Hue, Vietnam - Perillä viimein

Terveppä terve. Nyt on Hue:kin visiteerattu ja koluttu läpi oleellisten nähtävyyksien osalta. Matka tänne ei kuitenkaan ollut aivan kivuton. Siirtyessämme Cat Ba:lta Keski-Vietnamin paikkeilla olevaan Hue:hen, oli välissä ehtinyt jo vuorokausi vaihtua ja yli 24 tuntia kellossakin. Matka oli siis pitkä ja uuvuttava, mutta olimme päättäneet kaikesta huolimatta käydä Hue:ssa ja nähdä entisen poliittisen pääkaupungin nähtävyydet ja ainakin yhden keisarin hautakompleksin.

Vaikeuksien kautta voittoon

Se, mitä edellisessä kappaleessa tarkoitimme sanoilla ”kaikesta huolimatta” selvinnee tuota pikaa… Hue:hen päästäksemme, kuten jo edellisessä kirjoituksessa hieman valaisimmekin, jouduimme taittamaan ensin matkaa Cat Ba:lla 50 minuuttia bussissa saaren toiselle puolelle. Tämän jälkeen olimme ehkä samanpituisen ajan nopeassa veneessä, joka jätti meidät jonnekin mantereelle, josta jatkoimme puolituntia kestävällä bussikyydillä Haiphongin satamaan. Tuolloin olimmekin jo tutuilla nurkilla ja osasimme ilman karttaakin suunnistaa kaupungissa kohti määränpäätämme, eli bussiasemaa. Kävimme matkalla syömässä ”aamupalaa” tai oikeastaan lounasta. Valitsimme erään mukavan oloisen kahvila-ravintolan, jossa oli vain paikalliskielellä oleva lyhkäinen menu. Saimme tilattua, jo hieman karttuneen vietnaminkielisen sanastomme (erityisesti lihatyyppien osalta) hyödyntäen, itsellemme nuudeli ja nauta -annokset, jotka maistuivat suissamme aamun ensimmäisenä ateriana (kellon ollessa jo 11–12) erittäin hyviltä.

Ruoan nauttimisen jälkeen kävelimme noin kilometrin matkan, ohi vanhan Haiphongin asumuksen ja kuuluisan supermarketin, määränpäänämme juna-asema. Juna-asemalta olisi mennyt juna vain Hanoihin ja toivoimme tässä kohtaa vielä mahdollisuutta päästä suoraan Hue:hen, johon pitäisi kulkea suora tie Haiphongista, Hanoin ollessa hieman sivussa reitiltä. Niinpä jatkoimme matkaa kahden kilometrin verran ja päädyimme bussiasemalle, tuonne seudulle, johon olimme kerran tulleet tuntematta ympäristöstämme mitään. Nyt olivat kuitenkin seudut jo hallussa, eikä suoran reitin löytämisessä ollut mitään ongelmaa.

Bussiasemalla olisimme saaneet bussin suoraan Hue:hen, mutta se olisi ollut istumabussi (ja matka tooosi piiitkä), jonka lisäksi olisimme olleet Hue:ssa perillä keskellä yötä. Niinpä valitsimme lähes saman tien Hanoin suuntaan lähtevät bussin ja hyppäsimme sen kyytiin. Saavuimme parin tunnin päästä Hanoihin, tutulle bussiasemalle. 

Ongelma tässä kohtaa oli se, että jatkoyhteytemme lähtisi bussiasemalta, joka olisi kaupungin toisella puolella. Niinpä olimme pakotettuja ottamaan taksikyydin bussiasemalta toiselle. Tässä kohtaa pääsimme hyödyntämään sitä hyvää puolta, mikä Vietnamissa on muihin kohdemaihimme verrattuna – nimittäin samoja aakkoskirjaimia. Eihän meidän suillamme saanut millään selitettyä edes laumalle taksikuskeja sopivasti ääntäen, että haluaisimme Giap Bat:in bussiasemalle. Oikea ääntämys olisi ollut ilmeisesti jotakuinkin ”gáá báa bàs ta” – Giap bat bus station. Niinpä hyödynsimme muistivihkoamme ja kirjoitimme tekstin heille ihmeteltäväksi, jonka jälkeen löytyi välittömästi sama kieli ja pääsimme taksilla oikeaan määränpäähämme. Tätä vanhaa kikkaa on turha yrittää käyttää maissa, joissa lukutaitokaan ei ole kaikilla hallussa jonka lisäksi merkkikielen ollessa koukeroita – kuten Thaimaassa, Laosissa ja myös Kanbodzassa on.

Bussiasemalle päästyämme saimme kuin saimmekin ostettua liput nukkuma-bussiin seuraavalle yölle. Lähtö olisi klo 18 paikkeilla ja matkan pituus noin 12,5 tuntia eli oikeasti pitkä. Kävimme välissä etsimässä viihtyisän ruokapaikan ja löysimmekin erään hienomman puoleisen paikan, jossa oli juuri häiden jälkeinen siivous käynnissä. Siellä söimme erittäin hyvänmakuiset nauta-annokset, jotta jaksaisimme seuraavan bussimatkan. Palvelu oli erittäin hyvää ja ystävällistä – eräs naistarjoilija otti oikein asiakseen auttaa meistä kärsineemmän näköistä pyyhkimällä pois hikeä, ottamalla rinkan selästä (ja auttamalla sen ruoan jälkeen myös takaisin selkään) ja käyden tasaisin väliajoin kysymässä vointia. Lisäksi hän asetti myös tuulettimen pörräämään suoraa kohti kärsinyttä matkailijaa.

