Don Det & Don Khon, Laos – Levytystä ja saarielämää eteläisessä Laosissa

Tällä kertaa tervehdimme teitä, ahkeria lukijoitamme Don Det:in saarelta, eteläisestä Laosista. Saavuimme tänne pari yötä sitten ja kohta on taas aika nostaa "purjetta" ja suunnata takaisin mantereelle. Seuraavaksi kohteeksi on valikoitunut Bolaven Plateaulla sijaitseva Tat Lo:n pikkukaupunki, joka tarjoaa monenlaisia mahdollisuuksia uteliaille travellereille. Nyt siemailemme kuitenkin vielä viimeisen illan virvokkeita rantabaarissa, josta maisema avautuu suoraan öiselle Mekongille.

Pääsimme perille Don Detille kohtuullisen kivuttomasti, olihan meillä edellisestä majatalosta hankitut liput suoraan Ban Nakasangin "satamaan" josta "jollayhteys" Mekongin alapäässä sijaitsevalle Don Detille löytyi. Venematka ei kestänyt kuin vajaa puolisen tuntia, jonka jälkeen olimmekin jo täällä, rauhallisuuden tyyssijassa. 

Ensimmäinen päivä Don Det:illa sujui jotakuinkin seuraavasti: Saavuimme saarelle siinä kahden paikkeilla (auringon sijainnista arvaten), otimme bungalowin Mekongin rannalta (auringonnousun puolelta) riittävän kaukaa "venesatamasta" (paikka rannassa, johon veneet pysähtyvät = "venesatama"), jotta riittävä rauhallisuus olisi taattu. Tämän jälkeen söimme tähänastisesti ylivoimaisesti huonoimman ruokaerän (jokin sweet & sour chicken -viritelmä, paikassa, jossa ei syöjiä tuntunut pahemmin näkyvän - eikä meitäkään jatkossa), jonka jälkeen otimme rattoisat päiväunet bungalowimme terassille ripustetuissa hammockeissa eli riippumatoissa Mekongin virratessa rauhallisen tyynesti taustalla. Unet tekivät erityisen hyvää, olimmehan joutuneet heräämään jo 6.30 ehtiäksemme ostamallemme matkalle. Illan vietimme rauhallisessa merkeissä loikoillen ja syöden.

Ban Nakasang.

Don Det village, Don Det island.

Eräs saaren tarjoamista bungalow-majoituksista.

Seuraavaksi aamuksi olimme suunnitelleet ottavamme heti "härkää sarvista" ja tutkivamme saaren läpikotaisin. Tässä kohtaa mainittakoon, että Don Det on joskus muinoin yhdistetty rautatiesillalla viereiseen Don Khon:in saareen, joka on huomattavasti autenttisemmassa tilassa kuin tämä reppureissaajien suosiossa oleva Det. Aamulla kuitenkin, kun olimme suihkuuntuneet ja freesiytyneet matkakuntoon, alkoi samalla hetkellä tihkuttaa vettä - mitäpä siinä muutakaan olisivat voineet pienet reppureissaajarukat tehdä kuin hypätä hammockeihin, ottaa lokoisa asento ja alkaa lukea niitä kirjoja, jotka olimme tätä tarkoitusta varten mukaan rahdanneet toiselta puolelta maailmaa, uhmaten samalla lentoyhtiöiden kovia kilorajoituksia.

Itse sade lakkasi noin tunnin kuluessa, jonka seurauksena otimme ja söimme kevyen aamupalan sekä vuokrasimme sopuhintaiset polkupyörät (jotka irtosivat 8000 kip:in eli n. 0,75 euron päivähintaan kappale) ja lähdimme sotkemaan kohti vanhaa, Don Khonille johtavaa, rautatiesiltaa. Don Khon on luokiteltu jonkinlaiseksi suojelualueeksi, jonka seurauksena saarelle pääsy sillan yli edellytti 20.000 kip:in (~ 2e) "pääsylippua". Myöhemmin selvisi, että rahat käytetään projektiin, jolla rakennetaan turisteille näköalatasanteita ja muita puitteita.

Vanha rautatiesilta Don Detin ja Don Khonin välillä.

Don Khonin saari tarjoaa kaksi päänähtävyyttä: Ensimmäinen näistä sijaitsee noin viiden kilometrin pyöräilymatkan päässä saaren eteläisimmässä päässä. Siellä pitäisi olla mahdollisuus nähdä harvinaisia Irrawaddy-delfiineitä, erityisesti aamuvarhain ja alkuillasta. Me kävimme kyseisellä nähtävyyspaikalla keskipäivällä ja jouduimme tyytymään vain erittäin kauniisiin näkymiin kyseiseltä paikalta. Delfiinien kanssa emme päässeet kaveeraamaan, emmekä halunneet maksaa venekyydistä kyseiselle paikalle sopivampanakaan ajankohtana - olihan meillä sentään päällä tiukka päiväbudjetti saarella, jossa ei ollut ensimmäistäkään automaattia tai pankkia.

Ennen kuin kerromme tarkemmin saaren toisesta tärkeästä nähtävyydestä (josta otimme kaiken kaikkiaan noin 400 valokuvaa), mainittakoon tässä kohtaa vielä, että myös itse pyöräily läpi riisinviljelyspeltojen, kurapolkujen ja puskareittien, oli hieno kokemus - emmehän ole päässeet moista urheilumuotoa harrastamaan täällä vielä aiemmin. Suosittelemme lämpimästi (onhan täällä sentään aika kuuma) pyöräilyä tutustumiskeinoksi uusiin maisemiin, koska pyörällä pääsee suhteellisen nopeasti kattamaan isommankin alueen ja pysähtyä voi aina, kun siltä tuntuu.

