaansa tuntemattomaan määränpäähän. Ilmeisesti tuo öinen hiippailija oli vain kyllästynyt Mumbain kulmiin ja halusi itsekin siirtyä uusille kulmille.

Matkan kesto saattoi olla ”hieman” pidempi, kuin mitä esitteessä ”luvattiin”. Aika-asiat kun eivät Aasiassa kuitenkaan aina etene saksalaisella tarkkuudella. ”this is India, mate”, kuten tapaamamme nainen meille naurahtaen kommentoi päätään pudistaen, kun vastasimme brittipariskunnan kysymykseen matkan kestosta. Matkahan kesti lopulta sitten rapeat 18 tuntia ja saavuimme perille lähtöä seuraavana päivänä puolen päivän paikkeilla. Perillä meitä odotti tietysti lauma riksakuskeja ja muita hätyyttelijöitä, jotka ovat aina ”tervetullut” näky hieman huonosti nukutun yön jälkeen.

Matka ennalta varattuun majoituspaikkaan sujui kohtuullisen vaivattomasti riksamopokyydillä, eikä 50 rupian (~0,70e) hintakaan huimannut päätä. Tunnelma oli välittömästi lämpöinen kun mopo sukkeloi kapeita käytäviä pitkin väiestellen vastaan tullutta liikennettä. Tämä paikka antaisi viimein sitä paljon toivottua kontrastia Mumbain ja Shanghain suurkaupungeille, koska pienissä kaupunkiympäristöissä vain on sitä jotain, mistä nämäkin matkalaiset paljon pitävät.

Valkoisesta kivetyksestä tehtyä taidetta on Udaipur ja Intia täynnä. Tässä pikkulätäkössä voi käydä kellumassa polkuveneellä, mikäli pieni maksu ei taskun pohjalla kirpaise.

City Palace ja Bagore-Ki-Haveli museo

Ensimmäinen päivämme Udaipurissa meni lähinnä lepäillessä ja mahan akklimoituessa uusiin makumaailmoihin. Toisena päivänä otettaisiin kaupunki taas haltuun. Oli aika tehdä kierros Udaipurin tarjoamien nähtävyyksien maailmaan.

Ensimmäiseksi päätimme vierailla koko Rajasthanin osavaltion suurimmassa palatsissa, pienellä kukkulalla, Pichola-järven rannalla sijaitsevassa City Palacessa. Majapaikastamme oli palatsin portille todella lyhyt, muutaman sadan metrin kävelymatka ja se taittui helposti liikkeitä täynnä olevia katuja pitkin tallustaessa. Pienen kaupungin tunnelmaa lisäsi vielä se, että matkaa oli mahdotonta kävellä ilman, että tuli tervehtineeksi lukuisia kaupanomistajia matkan varrella. Se on asia, johon länkkärin kannattaa Intiassa tottua, eikä siitä kannata ottaa mitään sen suurempaa ahdistusta tai stressiä päälle. Se on tapa, jolla Intia ottaa vieraansa vastaan.

City Palacen pääsisäänkäynti

City Palace kompleksi koostuu useasta palatsiksi tituleeratusta rakennuksesta, joilla on erilaisia tarkoituksia. Suurin osa palatsikompleksista on kunnostettu museotarkoitukseen ja kulkee nimellä City Palace Museum. Loppuosaan on sijoittunut kaksi luksushotellia, joista toisessa olisi ollut näyttävä marmoriuima-allas, jossa käynti ulkopuoliselle olisi maksanut 500 rupiaa (~6,70e) ja toisessa hotellissa olisi ollut tajolla jokin ylihintainen kristallimuseo, jonka skippasimme suosiolla. Palatsimuseon katolta on erittäin hienot näkymät kaupunkiin ja järvelle ja vastaavasti toiselta puolelta rantaa palatsi näyttää erittäin hienolta ilmestykseltä – etenkin yön pimeydessä valaistuna.

Kompleksin museorakennus on vain pieni osa isoa kokonaisuutta.