Ruokailun jälkeen palasimme bussiasemalle noin kilometrin kävelymatkan, joka oli kulunut etsiessämme sopivaa ravintolaa kaupungin etelälaidalla olleen bussiaseman läheltä. Bussin makuupaikat eivät ehkä olleet aivan sellaisia, mihin moni on tottunut. Sänky-tuoleja oli kolmessa rivissä, kahdessa kerroksessa ja niiden leveys oli noin luokkaa 60 cm. Pituus oli ehkä noin 170 cm. Meidät ohjattiin niin sanotulle ”sikaostastolle” eli linjurin perässä olleelle ”laverille” – yläkertaan. Siellä katsoimme, että eihän tämä ole yhtään hullumpi paikka kun pituutta oli sen verran, että pitempikin saisi siellä (ja vain siellä) jalat suoraksi asti… Paikka olisi ollut suorastaan luksus meille kahdelle, jos olisimme olleet ainoat kyytiläiset. Eihän niin kuitenkaan vietnamilaisessa kulkuvälineessä koskaan olisi voinut tapahtua. 

Ei mennyt aikaakaan, kun taakse kipusi henkilö ja sitten vielä toinenkin. Ajattelimme, että nyt olisi sitten sekin paikka täynnä ja olihan siellä vielä niukasti leveämpi kaistale per henkilö kuin noissa erittäin kapeissa sänkytuolin kuvatuksissa. Tämä lause olisi ääneen sanottuna jäänyt historiaan kuuluisina viimeisinä sanoina, sillä totta kai kyytiin änki vielä viideskin henkilö, eikä mennyt aikaakaan kun joku sanoi, että sinne pitäisi mahtua kuusi ihmistä ja niin sinne myös kuudeskin yksilö tuli. Niinpä tilaa oli nukkua enää kyljellään. Ilta ja yö meni tasaisin väliajoin nukkuessa ja hereillä ollessa - ei siis mitään gourmet-unta tosiaan ja tietysti suurimman osan matkasta nautimme ensin väkisin kuunnellen paikallisen, edessä toistettavan elokuvan äänimaailmasta, sitten kuljettajan mieltymyksen mukaisen musiikkirenkutuksen tahdista valojen syttyessä ja välkkyessä koko yön aina epätasaisin väliajoin. Pysähdyksiäkin matkalla oli, että välillä sai aina vilkuilla, olisimmeko jo perillä.Eräs pysähdys siinä yhdeksän ja kymmenen välillä illalla oli ruokapaikkaan, jossa meillekin tarjottiin hintaan sisältyneet riisi-kana-annokset. Söimme sen, minkä jaksoimme ja sitten palasimme nukkumapaikkaan, bussiin, jatkamaan matkan tekoa.

Aamu sarastaa...

Bussimme määränpää oli Danangin kaupunki, joka olisi noin kolmen tunnin matkan päässä Hue:sta sen eteläpuolella. Niinpä meidän piti jäädä pois ennen päätepysäkkiä. Uskoimme, että bussi menisi Hue:n bussiaseman kautta, muttei näin tainnut koskaan käydä. Heräsimme siinä kuuden maissa aamulla katsomaan, joko kohta olisimme perillä (arviomme mukaan meidän piti olla perillä 6.30 paikkeilla). Olimme ilmeisesti nukkuneet puolituntia ohi asemamme,  emmekä tietenkään tunnistaneet mitään vastaan tulevia paikkoja. Niinpä siinä sitten kävi niin, että jouduimme menemään aamulla Danangiin asti, katsellen ohikiitäviä paikkoja ja arvellen jo ohittaneemme määränpäämme.

Olimme jo entuudestaan päättäneet skipata Danangin, koska siellä ei olisi yhtä museota lukuun ottamatta mitään mielekästä näkemistä tai tekemistä. Niinpä emme viitsineet lähteä pois kaupungin laitamilla sijaitsevalta bussiasemalta vaan päätimme hetken pohdiskelun jälkeen, ettemme haluaisi skipata Hue:ta ja ostimme liput takaisinpäin menevään minibussilinjaan. Niinpä vedimme bussiasemalla aamupalasämpylät ja jatkoimme jo vuorokauden täyteen tullutta matkantekoamme vielä kolmen tunnin rupeaman verran. Kyyti oli tietysti minibussi, joka oli täyteen ängetty ja jossa penkkivälit olivat jo muutenkin niin kapeat, että polvet saivat olla kiinni etupenkissä.

Hue, Hue, vu Hueee!

Saavuimme viimein kolmen aikaa iltapäivällä Huen kapungin bussiasemalle. Siellä olimme jo niin kypsiä matkantekoon, että päätimme ottaa taksin vaivaiselle 4–5 kilometrin matkalle kohti back packer alley:tä, jossa olisi useampikin huokeahintainen majoitusvaihtoehto. Olimme niin väsyneitä, että tulimme maksaneeksi taksikyydistä vahingossa kymmenkertaisen hinnan (300 000 dongia, kun mittarissa luki 30.0, joka tarkoitti 30 000 dongia) eli noin kymmenen euroa. Tajusimme virheen vasta, kun taksikuski oli poistunut kiireesti edes katsomatta saamiaan kolmea satatonnisen seteliä (sivusilmän pilkettä lukuun ottamatta). No ei siinä auttanut kuin niellä tappio ja laittaa se äärimmäisen uupumuksen piikkiin.