Aikamme saaren harvoja teitä ja muutamia kinttupolkuja pyöräiltyämme päädyimme lähelle toista nähtävyyttä, Tat Somphamit -koskea (joka vastaa lähes vesiputousta). Näkymät tämän "vesiputouksen" ääreltä olivat sanoinkuvaamattoman kauniita ja siksi otimmekin riittävästi valokuvia todisteeksi tästä luonnon voimien tarjoamasta ihmeestä. Näistä kuvista muutama on pakko näyttää tässäkin yhteydessä, jotta ymmärtäisitte paremmin, mitä me yritämme sanoin kuvailla. Kyse ei nimittäin ole perinteiseksi vesiputoukseksi mielletystä näkymästä.

Tat Somphamit -vesiputous.

Kerrottakoon vielä, että kosken välittömässä läheisyydessä oli muutamat ravintolat, joissa päädyimme nauttimaan virvokkeeksi päivän (tai muutaman päivän) eksoottisen hedelmän; sen pakollisen, joka aina liitetään etelän hedelmiin - kookoksen. Kyseessä ei ollut tavallinen S-Marketin hyllystä saatava ruskea karvainen kookos, vaan isompi vihreä sileä pallo. Hoidimme tämän elämyksen nauttien ensin noin litran suuruisen sisällön mehupillillä ja sen jälkeen kaapien lusikalla suihimme halkaistun kookoksen sisäpinnan - nam. 

Kookosnautinnon jälkeen lähdimme polkemaan takaisin päin,  Don Detin siltaa kohden. Valitsimme sillan kupeessa olevasta ryppäästä rantaravintolan, josta oli upeat auringonlaskunäkymät Mekongille.  Siellä nautimme matkan toiseksi / kolmanneksi parhaan (kirjoittajien mielipiteiden mukaisesti) ruoan tikuilla syöden. Kyseinen ruoka, Chicken Pad Thai, sisälsi kanaa, munariisinuudeleita ja vihanneksia herkullisesti, thain tapaan valmistettuna. Tässä kohdassa vielä mainittakoon, että puikoilla syöminen alkaa jo luonnistua näiltäkin matkaajilta kohtuullisen hyvin. Täydellä mahalla sopikin jo polkea rauhallisesti kohti yösijaa, nauttien jo lyhyeksi perinteeksi muodostuneen hiljaisen hetken riippumatoissa illan suussa kuunnellen Mekongin ja luonnon ääniä - täydellinen päätös täydelliselle päivälle.

Se pakollinen coocosnautinto. Nam.

Etelän rantatie.

Se sanoinkuvailemattoman kaunis auringonlasku.

Don Det:illä, saarella, joka on vasta parin vuoden sisällä saanut ympärivuorokautisen sähkön, ei ole juurikaan hedelmiä tarjolla, joten joudumme jättämään seuraavat kokemukset hedelmien osalta myöhäisempään ajankohtaan. Don Det on laiskottelun tyyssija, mahtava paikka levyttämiseen (eli makoiluun riippumatossa). Saarella ei ole juuri mitään tekemistä (kun pyöräretkikin on tehty) ja matkaajat tuntuvatkin häviävän aina päiväsajaksi jonnekin muualle yleisiltä mutapoluilta, jota saaren täällä osassa on vain kaksi (jotka sopivasti kiertävät rantaa pitkin). Näiden polkujen varrella on  ainoastaan pikkuravintoloita ja guest houseja bungaloweineen, ei paljoa muuta. Päivisin on mahdollisuus lähteä matkatoimistojen järjestämille kajakkiretkille, kalastamaan tai harjoittamaan "tubing":ia, jonka itse päätimme jättää myöhempään ajankohtaan ja paikkaan - tästä lisää sitten myöhemmin. 

Viimeisen täyden päivän Don Detillä päätimme jo etukäteen viettää tehden "absolutely nothing":ia eli ei yhtikäs mitään. Aloitimme aamun lukien riippumatossa kirjaa, syöden aamupalaa lattiatasossa eräässä ravintolassa lukien kirjaa ja jatkaen riippumatossa oloa lukien kirjaa, käyden välillä nauttimassa virvokkeita lukien kirjaa ja niin edelleen. Päivä oli varsin leppoisa ja miellyttävä mutta nyt reissujalkaa on jo alkanut vipattaa - pakko löytää uusia nähtävyyksiä, paikkoja ja ehkä seikkailujakin. Eihän se varmaan ole vaikea kuvitella, että henkilöt jotka ovat tottuneet olemaan lomillansa ja arkenakin varsinaisia suorittajasieluja, eivät viitsi olla mahdottoman kauan paikassa, joka koostuu noin viidensadan metrin pituisesta polkupätkästä, jonka varrelle kaikki palvelut ja olosijat ovat sijoittuneet ja jossa tunnetusti paras asia, joita yksilö voi harrastaa, on "absolute nothing".

Erityismaininnan täältä ansaitsee vielä bungalowimme, joka on öiseen aikaan varsinainen viidakko lukuun ottamatta turva-aluetta, joka koostuu bungalowiin asennetun hyttysverkon sisäpuolisesta alueesta kattaen juuri sänkymme alueen. Edellisenä iltana pidimme terassimme kattovalon päällä ja seurasimme hammockissa maaten, kun gekkoarmeija syöpötteli yksitellen yöperhosten armeijan katosta - jättäen kattoon "vain" hyttyset, hämähäkit, kuoriaiset ja muut pieneliöt. Yöllä herätessä ympäriltä kuului aina kuhinaa, jota ei kuitenkaan tarvinnut pelätä - olimmehan turva-alueella.

Näihin tunnelmiin jätämme teidät tällä kertaa ja raportoimme ensi kerralla todennäköisesti (täältä katsottuna) sivistyksen parista. Hellurei.

Don Khon island.

Champasak, Laos - Buddhan jalanjäljillä...

Aika seuraavan iltasadun on jälleen käsillä. Päiväämme tämän kirjoituksen julkaisun kirjoitushetken mukaan, vaikka todellisuudessa pääsemme internetiin yleensä käsiksi viiveellä (kuten varmasti tulee tapahtumaan usein myös jatkossa, olemmehan täällä, missä sähkötkään eivät ole kaikille itsestäänselvyys).