Näitä viliseviä hännäkkäitä oravia on Udaipurin ympäristöt pullollaan.

City Palace Museumin sisäänpääsylippu kustansi 555 rupiaa (~7,40 e) sisältäen kaksi henkilöä ja erikseen veloitettavan kamerankäyttöoikeuden. Palatsi sisältää huoneita toisen perään, joista jokainen edusti intialaista arkkitehtuuria ja tyyliä muutaman eri hallitsijan makutottumusten mukaan kuorrutettuna. Tänne upposikin helposti taas pari tuntia niin että aika vain hurahti.

Entisaikain postitoimisto - kun pony expressin vauhti ei vain riittänyt, täytyi turvautua sisäisellä GPS:llä varustettuihin kirjekyyhkyihin. 

Koristeellisuutta ei ole tässä palatsissa säästelty.

Hoviväki on voinut ottaa myös lunkisti ja chillailla tässä tilassa.

Kantotuoleja oli tarjolla moneen makuun mutta tietysti kuninkaallisella pitää olla arvon mukainen näyttävä peli alla.

Sisäpihatilaakin löytyy riittävästi, jotta ulkopelitkin onnistuisivat kotinurkilla.

Palatsin taustalta näkyy hyvin, kuinka pieneltä tuntuva Udaipur todellisuudessa on kohtuullisen suuri kaupunki meikäläisittäin mitattuna.

Tältä partsilta ei ole mitkään hullummat näkymät järvelle päin.

Nälkämmehän ei yhteen kohteeseen vielä loppunut. Toinen listallamme ollut vierailukohde sijaitsee samaisen Pichola-järven tuntumassa ja on nimeltään Bagore-Ki-Haveli. Tämä palatsiksikin tituleerattu, yli sata huonetta omaava haveli (= yksytyinen kartano) oli välillä hieman heitteillä ja  on sittemmin kunnostettu uuteen uskoon. Se toimii nykyisin museona. Bagore-Ki-Haveli-rakennus on rakennettu 1700-luvulla tarkoituksenaan palvella varsinaisen palatsin vierailijoita sekä hallitsijoiden sukulaisia.

Bagore-Ki-Havelissa on esillä nukkeja, vanhoja sisustusesineitä, hääseremoniakuvaksia, muinaisia aseistuksia sekä turbaaninäyttäly, joiden joukossa on muun muassa maailman suurin, yli 30 kiloa painava jättiturbaani. Nähtävyytenä tämä oli hieman mitäänsanomaton edellisen palatsin jälkeen, mutta ei se tahtia haitannut. Tuo 45 rupiaa (~0,60e) per henkilö ollut sisäänpääsymaksu antoi kuitenkin varsin riittävästi rahalle vastinetta. Samaisessa kohteessa olisi myös ollut tarjolla tanssi- ja nukke-esityksiä ilta-aikaan, mutta päätimme jättää nämä esitykset kuitenkin väliin kun sopivaa aikaa moisille ei löytynyt.

Huone täynnä suorastaan pelottavan näköisiä pikkumiehiä.

Värilliset lasit tuovat tunnelmaa sisätiloihin

Turbaanit kertovat paljon kantajastaan niin sosiaalisen statuksen kuin myös ammatin osalta. Tämän mecha-turbaanin päällä pitäminen tuntuisi suurin piirtein samalta kuin kolme telamiinaa pään päällä - ei varmaan ihan kauhean miellyttävää pidemmän päälle.

Hallitsijoilla täytyi olla tietysti myös kunnon asearsenaalit, jotta uskottavuus säilyisi.

Tämän Bagore-Ki-Haveli-visiitin jälkeen päätimme käydä vielä nopeasti katsastamassa lähellä olleen Jagdish-temppelin, joka sijaitsee keskeisella paikalla näitä kapeita katuympäristöjä. Temppelin sisäpuoli ei niinkään poikkea mistään temppeleistä mutta ulkokuori on täynnä hienoja pieniä veistoksia. Tuo nollan euron sisäänpääsymaksu takasi tälle kohteelle erittäin hyvän hintalaatusuhteen. 