Nyt olimme (viimein) perillä ja pääsimme valitsemaan itsellemme tyydyttävän asumuksen. Valitsimme Ncoc binh hotellin, jossa yö maksoi 160 000 dongia (~5,4e). Huoneessa oli kaksi sänkyä, jääkaappi (joka tosin myöhemmin osoittautui toimimattomaksi, harmi sinänsä), televisio (jota ei edes avattu), wc, kylpyamme, lämmin vesi ja ilmastointi – siis kaikin puolin erittäin hyvä asumus kelpo hintaan. Kun olimme peseytyneet ja vaihtaneet puhtaat vaatteet, menimme respaan jutustamaan henkilökuntaa. Saimme paperikartan, johon pyynnöstä merkattiin läheinen supermarket ja UNESCO:nkin maailmanperintö-listalle päässyt citadel-nähtävyys. Palvelu oli erittäin ystävällistä ja saimme samalla esitteen mahdollisista kiertoajeluista, joista myöhemmin päätimmekin ottaa veneajelun, joka veisi meidät kaikkiin oleellisiin nähtävyyksiin, joihin muuten olisi pitänyt ottaa moottoripyörätaksikuljetus.

Hue:n puolittavan joen rannalta löytyy ihan viihtyisän oloinen pitkulainen puisto.

Kävimme ensitöiksemme kävelemässä vajaa parin kilometrin päässä sijainneen ison Citadelin (muurattu, ehkä noin neljän neliökilometrin kokoinen alue), jonka sisällä oli pienempi Imperian city citadel ja purple forbidden city. Paikka oli entisten hallitsijoiden asuinalue, josta löytyi paljon hienoja rakennuksia. Forbidden cityssä aikoinaan palvelleet miespalvelijat olivat olleet eunukkeja mutta nykyään paikka oli onneksi avoin myös ilman kyseisen operaation suorittamista. Onneksemme ehdimme käydä tämän kompleksin läpi jo tulopäivänä paikan ollessa auki 17.30 asti, jolloin viivästyksemme ei tehnyt minkäänlaista haittaa matkasuunnitelmallemme. Niinpä ehtisimme hoitaa Hue:n pois alta kahden yön visiitin aikana – olimme siis aikataulussa ja saimme pidettyä aikatauluun varuiksi varaamamme varapäivän käyttämättömänä. Vietnamin viisumillamme olisi nimittäin parasta (poistua) ennen päivämäärä, joka oli kiveen hakattu ja se lähenisi uhkaavasti joka ikinen päivä.

Kuvia Citadelin sisäpuolelta.

Citadelin sisäpihalla pääsimme myös pitkästä aikaan tekemään tuttavuutta fanttieläimen kanssa. Tämä veijjari olisi ollut varsin halukas lähtemään kylille.

Citadel-kierros-visiittimme jälkeen päätimme mennä matkan varrella olleeseen supermarket-kompleksiin syömään. Söimme ensimmäistä kertaa matkalla Mc Donald’s:in kaltaisessa ruokapaikassa nimeltä Lottery (pieni hampurilaisketju Vietnamissa). Siellä sulatimme sisuksiimme perinteiset hampurilaisateriat - pitäähän vaihtelua pitää yllä. Harvoin perus purilaisateria maistuu niin hyvälle, kuin mitä se tuolloin maistui – voinette uskoa? Hampurilainen ja ranskalaiset suorastaan sulivat suissamme näin parin kuukauden tauon ja pitkän matkan jälkeen.

Ruokanautintomme jälkeen menimme katsastamaan supermarketin ruokatarjontaa. Ostimme toipumispunaviinin, aamupalajugurttia ja patongin tarvikkeineen (luulimmehan omaavamme jääkaapin). Tämän lisäksi bongasimme erittäin laajan valikoiman meille vielä tuntemattoman makuisia hedelmiä (jotka olivat kyllä listallamme). Niinpä päätimme rohmuta useammankin yksilön maistiaisiksi, olihan meillä ollut myös monia päiviä, jolloin uusia hedelmiä ei ollut saatavilla. Niinpä piti takoa silloin, kun rauta on kuuma ja toistimmekin saman rituaalin myös seuraavana päivänä (palataan näihin hieman myöhemmin). Tankkasimme samalla matkaan myös pari isoa pulloa vettä, limpparin ja mehupurkin ja suunnistimme takaisin majapaikkaamme lepäilemään.

Uusi päivä, uudet kujeet

Seuraavana aamuna oli taas vaihteeksi tiedossa aikainen herätys. Olimme sopineet osallistuvamme jokikierrokselle, joka lähti liikkeelle aamulla kahdeksalta. Niinpä nousimme hyvissä ajoin, nautimme juustolla, tomaatilla ja kurkuilla täytetyt patongit mehun kera ja lähdimme matkaan. Lyhyen kävelyn jälkeen päädyimme joelle, jossa meitä odotti jokivene täyttyen pikkuhiljaa länsimaalaisista ja kiinalais-japanilaisista turisteista. 

Yksi näistä riemukkaista paateista tarjosi meille kyydin Hue:n nähtävyyksille.

Laivan oli tarkoitus käydä kuudessa nähtävyyskohteessa, joihin täytyi itse maksaa sisäänpääsyt, mikäli niissä halusi käydä. Kävimme ensimmäisessä kohteessa, joka oli erään hallitsijan sukulaisen vanha asunto. Sisäänpääsy oli 10 000 dongia (~0,33e) henkilöltä – ei siis paha. Seuraava kohde oli Thien Mu Pagoda, Vietnamin korkein pagoda-torni, jonne oli ilmainen sisäänpääsy. Paikka oli pyhä rukousmesta, jonne saattoi mennä hoitamaan henkistä hyvinvointiaan, mikäli moiseen uskoo. 