Tällä kertaa raportoimme lokoilutuolista, puolimakuisesta asennosta, yösijan seuraavaksi yöksi tarjoavan Vong Phaseud guest housen terassilta, jossa silmiemme edessä aukeaa sanoinkuvailemattoman kaunis (ja rauhallinen) näkymä suurelle Mekong-joelle noin kymmenen metrin korkeudesta ja viiden metrin etäisyydeltä itse jokeen. Näköpiirissä kaukana vastarannalla on vain autio vaaleahiekkainen rantaviiva, sumuharson peittämiä vuoria ja Mekongia pitkin hiljalleen lipuvat muutamat kalastajat longtail-paatteineen. Vieressämme on kylmät kolajuomat ja kohta on aika maistaa tämän päivän eksoottista hedelmää, joka ulkoisesti muistuttaa raa'alta näyttävää mandariinia... Makua voisi kuvailla kypsäksi mandariiniksi, jossa on poikkeuksellisen isot siemenet. Kyseessä lienee siis jokin monista mandariinilajikkeista, jotka eivät siemenkokonsa vuoksi ole pohjolan kauppojen hyllyille valikoituneet. Tämän päivän hedelmäksi ei valikoitunut eksoottisimpia yksilöitä vastapainona edellisen päivän karva- tai piikkipallolta näyttäneelle hedelmälle - Tästä lisää myöhemmin...

Mekong.

Edellinen blogikirjoituksemme päättyi Pakseen, josta olemme nyt päässeet jatkamaan matkaamme kohti etelän saaria. Päätimme tehdä yhden yön pysähdyksen Champasakin pikkukylään (tai kaupunkiin), onhan täällä sentään tarjolla yksi Laosin merkittävimmistä arkeologisista kaivannoista, jossa vierailimme tänään aiemmin päivällä. Palataanpa kuitenkin vielä vähäksi aikaa Paksen tapahtumiin (eli siihen, mihin jäimme edellisessä kirjoituksessa).

Pakse sardiinirasiassa

Se Don (Mekong-joen sivuhaara).

Seuraavaksi käsitellään hieman, mitä Paksella on tarjota reissaajalle: Paksen erääksi nähtävyydeksi luetaan hämäävästi nimetty Champasak Palace Hotel, joka todella (kerrankin) ansaitsee nimessään maininnan "palace" ja yleensäkään hotellina tulla mainituksi tässä blogissa. Tämä hotelli, joka oli alunalkaen rakennettu prinssi Boun Oum:in asumukseksi, ei kuitenkaan aivan mahtunut meidän hintaluokkaamme. Yö tämän puljun halvemmasta päästä olevassa Palace Standard double bed -huoneessa maksaa 34 USA:n dollaria ja siitä huomattavasti hulppeammassa King Royal Suitessa maksaa vaivaiset 160 USD:tä. Sitä ei kuitenkaan käy kiistäminen, etteikö kyseessä olisi rahalle vastinetta sekä erittäin hieno ja kuvauksellinen rakennus.

Champasak Palace hotel.

Muina Paksen nähtävyytenä mainittakoon jälleen parit Wat:it, eli temppelit: Wat Luang ja Wat Tham Fai (kuten lähes kaikki muukin oleellinen) olivat lyhyen kävelymatkan päässä majapaikastamme. Päädyimme käväisemään myös paikallisella hedelmätorilla hakemassa päivän eksoottista hedelmää. Mukaan tarttui keltainen mango ja toistaiseksi tuntemattomaksi jäävä karvapallo, jonka sisällys muistutti maultaan lähinnä läpinäkyvää nallekarkkia. Tarkasti makua on vaikea kuvailla, koska vastaavaan hedelmään emme ole ennestään törmänneet.  Tämän mystisen hedelmän nimi paljastui matkailijoille myöhemmässä vaiheessa... Kyse oli Rambutan -nimisestä ilmestyksestä.

Wat Luangin koristuksia.

Wat Tham Fai.

Wat Tham Fai -sivurakennus.

Paikallisen hedelmätorin tarjontaa.

Rambutan-hedelmä ilmielävänä.

Paksen visiitti venyi nelipäiväiseksi, vaikkakin kaupunki on suhteellisen pieni ja ihmeellistä nähtävää ei paljon ole. Kaipasimme eloisan Bangkokin ja pitkän matkustuksen jälkeen muutaman päivän paussia tästä rankasta työstä - matkailusta, jota täällä suoritamme. Nettiähän asumuksessamme ei tällä kertaa ollut tarjolla, joten blogin (jonka laatimiseenkin tämän lokaation hitailla internetyhteyksillä menee aina jonkin verran aikaa) siirtämiseen maailman luettavaksi tarvittiin siis kahvilaa, jossa moinen mystinen yhteys kotimaahammekin yltävään verkkoon on.  Paras tapa tähän on tietysti etsiä kahvila, jossa virikkeiden lisäksi on tarjolla "free wifi". Ilmaisen "WiFi":n kera maistuikin monta hedelmäistä milkshakea, kun hitaiden yhteyksien ja joidenkin teknisten ongelmien vuoksi jouduimme yrittämään ja hoitamaan edellisen kirjoituksen julkaisua useaan otteeseen. Ja Paksesta mainittakoon vielä, että taisi kummastakin matkaajasta tulla intialaisen ruoan ystäviä - mm. tikka masalan ja naan-leivän saattelemana. Nam.