Jagdish Temple keskellä Picholan alueen pikkukatuja

Vaatii hieman hermoja ja aikaa koristella näinkin suuren temppelin seinät täyteen pieniä figuureja.

Tähän päättyikin ensimmäisen kaupunkikierrospäivän nähtävyysralli ja loppuilta meni maittavan aterian ja tunnelmallisen iltamaiseman nauttimisen äärellä – kattoterassilta käsin valaistuja rakennuksia ja järveä ihaillesa tietysti.

Maisemat miellyttävät matkalaisen silmää "työntäytteisen" päivän ehtoopuolella.

Ei niin superkallis hotelli

City Palace

Ropeway

Udaipurin kaupunkia ympäröi kauniit vuoret, ja yhdelle kukkulalle on keksitty tehdä pieni bisnes, jolla turisteja voitaisiin erottaa lisää heitä rasittavista setelivarannoista. Pohdimme vaihtoehtoja viimeisen täyden päivän tekemiseksi ja päätimme, että tämä kaupunkinäkymä voisi olla mukavaa nähdä tuolta hieman korkeammasta perspektiivistä. Siihen toimisi erinomaisena keinona juuri tämä tarjottava palvelu.

Kyseessä on cable car –tyyppinen ratkaisu, jota täällä päin kutsutaan nimellä ”ropeway”. Kaapelikärryn lähtöpaikka sijaitsi hieman kauempana keskustasta, joten päätimme mennä sinne tuktukilla ajan säästämiseksi. Tuktukhinnaksi sovittiin lopulta tiukan tinkimisen jälkeen 40 rupiaa (~0,53e), kun emme ottaneet kuuleviin korviimme mitään tekaistuja selityksiä kukkulalle nousemisen vaikeudesta tai siitä, kuinka tuo tietämämme lyhyehkö reitti olisi muka poikki. Näissä tilanteissa yleensä pieni kävely ja tarvittaessa hieman halukkaampien kuskien etsiminen auttaa kummasti.

Itse kärrykyyti maksoi 60 rupiaa (~0,80e) per lätty per suunta. Pienet punaiset kopit, joilla matkaa huipulle tehtiin, eivät tuntuneet ihan turvallisilta mutta siitä huolimatta ne toimivat moitteettomasti ison rataspyörän pyörittäessä vaijeria edes takaisin. Matka kesti vain viitisen minuuttia ja ylhäällä pääsimme tietysti ihailemaan maisemia kaupungin yllä. Harmittelimme hieman pilvistä säätä, koska olimme pyrkineet ajoittamaan tämän visiitin siten, että voisimme odottaa ylhäällä auringon laskua.

Ropewayn kärryt on niputettu kolmen sarjoihin ja niitä tuntuu olevan hankittu hieman eri aikakausilta.

Ei tämä ihan niin pieni kaupunki ollutkaan...

City Palacen kompleksin saa vangittua yhteen kuvaan vasta, kun menee riittävän korkealle ja kauas kuvaamaan.

Huipulla huomasimme alas pääsevän myös viihtyisän oloista mäenrinnebetonipolkua pitkin, joten takaisin päätimme laskeutua niitä pitkin. Kävelymatka maanpinnan tasalta takaisin keskustaan oli myös  sen verran lyhyt että kävelimme sen muitta mutkitta nyt, kun meillä ei ollut enää mihinkään kiire.

Alas tullessa matkan varrella on viihtyisiä puistomaisemia ja rakennelmia

Ympäristössä on aina myös joku apinoimassa.