Thien Mu Pagoda oli varsin vaatimaton paikka.

Oppaamme valaisi buddhismista mielenkiintoisen uskomuksen: Ihmiselämän jälkeen, ihminen syntyy uudelleen eläimenä, ennen kuin hän pääsee pois ”oravanpyörästä” taivaan vastineeseen. Tämä perustui siihen, että eläimet eivät kerää mitään ylimääräistä, eivätkä tapa muutoin kuin nälkäänsä. Lisäksi ne elävät vaatimatonta elämää, toisin kuin ihmiset. Munkit, joita täälläpäin maailmaa näkee useita, pyrkivät ohittamaan eläinvaiheen ja pääsemään suoraan pois kierteestä. He syövät vain sen verran, kuin tarve vaatii, eivät omista mitään ja pyhittävät muutenkin elämänsä vaatimattomaan elämiseen. Niinpä heidän pitäisi suoraan päästä buddhiksi kuoleman jälkeen, kertoi oppaamme. Mielenkiintoista, eikö?

Kolmannen pikkutemppelin päätimme jättää väliin katsastaen paikan vain ulkoa, koska kohde oli varsin vaatimaton eikä siten hintansa väärti. Tämän jälkeen olimme puolessa välissä matkaa ja oli aika ruokailla paatilla. Ruoka-asia oli järjestetty ovelasti siten, että vain riisi, nuudelit ja jokin vaatimaton mössö kuuluivat seitsemän dollaria kustantaneen venekyydin hintaan ja lisäksi sai tilata oheisruokaa, joka ei tosin ollut hinnaltaan mitenkään erityisen kallista. Niinpä tilasimme kyytipojaksi hieman kevätkääryleitä (tai kolmioita tällä kertaa) ja bbq-possua. Ruoka oli ihan ok, ei sen ihmeellisempää. Nautimme ruoan, istuen samassa pöydässä muutaman muun matkailijan kanssa. Näistä erään miehen sisko asui kuulemma Suomessa, Raisiossa. Kerrottakoon vielä, että mies oli käynytkin Suomessa ja piti erityisesti Turkua hienona kaupunkina, Helsingin ollessa mitäänsanomaton tuppukylä. Heh. Siltähän se on kieltämättä meistäkin alkanut tuntua täällä matkaillessamme.

Tämän jälkeen pääsimme ensimmäiseen Nguen dynastyn kuninkaalliseen hautaan, Tomb of Minh Mang:iin. Minh Mang oli rakentanut itselleen pelkän hautakammion sijaan kokonaisen alueen. Alueella oli vesilammet, jotka ympäröivät kompleksia. Lisäksi alueelta löytyi rakennuksia, joissa häntä voitaisiin palvoa, asumukset palvelijoille, jotka hoitaisivat häntä kuoleman jälkeen sekä muita temppelinomaisia rakennelmia. Vasta noin sadan metrin päässä lännestä (hallitsijat halusivat aina tulla haudatuksi länteen päin) löytyi portaat ja muurilla ympyröity alue, jossa itse hauta olisi. Itse hautapaikkaan ei kuitenkaan päässyt ja portti, joka sinne johti, avattaisiin vain kerran vuodessa. No olihan tässä kompleksissa jo paljon nähtävää muutenkin. Päätimme kuitenkin, että meille riittäisi tämä yksi (ja ilmeisesti hienoin) tombi tuohon 55 000 dongin (~2e) sisäänpääsyhintaan per henkilö ja jättäytyisimme pois kahdesta seuraavasta tombista. Saimmekin toisen tombin luota autokyydin takaisin kaupunkiin.

Hautkammiokompelksin ymäröivässä lammessa lumpeiden päällä olevat pisarat kimalsivat hienosti auringon valossa.

Tämän portin taakse keisari itse on haudattu. Portti avataan vain kerran vuodessa, eikä se hetki ollut nyt.

Kävimme jaloittelemassa myös maastossa ja otimme kuvan lammen toiselta puolelta eräästä hautakompeleksin palvontarakennuksista.

Kaupungissa kävimme syömässä kirjammekin suosittelemassa, ”backpacker alley”:llä sijaitsevassa ravintolassa ”Cafe on thu wheels”:issä, jossa oli seinät täynnä matkalaisten tervehdystöherryksiä vuosien varrelta. Paikka näytti olevan perheyritys, jossa äiti hoiti samaan aikaan useaa lastaan ja heidän isoäitiään tehden meille ja eräille muille matkalaisille ruokaa. Annokset maksoivat 40 000 kip:iä (1,33e) kappale ja menussa (omien sanojensa mukaisesti) ei ollut kuvia – koska ne olisivat ”vain harjaanjohtavia huijauksia ja täällä saisit yllättyä positiivisesti annoksen saavuttua”. Ruoka olikin, kohtalaisen halvasta hinnastaan huolimatta, erittäin hyvää ja palvelu erinomaista. Olisimme syöneet täällä uudemmankin kerran, jos meillä olisi ollut aikaa. Hieno paikka kaiken kaikkiaan ja menusta olisi löytynyt samaan edulliseen hintaan myös länkkäriruokaa, joka yleensä aina hinnoitellaan kalliimmaksi.