Perjantai-aamun sarastaessa nousimme ylös klo 8 paikkeilla valmiina lähtemään kohti seuraavaa taivaltamme. Ajattelimme olla ajoissa liikkeellä, jos vaikka matkustamiseen kuluisi paljon aikaa. Söimme tuttuun tapaan aamupalaksi kaupasta ostetun kylmän, lähes vedenohuen, jugurtin. Lisäksi ostimme tienvarsikojusta lämpimät patongit, joissa oli sisällään sulatejuustoa. Tämän jälkeen sovimme erään sangthöökuljettajan kanssa kuljetuksesta kahdeksan kilometrin päässä olevalle bussiasemalle, jossa kohtasimme täällä päin maailmaa varmasti varsin normaaliin ilmiöön: Seuraava kovapenkkinen sangthöö kohti Champasakia lähtisi vasta reilun kahden tunnin odottelun jälkeen - Eihän siinä muu auttanut kun hypätä sangthöön lavalle, ottaa esiin Uno-kortit ja alkaa uunottamaan. Kyllä se aika näinkin saatiin kulumaan.

săwngthăew tai tuttavallisemmin "sangthöö".

Miljoonan taalan (tai KIP:in) uunokäsi.

Champasak town

Sangthöö ajoi ensin sopivasti takaisin Paksen keskustaa, josta olimme aiemmin kyydinneet itsemme juuri pois bussiasemalle, josta sitten reilun tunnin päästä kuljettaja pysähtyi majatalon eteen. Majatalon ystävällinen isäntä tuli välittömästi tarjoamaan huonetta. 

Mietimme vielä tässä kohden mahdollisuutta jatkaa temppelin katsomisen jälkeen suoraan kohti määränpäätä, mutta aiemmin kuvailemamme hienon maiseman äärellä nuudelikeittoja syödessämme, päädyimme lopputulokseen, ettei matkan jatkamisessa samana päivänä olisi oikeastaan järkeä johtuen useasta kulkuneuvon (lautan ja sangthöön) vaihtamistarpeesta ennen päämäärän saavuttamista. Ei siis hätää - kiirettähän meillä ei ollut ja siisti huonekin irtosi hyvään 30.000 KIP:n hintaan (alle 3e). Lisäksi majatalon isännällä oli tarjota kohtuullinen 60.000 KIP:n hintainen "paketti". Tällä paketilla (joka siis sisälsi joen ylityksen lautalla, siirtymisen päätien varteen ja sieltä bussiyhteyden eteenpäin) pääsisimme kohdesatamaamme Ban Nakasang:iin, josta Don Det:in paratiisi olisi enää yhden lauttayhteyden päässä. Liikkeelle lähtö on vielä sopivasti heti aamulla klo 8 aikaan.

Edellä mainitut hinnat olivat mielestämme varsin edukkaita. Sen sijaan matka kahdeksan kilometrin päässä (huonokuntoista tietä tosin) olevaan Wat Phuhun ja takaisin kustansi meille jopa 90.000 KIP:iä. Tämä tosin sisälsi Hiace-pakettiautokyydin vain meille kahdelle sekä sen, että kuljettaja ystävällisesti odotti sen 1,5h, jonka vietimme itse kohteessa. Vaihtoehtoisesti olisimme voineet vuokrata guest housesta polkupyörät mutta Wat Phu oli menossa kiinni juuri tuon 1,5h:n jälkeen ja mukavaksemme takaisintulomatkalla olisi vielä ollut vastassamme pienoinen rankkasade - Pyydetty hinta siis sai näin jälkikäteen katsottuna jonkinlaisen oikeutuksen.

Mainittakoon tässä vielä se, että yleensä karsastamme autokuljettajien kytkynä tarjoamia majoitusvaihtoehtoja (joissa usein paikan pitäjällä ja kuljettajalla on olemassa jokin diili). Tällä kertaa kyseinen paikka oli mainittu ja kehuttu myös matkaopuksessamme, hinnat olivat edullisia, jonka lisäksi paikka vilisi hauskannäköisiä koiria.  

Wat Phu Champasak

 

Mahtavat maisemat ympärillään omaava Wat Phu Champasak rakennettiin 4500 e.a.a. Khmer-arkkitehtuurin mukaisesti alun perin Hindu-temppeliksi, joka myöhemmin on muuttunut Buddhalaisten pyhätöksi. Paikka (jonka seurauksena yleensäkään pysähdyimme tähän kaupunkiin matkalla Don Det:ille) oli ehdottomasti käymisen arvoinen. Jyrkät kiviportaat kohosivat 162 m korkeuteen merenpinnasta kohti kalliojyrkännettä, trooppisen metsän uumeniin, jonka juurelle temppeli on rakennettu. Karua polkua reunustivat puut, jotka tiputtelivat polulle plumerian kukkia. 

Temppelille epäsymmetrisiä ja erikorkuisia kiviportaita kivuttuamme, hiki virtasi päällämme lähes Mekong-joen virtauksen tapaan. Portaiden yläpäähän oli sopivasti sijoitettu pieni myyntipiste, jossa myytiin kylmän oloisia kola- ja muita virvoitusjuomia. Ajattelimme heti, että kyseessä on turistihinnoittelu ja päädyimme kulauttamaan muutaman huikan taskulämpimästä vesipullostamme. Nyt olimme tulleet perille ja edessämme näkyi (hyvin) vanhanoloinen, kuitenkin vaatimaton, temppeli tai sen jäänteet. Pienen matkan päässä temppelin takana oli korkea kallio, jonka jyrkänteen alla sijaitsevan luolan suulla lenteli suuri joukko kauniita sinisen sävyisillä siivillä varustettuja perhosia. Pyörimme hieman ympyrää alueella ja tajusimme sen, jota olimme jo matkalla kovasti ounastelleet: Kaikki tämä oli todellakin kaiken sen vaivan ja rahan arvoista, paikka oli kerrassaan upea ja näkymä korkealta oli sanoinkuvaamattoman kaunis (niin kuin moni muukin näkymä matkallamme on, ja tulee olemaan). Huhuja muinaisista ihmisuhrauksista krokotiilin muotoisella patsaalla ei ole pystytty todistamaan suuntaan tai toiseen. Kalliojyrkänteen seinästä löytyi myös Buddhan jalanjälki (tai muinoisten temppeli-isäntien näkemys siitä).

Road to Wat Phu Champasak.

Wat Phu Champasak.