Auringonlasku oli edelleen edessä päin ja masussa kurni nälkä. Ylitimme Pichola-järven kapeasta kohdasta kävelysiltaa pitkin ja suuntasimme hienoksi paikaksi tiedettyyn paikalliseen tasoon nähden kalliiseen rantaravintolaan, joka sattui omaamaan järvenrannan parhaimman spotin. Paikka on ranskalaistyylinen, erittäin tunnelmallinen sekä tietysti hieman tyyriimpi kuin mihin me olemme tottuneet. Kynttilän valossa oli mukava ihailla kaunista järvimaisemaa, valaistujen palatsien heijastuessa järven pinnasta. Tietysti nautimme myös hyvästä ruoasta paikassa, joka oli tupaten täynnä sekä Intialaisia että länsimaalaisia turisteja. Tässä paikassa ainakin riitti sita romantiikkaa, jota Udaipurin piti huokua ympäriinsä. Ruoan jälkeen matka jatkuikin lepäilemään ja valmistautumaan seuraavaa päivää varten, jolloin edessä olisi taas huoneen luovuttaminen ja uuteen matkakohteeseen lähtöön valmistautuminen.

Tämä hotelli on onnistunut varaamaan ravintoalleen järvenrannan parhaan spotin

Pimeys laskeutuu järven ylle hyvän ruoan ja tunnelmallisen ympäristön saattelemana.

Ökyhotellissa tuntuu olevan kohtuullisen vähän asukkaita ja liikettä - johtuisikon tämä kenties hinnasta?

Herkullinen ruoka saapuu viimein täydentämään ympäristön tarjoamat viihdykkeet.

Matkapäivän aamuna saimme aamupalalla kuulla, että huoneen luovutus kyseisessä paikassa olikin jo kympin paikkeilla sen normaalin totutun puolen päivän sijaan. Niinpä pakkasimme kamamme heti aamupalan nauttimisen jälkeen, jätimme ne säilytykseen hostelliin ja ryhdyimme tappamaan aikaa erilaisissa kahviloissa istuen ja kiireettömyydestä nauttien. Samalla tulimme tehneeksi joitain hankintoja kotiinpaluuta silmällä pitäen. Bussin oli määrä lähteä klo 17 ja matka bussipysäkille taittuisi riksakyydillä kymmenessä minuutissa. Niinpä meillä ei ollut tässä vaiheessa mitään muuta kuin aikaa.

In India we are!

Reissun aikana olemme nähneet, kuulleet ja havinnoineen Intiaan liittyviä asioita, jotka ovat herättäneet meidän mielenkiintomme ja siten ovat maininnan arvoisia. Nyt on aika tutkia Tätä idän mausteparatiisiä hieman pintaa syvemmältä:

”kastimerkit” eli bindit
Kuten moni varmasti tietänee, joillakin intialaisilla hinduilla on otsassaan värillinen (esim. musta, punainen tai sininen) täplä, jota bindiksi kutsutaan. Sen uskotaan usein tarkoittavan sitä, mihin kastiin ihminen kuuluu. Tämä tieto ei kuitenkaan pidä paikkansa. Hinduilla on monta jumalaa ja tuolla merkillä mies voi kertoa, kenen jumalan (kuten Shivan tai Vishnun) ”leiriin” hän kuuluu. Naisilla kyse on enemmänkin koristeesta. Otsamerkit eivät siis kerro kenenkään eriarvoisuudesta.

naisen asema ja tasa-arvoisuus
Viittasimme Mumbain blogikirjoituksen slummiosiossa naisen asemaan Intiassa, kun kerroimme suurimman osan naisista työskentelevän kotona. Mainittakoon vielä lisää naisen asemasta... Intiassa ollaan tosiaan vielä hyvin kaukana siitä tasa-arvosta, joka meillä Suomessa vallitsee. Täällä ne Suomen mediassa käytävät keskustelut naisten ja miesten välisestä palkkaerosta tai naisjohtajien määrästä valtio-omisteisisssa pörssiyrityksissä tuntuu jotenkin niin mitättömän pieniltä ongelmilta, kun vastassa on näinkin suuria puutteita.