Eksoottiset hedelmät

Kipaisimme ruokailun jälkeen jälleen supermarketissa, hedelmäosastolla ja saimme toiseksikin illaksi nautittavaa. Palataan nyt kuitenkin ensimmäisen illan satoon: Otimme ensimmäiseksi illaksi mukaan kaksi hedelmää. Ensimmäinen näistä oli Soursop-niminen ilmestys. Soursopin oli kerrottu olevan erittäin maukas, jos vain kesti jatkuvan siementen poissylkemisoperaation. Soursop on vihreä ja hieman avokadoa suurempi kokoinen. Maultaan se oli kypsyneemmästä (pehmeämmästä) osasta varsin maukas ja hieman ananaksen ja päärynän välimaastosta oleva. Raaemmat osat maistuivat kuituisilta ja kesäherneen omaisilta. Kokemus oli varsin hyvä, vaikkei kuitenkaan vetänyt vertoja illan toiselle ilmestykselle. Toinen valikoimamme hedelmä oli internetlähteemme mukaan harvinaisempi ja siten pakko-ostos tässä vaiheessa. Kyseinen hedelmä tunnetaan lukuisilla nimillä, joista kaksi yleistä ovat ”malay apple” ja ”rose apple”, joista tämä yksilö oli nimenomaan punaista lajiketta oleva. Tämä rose apple maistui erittäin hyvältä. Maku oli kuin mehevällä omenalla mutta samalla sivumakuna oli terveellinen, keittojuureksen maku. Erikoista eikö vain? Alkuun maku tuntui tietysti hieman hämmentävältä mutta enemmän hedelmäviipaleita nautittuaan, makuun jäi jopa koukkuun. Harmi, ettei näitä kohtaa kovinkaan usein jatkossa.

Soursop on varsin siementäytteinen hedelmä.

"Malay apple" tai "rose apple" -nimellä kulkevan hedelmän maku on matkaajien mielestä yllättävänkin koukuttava.

Toisena päivänä kassiin tarttui yhdet yksilöt Jackfruitista, passiohedelmästä (pitihän tämäkin maistaa oikeasti tuoreena, toisin kuin Suomesta saa) ja pari silloin vielä tunnistamatonta yksilöä, jotka myöhemmin paljastuivat vihreäksi malay appleksi ja green apple guavaksi. Tässä kohdassa todettakoon, että epäilemme Hanoista ostamamme "green apple guavan" olevan sittenkin jokin muu lajike (ehkä jopa meloonilajike) ja että nyt ottamamme hedelmä oli todellinen versio aiemmin väitetystä. Passiohedelmä lienee useille lukijoillemme tuttu jo entuudestaan mutta sanottakoon, että tuoreena sekin on paljon parempaa kuin Suomessa nautittuna. Green apple guava ja vihreä malay apple vaikuttivat olevan vielä jossain määrin raakoja ja näin ollen ne eivät tarjonneet mitään erityisen hyvää makuelämystä. Maut tosin poikkesivat aiemmista huomattavasti guavan ollessa kuituisen (terveellisen) makuinen ja malay applen muistuttaessa vain etäisesti edellisenä iltana maistettua sisarlajikettaan.

Herkullinen Passiohedelmä oli erittäin maukas tuttavuus.

Tämä möhkäle varmistettiin nyt viimeinkin todelliseksi green apple guavaksi (mm. ostotarran vietnaminkielisen nimen perusteella).

Kokonaisen oman kappaleensa ansaitsee Jackfruit. Hedelmä on kookas ja muistuttaa etäisesti Duriania niin sisältä kuin ulkopuoleltaan vaikkakin sen erottaa selkeästi ”serkustaan” ulkomuodosta. Kun viilsimme Jackfruitin auki, paljastui sisältä muutamia ”pesiä”, joissa oli pehmeitä kellertäviä paloja. Nuo maistuivat makeilta, durianmaisilta ja hieman avokadomaisilta. Ihan syötävältä siis. Lisäksi sisältä paljastui erikeepperin näköistä valkoista massaa. Sitäkin tuli hieman maistettua. ”Erikeepperin” maku oli paha, josta päättelimme, ettei sitä kuuluisi syödä. Vähän ajan kuluttua tuo ilmaisu osoittautui vieläkin osuvammaksi, kun huulemme alkoivat tarttuilla yhteen ja sormemme tarttuilivat paikkoihin. Kyse oli tosiaankin ”liimasta”. Tuota ei meinannut saada pois millään käsistä, kun paperikin vain liimautui kiinni. 

Leikkaukseen käytetystä Leatherman-työkalusta sen sai pois huuhtelemalla työkalua hanasta tulleella, kiehuvan kuumalla vedellä mutta samaa konstia ei voinut käyttää käsiin. Onneksi saimme sen sitten pois ajan kanssa hinkkaamalla mutta päätimme, että siinä oli kyllin hyvä syy olla syömättä jackfruitia tällä reissulla enää uudestaan. Kokemus oli kuitenkin varsin yllättävä ja tervetullut – nythän pystyimme vetämään tämänkin hedelmän yli listallamme, joka alkaa olemaan jo varsin kattava. Näin siis tällä kertaa!

Durianin "serkusta", jackfruitista, löytyi sisältä erikeepperiä.