Krokotiilipatsas, jonka päällä uhrataan vieläkin vuosittain vesipuhveli. Samaisen paasin päällä huhujen mukaan on päättynyt myös joidenkin ihmisten elämä uhrausten merkeissä.

Huomenna aamusta jatkamme matkaamme kohti Mekongin syleilyssä lepäävää Si Phan Don:ia eli neljän tuhannen saaren ajattomuutta. Hammock polttaa jo rinkan pohjalla ja kaipaa tulla ripustetuksi köllöttelijänsä kera. Seuraavana viitenä päivänä saatamme harkita raportoivamme riippumatosta. Kuulemisiin.

Pakse, Laos – Nyt on Thaimaan pölyt pyyhitty jaloista.

Sábąai-dii! (Hellou!) Nyt olemme jo ylittäneet Laosin rajan ja nautiskelemme päivän ensimmäistä ateriaa virvokkeiden kera backpackerien keskuudessa tunnetussa Delta Coffeessa, Paksen kaupungissa. Nyt siis blogikirjoitusta laaditaan hyvä ruoan (Rice with oyster sauce & chicken with cashewnuts + Beer Lao) saattelemana.

Majoituimme Mekong-joen sivuhaaran, Se Don:in varrella olevan Sedon Riverside Guest Housen ulkorakennukseen. Siirryimme siis aikaan (tai ajattomuuteen), jossa emme enää ole internetyhteyden äärellä päivittäin. Saavuimme Pakseen eilen, tiistaina 24.5.2011, päivää ennen alunperäistä suunnitelmaamme.

Sedon Riverside Guest House

Palataksemme vielä Thaimaan viimeisten päivien tapahtumiin…

Neljäntenä päivänä Bangkokissa olimme päättäneet ottaa rennosti hankkien loput suunnitellut tarvikkeet matkaamme varten. Lähdimme hankkimaan niitä isosta ja tunnetusta MBK-Centeristä (Mahboonkrong-kauppakeskus), josta löytyy suurin piirtein mitä vain ja kenelle vain (tämä on myös hyvä paikka hankkia tuliaisia aikanaan). MBK:sta löytyy jos jonkinlaisia kansainvälisiä ruokapaikkoja sekä tietysti ravintola-alue, jossa on monta erimaalaista keittiötä, jolloin ei pitäisi vaativammallekaan seurueelle vaikeuksia valita yhteistä ruokapaikkaa. Päätimme kuitenkin noiden ”tyyriiden” ruokapaikkojen sijaan valita paikallisten, tavallisten kansalaisten ruokapaikan, jossa sattui olemaan seisova pöytä hintaan 69 B ( ~1,5 e). Alkuun tietysti ihmetytti, miten he uskaltavat antaa moisen ”eat all you can” -tarjouksen myös valkoiselle, suurikokoiselle karpaasille ja vielä samaan hintaan, kuin pienikokoiselle paikalliselle. Sitähän helposti luulisi, että siinä jäisi voitot saamatta, kun iso mies mättäisi mahan täydeltä erilaisia liharuokia.

MBK-Center ostoskeskus

Kävimme hakemassa ensimmäiset annokset pöytään vuorotellen, sillä pitäähän jonkun aina valvoa tavaroitamme. Ensimmäisen lusikallisen jälkeen suussa tuntui pientä poltetta ja jo kolmannen lusikallisen jälkeen totuus avautui myös näille reissaajille. Tässä yhteydessä ”eat all you can” ei tarkoittanutkaan sitä kuinka paljon ruokaa jaksaisi syödä vaan sen sijaan sitä, kuinka paljon sitä pystyisi syömään ilman että sisuskalut palaisivat lopullisesti – ruoka oli erittäin, erittäin tulista ja isollekin miehelle riitti yksi lautasellinen tätä lajia, vaikka aloituslautanen oli vaatimaton. Lisukkeena kului tähänkin suoritukseen kannullinen kolajuomaa kahteen pekkaan. Kyllähän ystävällinen tarjoilija neuvoikin (toisena ruokaa hakenutta) että kannattaa ottaa täältä vasemmalta puolelta näitä ruokalajeja, että tuolla oikealla ovat hyvin tuliset ruoat – kiitos tästä (kommentoi ensimmäisenä oikealta aloittanut henkilö).

MBK:sta löytyi sitten kaikki tarvittava ja suunnistimme takaisin guest houselle seuraavan, lähtöpäivän koitoksia varten. Koukkasimme kuitenkin metrolla juna-asemalle, josta ostimme liput seuraavalle illalle makuuvaunuun kohti Ubon Ratchathania. Asemalta kävelimme kotiin, olihan noin kilometrin pitkä reitti guest housellemme jo tuttu edellisen illan perusteelliselta kävelyreissultamme. Tämän päivän eksoottiseksi hedelmäksi valikoitui eräs vihreä mangolajike, jonka lisäksi otimme vielä tuttua ja turvallista (mutta erittäin maukasta) vesimelonia. Mango ei muistuta maultaan kotimaassamme tarjolla olevan oranssin mangon makua lainkaan. Seuraavana päivänä kohtaamamme ystävällinen ja hyvin englantia puhuva paikallinen sivistikin meitä kertomalla, että länkkärit yleensä ostavat aina ananasta (joka muuten on täällä AIVAN eri luokkaa, kuin se purkkimössö, jota pohjolan bonuskaupoista saa purkitettuna hyllystä) ja sen paikalliset taas tykkäävät erityisesti mangosta. Mangon maku tuntui raa’an oloiselta (jota se ei ilmeisesti ollut) mutta samalla siitä tuli mieleen jokin erittäin tuttu maku lapsuuden ajoilta. Tämä maku muistui mieleen vasta matkalla kohti Laosin rajaa, kun eräs mukava paikallinen nainen jutustelujen ohessa tarjosi vihreää mangoa uudemman kerran – kyseessä oli ketunleivän maku. Aivan niin, juuri se sama pieni sydämiä täynnä oleva viherkasvi, joka itää pohjolan mäntymetsissä. Selvisihän tämäkin asia sitten viimein parin päivän jälkeen.