Tasa-arvoa pitää toki Suomessakin edistää kaikin tavoin mutta tässä hieman 2013-vuoden tilannetta maailmalta – tarkemmin sanottuna Intiasta: intialaiset naiset matkustavat harvoin yksin. Saattajana on usein puoliso tai perheen jäsen. Eräs taksikuski kertoi, kuinka hänen vaimonsa aina voivottelee, kun heillä on kaksi tytärtä, eikä heillä millään tule riittämään rahaa kustantaa molempien myötäjäisiä, jotta tytöille saataisiin sovittua avioliitot. Tämä todellakin on arkea täällä edelleen! Testasimme taksikuskin reaktiota kertomalla, että meillä Suomessa on ollut naispresidentti sekä naispääministeri. Mies ei tuntunut pystyvän käsittelemään koko asiaa, koska hän vain totesi, että Intiassakin on presidentti ja pääministeri ja ne ovat olleet vuorotellen hinduja ja muslimeja, eikä mitään kommenttia naisen asemasta saatu aikaiseksi vaikka kuinka painotimme nimen omaan tuota sukupuolta. Sen sijaan hän pyrki johdattelemaan keskustelua muihin suuntiin.

Intian lain mukaan ei-avioliitossa oleva intilaismies tai –nainen ei saa majoittua ulkomaalaisen tai intialaisen henkilön kanssa samaan huoneeseen, ellei kyseessä ole perheenjäsen. Tästä johtuen hostellit eivät ota tämäntyyppisiä huonevarauksia vastaan ollenkaan. Ulkomaalaisten osalta asia on tietysti toisin, eikä moisia rajoitteita ole olemassa. Monet intialaiset hostellinpitäjät ovat usein olleet kiinnostuneita matkalaisten välisistä suhteista ja se tuntuu usein olevan keskustelunaiheena.

  

lingua franca
Ihmetykseksemme saimme jo Mumbaissa havaita, että intialaisten keskinäinen yhteiskieli eli ”lingua franca” on englanti. Erityisesti paikoissa, joissa eri kansanryhmät sekoittuvat ja ovat keskenään kanssakäymisissä, näkee kaduilla usein intialaisia puhumassa keskenään englantia. Tämä johtunee siitä, että kaikki eivät välttämättä osaa marathia, hindiä tai muita Intiassa puhuttuja paikalliskieliä mutta jokainen intialainen opiskelee koulussa nykyään englantia. Ei siis mikään ihme, että englanti on myös yleiskieli intialaisten keskuudessa.

”hash-hash” ja muut kuiskauksin myytävät tuotteet
Se, että Intiaan on vuosikymmeniä virrannut ”korkeamman tietoisuuden tavoittelijoita” lännestä päin on tehnyt ilmeisesti tehtävänsä. Mumbaissa sen jo huomasi mutta ilmiö on läsnä myös samalla tavalla muualla: ei tarvitse pysähtyä kuin viideksi minuutiksi paikoilleen niin eiköhän joku ole jo kuiskimassa, että ”do you want some hash-hash?” tai ”wan’t some joint?” jne. Tilanteet eivät ole sinänsä mitenkään kiusallisia ja kohtelian kieltäytyminen toimii aina heti kerrasta, toisin kuin muiden tyrkyttäjien ja kauppaajien tapauksessa.

junat ja bussit
Liikkuminen Intiassa voisi olla toki helpompaakin. Joskus sitä maksaa kyllä mielellään sen euron, jotta tämä lippujen hankkiminen olisi helpompaa. Juna-asemalla lippua ei todellakaan osteta kävelemällä luukulle kertoen määränpää ja antaen tarvittava määrä setelirahaa kouraan – ei todellakaan. Ensin pitää käydä luukulla tiedustelemassa vapaita paikkoja, junanumeroita, asemakoodeja ja muuta ”tarvittavaa” informaatiota. Sen jälkeen täytetään kaavakehirvitys ja mennään seuraavalle luukulle – ja ei, näille luukuille ei pääse helposti pienellä jonotuksella. Aina voi tietysti yrittää päästä sopivaan junaan seisomapaikkalaisena ”general ticket”:illa mutta sinne änkeminen voi olla suhtellisen vaikeaa etenkään isojen rinkkojen kanssa. Lisäksi juna-asemien taulut ovat täynnä väärää informaatiota laiturinumeroista, eikä niihin kannata sokeasti todellakaan luottaa. Herääkin kysymys, että voisiko tämän asian tehdä jotenkin toisin? 