Ja matka se vaan jatkuu

Seuraavana aamuna olikin jo aikamme jättää Hue taaksemme ja siirtyä Nha Trangin suuntaan. Kävelimme puolen päivän paikkeilla parin kilometrin reippailun juna-asemalle tarkoituksenamme ottaa yöjuna Nha Trangiin, jonne olisi taas 12 h taival. Juna-asemalla kysyimme makuupaikkojen hintoja ja saimme kaksi vaihtoehtoa. Kova- ja pehmeä alusta. Kysyimme tietysti kovan (halvemman) alustan kovuutta ja saimme ennalta-arvattavasti vastaukseksi koputuksen kivipöytään. Niinpä sanoimme yhteistuumin, että ”soft beds thank you”. Tämän jälkeen virkailija kävi kyselemässä jotain kollegoiltaan ja totesi, että juna olisi täynnä johtuen jostain lähestyvästä juhlapyhästä, jolloin kaikki halusivat matkustaa sukuloimaan. Hän tarjosi meille käytävän lattialla nukkumisen mahdollisuutta mutta kieltäydyimme siitä. Sitten hän kertoi, että aseman edestä lähtisi nukkumisen mahdollistava bussi, jonka jälkeen lähdimme tutkimaan asiaa. Hän seurasi meitä ohjaten meidät erään matka-agentin paikkaan. Siellä ei ollut ketään sillä hetkellä paikalla mutta samainen kaveri teki pikaisen puhelinsoiton ja kertoi sen jälkeen, että hinta olisi reilut 500 000 dongia per henkilö. Päättelimme, että kyseessä olisi jokin ”set up” ja sanoimme harkitsevamme asiaa. Tämän jälkeen menimme ja otimme taksin oikealle bussiasemalle.

Siellä usean bussiyhtiön tiskiltä saimme vastaukseksi, että Nha Trangin bussit olisivat täynnä. Niinpä neuvokkaina katsoimme matkan varrelta erään kaupungin, Quy Nhon:in ja kysyimme liput sinne. Saimme liput 15.30 lähtevään bussiin hintan 150 000 dongia per henkilö (~5e). Matka kestäisi kuulemma sen seitsemän tuntia ja olisimme perillä iltahämärissä paikassa, josta Lonely Planet -opaskirjassamme olisi mainittuna vain hieman pidemmin kuin Hitchhiker’s guide to the galaxy (Linnunradan käsikirja liftareille) -teoksessa oli kuvailtuna koko maapalloa (vain kahdella sanalla: ”enimmäkseen vaaraton”). Mainittuna oli, että paikka alkaisi pikkuhiljaa nostaa päätään rantakohteena ja että siellä olisi tämä yksi majoituspaikka, josta saisi halvan yösijan – siinä sitten kaikki. Katsotaan siis, miten käy. Jos kaikki menee hyvin, pysähdymme sinne yhdeksi yöksi ja jatkamme aamulla matkaamme kohti Nha Trangia ja sen tarjoamia sukelluspuitteita.

Kuulemisiin!

Huen silta oli iltaisin varustettu vaihtuvilla väreillä. Tämä väri kuvastaa sitä, kuinka moottoritiestä (Vietnamissa ei tosin ole moottoriteitä - on vain teitä, joissa ajetaan erittäin kovaa ja kahelisti) oli jälleen tullut allamme polttavan kuuma ja oli aika jatkaa matkaa kohti etelää.

Cat Ba Island, Halong Bay, Vietnam - Parasta, mitä Vietnamilla on tarjota

Welcome to Cat Ba island.

Hei. Nyt on sateet lakannut ja olemme päässeet uuteen kohteeseen: Cat Ba:n saarelle ja majoittuneet Cat Ba town:iin, erääseen hotelliin lukuisista samaisella rantakadulla olevista vaihtoehdoista. Hotelli on perhevetoinen ja palvelusväkenä tuntuu olevan vain lapsia. Huone ja hinta ovat kohdallaan (200 000 dongia / yö ~6,75e). Ainoat havaitsemamme huonot puolet ovat ne, että aulatilassa haisee kala, jonka eräpäivä tuntuu menneen umpeen aikapäiviä sitten ja se, että wc:n lämminvesivaraajan mutterit ovat ruostuneet ja siten vuotavat uhkaavan näköisinä. Onneksi kerkenemme poistua ennen kuin itse räjähdys tapahtuu (tällä kertaa).  Laosin Vientianessahan huoneemme wc:n lavuaarin eräs putkista poksahti juuri visiittimme aikana, vaikka se ei aiheuttanutkaan meille mitään haittaa tai toimenpiteitä.




Esittelyssä hieno ja mahtava Cat Ba:

Tulimme pohdittuamme asiaa siihen tulokseen, ettemme me pysty mitenkään saamaan teitä ymmärtämään pelkkien sanojen voimalla, mitä hienoa Halong Bay:ssä ja Cat Ba:n (joka on Halong Bayn paraatipaikoilla), alueen ainoan asutun saaren ympäristössä. Kehoitamme teitä lukemaan oheiset wikipedia-artikkelit (Halongin lahti / Halong Bay) ja (Cat Ba island), jos haluatte tarkempaa tietoa kohteesta. Me päädyimme siihen lopputulokseen, että ainoa tapa antaa teille edes rippeitä kokemastamme hienoudesta on runsaan kuvatarinan avulla. Esitetyt kuvat ovat kuvausjärjestyksessä. Lämmittelynä kerrottakoon, että vaikka kuvia tuntuu olevan kohtuullisen paljon (noin 50 kpl), ne kannattaa todellakin selata läpi. Meillä oli paikoitellen jopa vaikeuksia rajata tähän vain viitisenkymmentä otosta kokonaissaldostamme (yli 1000 kuvaa, jotka kaikki on otettu samana päivänä ollen näin ylivoimainen kuvausennätys matkamme kohdalla). Joko alkoi vaikuttamaan lupaavalta? Pahoittelemme, jos tämänkertainen blogi tukkii työpaikkojenne tai kotinne nettiliikenteen mutta on se sen arvoista...