Lähtöä tekemässä Bangkokissa…

Ja niin koittaa maanantai-aamu, jolloin oli aikamme pakata backpackimme jälleen matkakuntoon ja suunnistaa kohti uusia tuulia. Checkasimme guest housestamme ulos klo 12 aikaan mutta jätimme kuitekin rinkkamme vielä valvovan silmän alle guest housemme säilytyshuoneeseen – olihan junan lähtö edessä vasta illalla ja keskusta sekä juna-asema olivat sopivasti vastakkaisissa suunnissa, jolloin sijainti rinkkojen noutoon myöhemmin oli erittäin otollinen.

Passimme, Vietnamin viisumein varustettuna, luvattiin olevan noudettavissa vasta klo 16 maissa, joten päätimme käydä ensin Bangkokin (ja samalla koko Thaimaan) korkeimmassa rakennuksessa ottamassa vielä viimeisen kerran perspektiiviä kaupungin massiivisuudesta, josta jalkamme olivat jo ennestään erittäin tietoisia. Kyseinen torni oli Baiyoke sky tower, jossa oli myös hotelli. Torniin päästäksemme jouduimme luonnollisesti keventämään kukkaroamme turisteilta otettavan maksun (2 x 5e) verran, jonka jälkeen pääsimmekin pian kapuamaan hissillä kohti 300 m korkeata huippua. Huipulta näkymät olivat mahtavat ja saimmekin kuvattua yläilmoista joitakin tuttuja rakennuksia. Tämän jälkeen päätimme lähteä kohti Vietnamin konsulaattia ja matkalla nappasimme kyytiin ananasta ja päivän eksoottisen hedelmän, papayan. Papayan makua kuvailemme porkkanaiseksi melooniksi. Tämä lähentää meitä sen tosiasian kanssa, jolloin ns. ”helpot” ja maukkaan näköiset hedelmät ovat loppuneet ja on aika siirtyä karvaisempiin, piikkisempiin ja ”eksoottisempiin” hedelmiin, sillä emmehän halua toistaa itseämme näiden hienojen kokemuksien osalta ennen kuin se on välttämätöntä.

Victory monument, Bangkok.

Bangkok 300m korkeudelta.

Bangkokin moottoritieratkaisuja.

Passit käteen saatuamme kävimme vielä syömässä eräässä paikallisessa ravintolassa, jossakin niistä kymmenistä ostoskeskuksista, joita Bankkarissa riittää. Tässä kohdassa vielä mainittakoon, että toinen matkaajista sai täällä tähän mennessä parasta kokemaansa ruokaa (näinhän se pitää ollakin, kun muistaa edellispäivän koettelemuksen), joka oli grillattua kanaa, munariisinuudeleita ja jotain mystistä ruskeaa kastiketta – slurps. Ruoka oli niin hyvää (puikoilla syötynä), että lautanen tai kuppi oli melkein pakko nuollakin puhtaaksi. Paikallisilla tarjoilijoilla oli tässä kohdassa hauskaa tarkastella sivusta puikoilla syömistä (kun kuvasimme tilannetta) mutta onneksi sillä hetkellä syöminen tikkuavusteisesti onnistui jopa yllättävän hyvin.

Sitten ei muuta kuin tavaroiden nouto, pieni chillailuhetki kohta taaksejäävän guest housemme terassilla ja nokat kohti Ubonin junaa. Olimme valinneet junasta yläpedit. Makuuvaunussa vuoteet olivat keskikäytävän sivuilla ja yläpetien alla olevat istuimet muuntuivat kätevästi alapedeiksi, kunhan vaunuhenkilökunta (yksi henkilö) oli pedannut vuoteet lakanoin varustettuna. Tämän jälkeen pääsimme kipuamaan ylös ja sulkemaan sängyn ja käytävän väliset verhot. Mikäs siinä oli köllötellessä. Nukkumisesta tänä kyseisenä yönä ei tullut juuri mitään kun suurimman osan yöstä eräs kaupustelija käveli ohi tasaisin väliajoin huutaen jotain kauppatavaraa paikallisella kielellä, jonka lisäksi juna pysähteli jatkuvasti (välillä noin 20 minuutin välein yltäen välillä jopa 1,5h pysäkkiväliin). Ennustuksestamme poiketen, juna lähti minuutilleen aikataulun mukaan klo 20.30 ja oli perillä sovitusti 7.25 paikallista aikaa. Pitihän matkan aikana käydä toteamassa myös paikallisen junavessan taso ja toimihan se (kuin junan vessa konsanaan). Suomalaisissa junissa kun sanotaan olevan pelkkä reikä alaspäin, niin tässä tapauksessa annettu kuvaus osui täysin kutinsa. Kyseessä oli siis perus ”kyykkyvessa” junamallisena.

Ubon Ratchathani

Pesimme hampaat aamulla Ubon Ratchathanissa (myöhemmin pelkkä Ubon), junaradan lähettyvillä luonto-olosuhteissa ja lähdimme lähes pettämättömän suuntavaistomme avittamana kohti lähempää bussiasemaa, jonka tiesimme sijaitsevan jossain tien varressa, joka oli 90 asteen kulmassa rataan nähden. Olimme jo edellisenä iltana päättäneet, ettemme jäisikään Uboniin yöksi, vaan pyrkisimme pääsemään jo saman päivän aikana Pakseen, Laosiin. Jututimme luoksemme tullutta, vanhahkoa (ilmeisesti alun perin ruotsalaista) mieshenkilöä, joka kertoi asuneensa ensimmäiset 34 vuotta naapurissamme Ruotsissa ja ilmeisesti sittemmin juurtuneensa Uboniin. Hän tarjoutui tekemään meille ruokaa ja viemään meidät 8-10 km päässä sijaitsevalle bussiasemalle. Päädyimme kieltäytymään tarjouksesta ja kysymään kuitenkin ohjeet, mistä löytyisi ruokapaikkoja ja läheisempi bussiasema. Tämän jälkeen kävelimme saamiemme ohjeiden mukaiseen suuntaan noin parin kilometrin matkan auringossa ja päädyimme ottamaan kylmät kolajuomat aamupalaksi jonkin ison Bauhausmaisen kodin sisustusliikkeen vieressä sijaitsevassa ravintolassa.