Toki Intian rautatiet ovat heränneet ”nykyaikaan” ja tarjolla on nettisivusto, josta tietoja ja lippuja voi hankkia. Sen käytettävyys ja ulkoasu on tuulahdus suoraan 90-luvulta ja jokainen näistä toisiin liittyvistä operaatioista hoidetaan erillisillä kaavakkeilla... Esimerkiksi junaa voi etsiä vain junanumerolla; kulkuaikoja voi etsiä, kun tietää 3-4 kirjaimiset asemakoodit, jotka löytyy kyllä joltain toiselta sivulta etsittäessä – tosi kätevää...NOT!

Bussiyhteydet toimivat kohtuullisen hyvin, kunhan hyväksyy vain sen tosiasian, että ”this is India”. Sillä pääsee yllättävänkin lähelle matkan aika-arviota, kun kyselee muutamalta eri henkilöltä arvion matkan kestosta, valitsee niistä pisimmän ja lisää siihen vakion ”3,5h”. Kannattaa testata! Toinen seikka bussilla ajettaessa, joka kannattaa huomioida on se, että ensin on hyvä treenata sisuskaluja hieman linnanmäellä tai vastaavassa. 

Vaikka tiepinta oletettavasti on useimmiten päällystettyä, sitä ei silti heti arvaisi kyydissä istuessa. Kun näihin pikkuseikkoihin asennoituu oikein niin bussimatkustus voi olla varsin rattoisaa. Mikä voisikaan olla sen parempaa, kuin levyttää bussin makuupaikalla jossain päin Keski-Intiaa kyydin kieputtaessa mukavasti alla, erämaan tuulen puhaltaessa suuresta avonaisesta ikkunasta naamalle ja hyvän musiikin pauhatessa korvalapuissa suurella voimakkuudella, kun samalla ulkona on pilkkopimeää satunnaisia ohikiitäviä valoja lukuun ottamatta? Se vasta on chilliä elämää – ainakin näiden matkalaisten mielestä!

kaupankäynti ja tinkiminen
Useimmiten kaupanteossa tinkiä saa ja kannattaakin. Sitä on tietysti turhaa kuvitella, että ulkomaalaiselle hinnat koskaan olisivat samoja, mitä ne paikalliselle on mutta ainakin niistä saa huomattavasti kohtuullisempia pienellä tinkimisellä. Kun kysyimme paikalliselta taksikuskilta, että mitä täältä saa yhdellä rupialla, niin hänellä oli sentään kertoa kohtuullisen pitkä lista niistä asioista – meidän (ulkomaalaisten) lista onkin sitten huomattavasti lyhyempi – nimittäin olematon.

Kun hintataistoon ryhdytään, paikalliset myyjät ovat usein varsin kokeineita siinä hommassa ja tietävät tempun jos toisenkin. Usein heidän hintansa on jotain, mistä länkkäri mielellään ”tinkaisee” pyöristäen summaa hieman. He esimerkiksi saattavat kertoa aloitushinnaksi tavaralle X ”110”, jolloin länkkäri on tyytyväinen kun he ”myöntyvät” pyöristämään hinnan sataseen. Todellisuudessa tässä kohtaa pitäisi naurahtaa korkealle hinnalle ja tarjota paria kymppiä, jolloin pikkuhiljaa edetään sinne 50-60 rupian tienoille, jossa oikeasti kohtuullinen kauppahinta pyörii. 