Ennen kuin päästämme teidät "matkalle", pohjustamme kuitenkin hieman tapahtumia: Saapuessamme Cat Ba:lle, olimme jo lievästi myöhässä aikataulustamme, lähinnä paripäiväisen sateen vuoksi. Matka Cat Ba:lle taittui kolmen tunnin slowboat-kyydillä, joka välillä muistutti varsin paljon Linnanmäen Viikinki-laitetta tuulen (ja sitä kautta aallokon) ollessa edelleen suhteellisen kova. Cat Ba sijaitsee avomerellä, keskellä kuuluisaa Halong Bay:tä, joka on eräs "maailman kahdeksasta luonnonihmeestä".

Cat Ba townin rantatie on suhteellisen rauhallinen.

Rantakatu on täynnä hotelleja toisensa perään. Valkoisia turisteja ei kuitenkaan ole häiriöksi asti. Suurin turistiryhmä ovat kiinalaiset.

Tämä slowboat-"purkki" toi meidät turvallisesti perille saarelle.

Cat Ba town sijaitsee lahden poukamassa, joka on suhteellisen täynnä veneitä.

Iltanäkymä lahdelle on hienoa katsottavaa. Jokaisessa veneessä on oma valaistuksensa, joka kokonaisuutena näyttää todella upealta.

Sataman tervetulokaarikin on tietysti valaistu komean näköiseksi.

Me varasimme aikatauluumme nojaten Cat Ba:lle käytettäväksi vain saapumispäivän ja yhden kokonaisen päivän eli siis kaksi yötä. Näin ollen emme kerinneet tutustumaan puolet saaren pinta-alasta kattaneeseen luonnonsuojelualueeseen, jossa olisi ollut paitsi upeita näkymiä, myös laaja kirjo erilaisia villieläimiä. Sen sijaan otimme yhden kokonaisen päivän kestävän "veneretken", joka sisälsi veneilyä Halong Bay:llä, kajakointia eräässä poukamassa, uintia toisessa poukamassa, käynnin uskomattoman hienossa luolastossa, paljon veneilyä ja lopuksi vielä käynnin Monkey islandin valkoisella hiekkarannalla uimassa. Lisäksi saimme tietysti nauttia yhteislounaan muiden matkustajien kanssa veneellä ollessamme. Tarjolla oli meren eläviä herkkuja ja kasviksia riisin kera - nam. Tällä reissulla siis kartoitimme laajan kuvakokoelmamme, joka ei kuitenkaan läheskään vastannut todellista kokemaamme ja näkemäämme. Yritetään nyt kuitenkin...




"Le Voyage"

Matka alkoi bussikuljetuksella saaren toiselle satamapaikalle, josta pääsimme sutjakasti venekytiin.

Tässä kohtaa laiskoille (jotka eivät viitsineet lukea yllämainittuja artikkeleita) mainittakoon, että Halong Bay sisältää siis lukuisia merestä "nousevia" korkeita kalliosaaria (limestones in english).

Ympärillemme aukesi toinen toistaan näyttävämpiä kalliosaaria jatkuvalla syötöllä.

Tunnelma oli, kuin olisimme olleet esimerkiksi Caribialla.

Kallioiden alareunat olivat paikoitellen eroosioituneet, joka näkyi hyvin laskuveden aikoihin.

Kyllä näissä maisemissa kelpasi seilata tyynessä meressä tuntien tuulenvireen iholla samalla katsoen laivan kannelta ympärilleen ja ihmetellen luonnon kauneutta.

Teimme ensimmäisen välipysähdyksen kelluvalle lautalle, jossa oli erilaisia mereneläviä (kuvassa osterit) odottamassa lautaselle päätymistään. Näitä lauttoja oli matkamme varrella useita. Niissä asusti ihmisiä, joilla oli usein seuranaan ketterästi liikkuvia "lauttakoiria".

Tässä saimme tunnin verran tutkiskella lähiseutuja kajakoimalla. Tällä kertaa ympäristö oli huomattavasti rauhallisempi ja kajakointikin oli siten lasten leikkiä.

Välillä kohtasimme paikkoja, joihin oli kertynyt pieniä hiekkakerrostumia, "minibiitsejä".

Kajakkimme olivat tällä kerralla kannellisia malleja - ei näissäkään aivan välttynyt kastumiselta mutta päivä oli suhteellisen kuuma ja vaatteet kuivuivat nopeasti.

Tälläinen kalan rumilus oli eräs, joka ootti kaiketi pannulle pääsyä.

Tälläisiäkin ketteriä pikku kavereita oli verkkoaltaissa.

Tässä kokonaiskuva lautasta, jolla vierailimme. Lautalla asustaneet kaksi koiraa olivat todella ketteriä menemään kapeilla lautapoluilla ja he tykkäsivät (vaihtelun vuoksi ilmeisesti) käydä merkkailemassa pysähtyviä paatteja reviirikseen.

Ja matkamme jatkui taas keskellä kalliosaaria.

Paattimme keula on erikoisesti muotoiltu. Tämä toimii ehkä rantautuessa mutta asia kostautui, kun suunnistimme avomerellä aaltojen ollessa voimakkaita ja korkeita - sisään tuprusi vettä tasaiseen tahtiin, joka alkoi jo hieman säikyttää kyydissäolijoitakin. Mitään ei kuitenkaan sattunut ja selvisimme kokemuksesta kuivin nahoin. Välissä tosin matkustajat alkoivat pakata jo mukana ollutta elektroniikkaansa vesitiiviisiin pussukoihin "varmuuden välttämiseksi".