Uban Ratchathani, Thailand - bussiasema.

Punaisia chilejä kulhossa.

Joen uoma Ubon Ratchathanissa.

Bussipysäkki.

Ravintolan juomakojun pitäjä oli ystävällinen ja juttutuulella, jonka lisäksi hän puhui kaiken lisäksi kohtalaisen hyvää englantia. Kerroimme suuntaavamme kohti Paksea ja hän neuvoi, ettei meidän kannata mennä 8 km päässä olevalle, kauemmalle bussiasemalle (josta olisi lähtenyt suora bussiyhteys Pakseen, johon olisi sisältynyt rajan ylitystoimet ja ”koko paketti”), vaan sen sijaan ottaa viereisen tien vastapäätä bussi, jolla pääsisi Ubonin keskustaan ja sitä kautta vaihtamaan toiseen linjaan kohti rajaa. Päätimme, että emmehän halua olla ihan turisteja ja että tässähän on hieno mahdollisuus kokea sitä seikkailua, jota olemme tänne tulleet hakemaankin. Kysyimme, että mikäs bussi meidän sitten pitäisi ottaa? Mies mietti hetken ja ehdotti että hän soittaisi, kun näkee sopivan bussin tulevan. Päädyimme kuitenkin yhdessä siihen ratkaisuun, että on kätevämpi, jos hän kirjoittaa meille paikalliskielellä (thaikoukeroilla) valmiin lauseen muistikirjaamme, jonka näyttäisimme tien toisella puolella olevalle henkilölle. Lauseessa oletettavasti pyydettiin tätä henkilöä kertomaan meille oikean bussin saavuttua. Tämän lisäksi mies kirjoitti toisen lauseen, joka oli tarkoitus näyttää vaihtopaikassa Ubonissa kuljettajalle, jotta löytäisimme oikean bussiyhteyden eteenpäin.

Tästä tulisi se ensimmäinen kerta, kun hylkäämme helpon ja turvallisen (mutta todennäköisesti paljon kalliimman) kulkuyhteyden ja valitsisimme haasteellisemman ja paikallisille ominaisen matkustusmuodon. Junassahan olimme ottaneet tuon porvarillisen kakkosluokan asumuksen, vaikka tarjolla olisi ollut myös kolmosluokan kovat penkkipaikat.

Näin lähdimme jatkamaan matkaamme ja ylitimme saamillamme eväillä tien, ostimme vastapäätä parit banaanit evääksi ja näytimme muistikirjaan saamaamme ensimmäistä kirjoitusta myyjälle. Hän sanoi ”number three”. Kiitimme neuvosta ja lähdimme tien varteen odottamaan sopivaa ”bussia”. Tiellä ollessamme tajusimme nopeasti, etteivät ohittavat ajoneuvot olleet aivan busseja vaan sen sijaan ”săwngthăew”ja eli pitkulaisia ajoneuvoja, joissa kivutaan takakautta kyytiin penkeille ja maksetaan kuljettajalle pois jäädessä. Näitä ajoneuvoja olemme nähneet ja käyttäneet sittemmin useasti.

Bongasimme ”bussi” numero kolmosen ja viitoimme sille pysähdyksen merkiksi. Ajoneuvot toimivat siten, ettei erillisiä pysäkkejä tarvita vaan ne pysähtyvät aina pyydettäessä. Tällä pääsimme Ubonin keskustaan ja sieltä jatkoimme paikallisella bussilla kohti seuraavaa määränpäätä. Bussissa oli tuulettimet, muttei sentään airconeja. Matkalla saimme maisemien lisäksi seurata telkusta jotain paikallista viihdeohjelmaa, joka näytti viihdyttävän ainakin muita matkantekijöitä kovasti. Matka kesti jotakuinkin 45min tai tunnin, kuka sitä jaksaa laskea. Päädyimme tällä johonkin tuntemattomaan sijaintiin, pikkukylään, josta joku avulias henkilökuntalainen osoitti meille heti seuraavan săwngthăew:n, jolla matka jatkui jonkin määrittämättömän ajan kuluttua kohti Laosin rajalla, kuitenkin Ubon Ratchathanin maakunnassa olevaan Chong Mek:in kylää. Koko matkan hinta, Ubonin tienposkesta aina Chong Mek:iin asti, maksoi meille kahdelle yhteensä 170B (~ alle 4 e), joka kattoi kolme ajoneuvoa ja ainakin 100 km matkan tien päällä. Tässä olisi VR:llä ja YTV:llä oppimisen paikka =).

Laosiin!

Rajabussiasemalta kävelimme muutaman sadan metrin matkan Laosin rajalle ja poistuimme Thaimaasta. No man’s landille (rajalla oleva alue, jota ei lasketa kuuluvaksi kumpaankaan valtioon) satuimme saapumaan juuri ”sopivasti” viisumihoitajien lounasaikaan, jolloin jouduimme odottelemaan puolisen tuntia luukulle palaavaa mieshenkilöä. Tässä kohdassa olimme tehneet matkaa jo ainakin 18 tuntia ja edellisestä suihkusta oli aikaa jo yli vuorokausi, jolloin Laosilaiset pieneliötkin (kärpäset) havaitsivat meidät – Se taisi olla rakkautta ensisilmäyksellä, koska kärpäsiä riitti mukavasti, eikä niistä päästy eroon ennen seuraavaa suihkua. Jopa nopeasti liikkuvassa ajoneuvon (jälleen săwngthăew mutta tällä kertaa Laos-mallinen, joka eroaa thaikkulaisesta kaimastaan ehkä vain jonkin verran kovempien penkkiensä osalta) takatilassa kärpäset pyrkivät pääsemään lähellemme, vaikka se ei varmasti ollut helppoa siinä tuulenvireessä.