Oikean hinnan haistelu vaatii tietysti harjoittelua ja se riippuu hieman sesongistakin mutta tärkeintä on ymmärtää, että intialaiset kehtaavat kyllä pyytää – turistin pitää myös kehdata tarjota. Toinen huomioitava asia on se, kuten avulian intialaisrouva meille sen myös sanoi, että älä koskaan sano intialaiselle, että ”It’s cheap”, koska voit olla varma siitä, että ensikerralla hinta on korkeampi – sen takaa intialaisen markkinatalouden lainalaisuudet.  

uskonnot
Intia on monien uskontojen maailma ja sen huomaa myös katukuvasta. Uskontokunnat ovat nykyään jakautuneet täällä seuraavasti: 50 % on hinduja, 30 % on muslimeja. Loput asukkaat ovat buddhalaisia, kristittyjä sekä muita vähemmistöjä. Katukuvassa tämän moninaisuuden huomaa siitä, että ulkona näkee ja kuulee ties mitä seremonioita pitkin päivää, kun moskeijoista raikuu erilaisia joodlauksia, joita saattaa edeltää merkkikellojen soitto. Lisäksi hostelleissa ja muissa rakennuksissa on usein kelloseremonioita, joihin kuuluu suitsukkeiden käristelyä ja kaikenlaista manaamista. Toisissa osavaltioissa muslimit ovat valtaväestönä ja se näkyy myös katukuvassa. 

Me pyrimme kunnioittamaan kaikkia uskontokuntia käytöksellämme ja pyrimme olemaan avoimin mielin näitä rituaaleja kohtaan, jotka meidän silmissämme saattavat tuntua hieman hullunkurisilta. Meidän puolestamme kaikki saavat uskoa mihin tahtoo ja toimia niiden oppien mukaan, mitkä itselleen tuntuvat parhaiten sopivan. Pyrimme yleensä välttämään paikallisten kanssa liikaa keskutelemasta uskontoasioista, jottemme vaihingossakaan loukkaisi kenenkään uskomuksia.

pyhät lehmät
Hinduille lehmä on pyhä eläin, muslimit uskovat vain yhteen jumalaan. Tarkemmin sanottuna vain tuo naaraspuoleinen maitoa tuottava elikko on se pyhä tapaus, sonnista niin viis. Silti katukuvassa tuntuu useimmiten vilisemään sonneja kaiken muun liikenteen ja elämän seassa. Joskus olemme havainneet, että joku paikallinen on läimäissyt sonneja ohikävellessämme, kun näiden elikoiden kulkusuuntaa on haluttu muuttaa mutta muutoin niidenkin annetaan olla varsin rauhassa. Huomasimme kerran sateen tullessa, kuinka pari sonnia olisi halunnut tulla puotiin sisälle sateensuojaan ja sitä niille ei kuitenkaan sallittu. Lieveilmiönä näille jokapäiväisessä kuvassa näkyville ilmestyksille on ne ansaläjät, joita ne jättävät jälkeensä. Kävelyä harrastavan liikkujan kannattaa siis olla tarkkana.

Ei niin pyhä nautaelikko saa myös olla ja kulkea suhteellisen rauhassa Intian katuja tallustellen.

Bussi tuo, bussi vie

Taas on aika päättää blogikirjoitus siihen, kun astumme yön pimeydessä kulkevaan bussiin, jonka suunta vie meidät taas kohti uutta maisemaa. Tällä kertaa bussilippujen hinnat ovat kolmanneksen edellisen matkan hinnoista, vaikka matka-aika ei juurikaan muutu – hinnan ero perustuu paitsi Mumbaita alempaan hintatasoon, niin myös bussin yleiseen tasoon, josta tässä kohtaa on päästy hieman tinkimään. Mitähän öisiä matkailijoita tällä kertaa kohtaisimmekaan – se jää nähtäväksi.

Udaipur says "Thank you, come again!"

Seuraava stoppi on on kaupunki nimeltä Agra, jossa sattuu sijaitsemaan Intian matkamme kohokohta. Siitä lisää myöhemmin...

- Two backpackers