Sitten oli uimisen aika. Paatti pysäytettiin keskelle ympärillä olleita kalliovuoria ja pääsimme ottamaan kosketusta lämpimään (ja suolaiseen) meriveteen...

Päätimme tietysti uida parin sadan metrin päässä olleelle hiekkarannalle ihailemaan rantautuneita korallinpalasia...

ja erilaisia korallinpalasia ja simpukankuoria oli paljon, toinen toistaan ihmeellisemmän näköisiä. Tämän jälkeen uimme takaisin paatille, kuivattelimme kannella auringon paistaessa ja matka jatkui. Jonkin ajan kuluttua saimme kutsun paatin sisätiloihin, jossa meitä odotti kattaus. Se oli toteutettu siten, että muutama ruokalaji oli tarjolla kaikkien edessä ja saimme ottaa niistä kukin tarpeeksemme. Tarjolla oli kalaa, kevätkääryleitä, riisä, kasvis-äyriäis-sekoitusta, pinaattia sekä kurkkua ja porkkanaa. Siis herkkuruokaa nautittuna kelluvassa "ravintolassa" keskustellen uusien tuttavuuksien kanssa - mikä olisikaan tätä parempaa?

Tämä kallio oli hauskan näköinen ollessaan erityisen kapea.

Sitten pääsimmekin ihailemaan maisemia hieman korkeammalta. Kipusimme portaita kohti erästä nähtävyyttä.

Kyse oli luonnon muovaamasta luolastosta, joka tällä kertaa oli erittäin hienosti valaistu. Lisäksi jo tässä maassa totuttuun tapaan, paikassa oli selkeät käytävät ja yksiselitteinen kulkusuunta, ettei tarvitsisi alkaa ajattelemaan ristiriitaisia asioita.

Luolastoon pääsi myös hiukkasen luonnonvaloa seinämässä olleesta "ikkunasta".

Luolasto oli kokonaisuudessaan upeaa katseltavaa, eikä näistä luolia läpikäyneistä konkareistakaan tuntunut hetkeäkään tylsistyttävältä - päin vastoin. Tunnelma oli kaiken lisäksi mukavan viileä ja kosteahko.

Sitten oli aika palata reitin toisesta päästä ulkoilmaan. Tällä välillä paattimme oli rantautunut poukaman toisella reunuksella olleeseen laituriin ja henkilökunta odotti siellä matkustajiaan nokkaunilla.

Tämän jälkeen matka jatkui parin tunnin ajan osittain avomerellä aallokossa, osittain kannella nokostellessa. Suunta oli kohti monkey islandia eli apinasaarta.

Apinasaarella emme nähneet varsinaisia apina-asukkeja vaan pääsimme puoleksi tunniksi uiskentelemaan mereen ja nauttimaan rantaelämää.

Kello oli jo puoli viiden paikkeilla ja tästä olikin aika suunnata jo kohti lähtösatamaa. Matka ei ollut pitkä ja olimme sovittuna aikana klo 17 takaisin "omilla kulmilla". Näin oli päättynyt upea retkemme ja voimme kertoa, että se oli joka dongin arvoinen kokemus. Tämä yhdeksän tuntia kestänyt "Paketti" ruokineen taisi maksaa 335 000 dongia (eli noin 11,33e) per henkilö. Joskus suosimme mielellämme näitä nähtävyyskierroksia kun omatoiminen matkailu ei onnistuisi ja vaihtoehtona olisi jättää moiset hienoudet väliin.

Ja paluu maan kamaralle


Kerroimme aluksi, että Cat Ba tarjoasi myös muutakin tekemistä kuin veneretkeilypuitteet. Olimme tuloiltanamme hämärän aikana käyneet katsastamassa yhden kolmesta kilometrin säteellä olevasta rannasta ja kävimme retkipäivän jälkeen, nautittuamme ensin paivällistä, katsastamassa vielä toisenkin rannan. Täytyy sanoa, että saaren hiekkarannatkin olivat varsin näyttäviä kallioympäryksineen ja taustamaisemineen. Meillä ei ollut kuitenkaan aikaa moisilla lorvia mutta ehkä saamme myöhemmin Vietnamissa vielä osamme rantaelämästäkin... ehkäpä.

Nyt on kuitenkin aika palata vielä arkisiin asioihin. Meillä oli kestänyt näin kauan, ennen kuin ehdimme käsiksi jo aiemmin mainitsemaamme päivän eksoottiseen hedelmään. Tarkemmalla tutkimisella selvisi, että kyseessä oli "green apple guava" -guavalajike, jonka maku muistutti paljon hunajamelonia. Maku oli siis makea ja kohtalaisen vetinen, ei erikoinen mutta nautittavan hyvä.

Seuraavaksi edessämme on piiiitkä matkapäivä. Aloitamme sen klo 9.00 lähtevällä, vajaa tunnin kestävällä bussikyydillä saaren toisella laidalla sijaitsevaan toiseen satamaan, josta fast ferry -kuljetus lähtee mantereelle. Mantereelta kävelemme katsastamaan Haiphongin juna-aseman tarjontaa ja otamme varmaankin bussin Hanoihin. Joudumme siis palaamaan matkaa melkoisesti takaisin päin. Hanoista otamme vielä yöbussin tai -junan sitten Hue:ta kohden, jossa meidän pitäisi olla perillä aamutuimaan - kevyt vuorokauden kestävä matkarupeama edessä siis. Hue sijaitsee etelässä päin, Vietnamin puolen välin paikkeilla. Seuraavat terveiset siis sieltä. Toivottavasti nautitte tämänkertaisista antimista edellistä kirjoitusta enemmän.

Se on moi!