Lao border.

Takaisin aiheeseen… Laosin viisumi kuukaudeksi irtosi rajalta 35 USD:lla kappale. Naapureillemme ruotsalaisille, jotka vastikään kokivat nöyryyttävän tappion kohtalaisen merkittävässä finnkampen-ottelussa (Jääkiekon mm 2011 kultaottelu), tämä samainen viisumi olisi maksanut ”vain” 31 USD:tä. Lieköhän tuo halvempi hinta peräisin siitä seikasta, että ehkäpä naapurimaamme asukeilta saadaan matkalla joka tapauksessa nyhdettyä enemmän rahaa kasvattamaan Laosin bruttokansantuotetta (joka kasvaa ilmeisesti tällä hetkellä vuosittain 8 % vauhdilla).

Laosin rajalta, Vang Tao:n rajanylityspaikasta liikkeelle lähtiessämme taksirykelmät olivat luonnollisesti sijoittuneet pari sataa metriä ennen ”bussiasemaa”. Tämä ”bussiasema” oli oikeastaan pieni aukio, jossa oli kaksi ”sangthöötä” odottamassa matkustajia sekä monta sangthöökuljettajaa pelaamassa korttia rahasta pienessä ”huvimajassaan”. Sinne sangthööhön sitten kivuttiin odottelemaan jokin määrittelemätön puolituntinen, kunnes matkustajia oli kasassa sen verran, että kuski suostui lähtemään. Ajoneuvo purskutti sitten menemään (ajellen keskellä tietä) ja väisteli välillä eteen osuvia lehmäkulkueita, vastaantulijoita ja muita sattumia tien reunan ollessa paikoitellen huonokuntoinen. Tässä kohdassa meillä ei vielä ollut taskuissamme Laon KIP:ejä, joten tarjosimme rahastajalle vuorotellen thaimaan Bahteja ja US:n dollareita, jolloin loppujen lopuksi saimme tuon noin 50 km:n matkan hinnaksi sovittua 4 USD:tä kahdelta – ei paha.

Laosilaisia riisipeltoja matkan varrella kohti Paksea.

Pakse, here we are

Pakseen saavuttuamme päivä oli edennyt jo pitkälle iltaan ja ottaen huomioon sen, että meillä oli päällämme jo yli vuorokauden olleet, samat vaatteet (joiden aromi varmasti korostui kymmenkertaisena tässä kuumuudessa), päivän ruokasaldomme oli yksi kolajuoma, vettä ja kaksi banaania sierainparia kohden, olimme päättäneet illan ohjelmaksi 1) majoittua ennalta katsottuun Riverside guesthouseen, josta hieno Mekong-joki avautui kauniineen maisemineen, 2) etsiä pyykinpesupalvelu (olihan jo koko vaatekertamme ollut käytössä), 3) nostaa paikallista rahaa sekä 4) mennä SYÖMÄÄN. Hahmottaessamme kaupunkia ja etsiessämme majapaikkaamme kävellen (Pakse on suhteellisen pieni kaupunki, jossa kaikki paikat ovat sitkeän suomalaisen jalkailua harrastavan jalan ulottuvilla), bongasimmekin jo kaikki sopivat palvelut sopivalla etäisyydellä majapaikastamme. Näin siis pääsimme syömään Jasmine-ravintolaan intialaisia kattauksia, jotka maistuivat erityisen hyvältä (garlic chicken & mutton with minced potatoes) sekä jälkiruoaksi jo entisestäkin elämästä tuttu Roti with bananas (pannukakkua muistuttava ”leipä”). Taisi siinä sivussa mennä ensimmäinen Beer Lao:kin, jossa hinta, määrä ja laatu kättelevät toisiaan mukavasti. Tämän jälkeen vaapuimme kohti majapaikkaamme täysinä ja väsyneinä nukkumaan määrittelemättömän pitkät yöunet ottaen vähän takaisin edellisenä yönä menetettyjä unia. Hyvät yöunet turvasivat suhteellisen kova makuualusta, virittämämme hyttysverkko sekä Gex the gecko, joka väsymättömästi vartioi ja turvasi häiriintymättömät yöunet kaikilta mahdollisilta hämähäkeiltä ja muilta sontiaiskärpäsiltä.

Wat Luang ja tietysti Paksen yöaurinko.

Nyt on aika ottaa chillisti ja tutkia pikkuhiljaa Paksen Wat:it (temppelit) ja muut nähtävyydet. Jatkamme matkaamme varmaankin ylihuomenna kohti 45 km Paksesta sijaitsevaa Champasak-nimistä pikkukaupunkia, jossa pitäisi olla erittäin hienon temppelin (Wat Phu Champasak) rauniot. Tämä temppeli on yksi Laosin merkittävimmistä arkeologisista nähtävyyksistä ja temppelin on epäilty toimineen mallina kuuluisalle, Kambotzassa sijaitsevalle Angor Wat:in temppelille. Emme vielä tiedä, majoitummeko Champasakin lähettyville vai pyrimmekö jatkamaan matkaamme suoraan kohti seuraavaa määränpäätämme, Si Phan Don:in (four thousand islands) kuuluvaa Don Det:in ja Don Khon:in saaria, jotka ovat yhdistetty kulkusillalla.

Päätämme tämänkertaisen kirjoituksen nauttimalla paikallisella tilalla kasvatettua, täällä jauhettua kahvia, jotka tulevat olemaan matkamme ensimmäiset kahvikupilliset. Toivottavasti olemme onnistuneet luomaan näillä turinoilla ja tarinoilla edes osittaisen mielikuvan niistä kaikista mahtavista asioista, joita olemme reissullamme tähän mennessä kokeneet ja nähneet. Mukavaa kesän alkua – pysykää ”kanavalla”.

Beer Lao (Tarjoillaan kylmänä).