Delhi, Intia - "Old Delhi", "New Delhi" tai sitten ihan vain "Delhi"

Viimeistä päivää!

Viimeinen blogikirjoitus tällä erää sijoittuu Delhiin, Intian pääkaupunkiin. Delhi on yksi maailman vanhimmista jatkuvasti asutetuista kaupungeista ja se on ajan kanssa paisunut varsinaiseksi pullataikinaksi. Nykyisin Delhiä pidetäänkin enemmän ”kaupunkialueena” ja sen osia pidetään jopa omina kaupunkeinaan – tämä se on varsin hämmentävää. Delhin vanhinta osaa kutsutaan Old Delhiksi ja brittiläisten alun perin hallintoalueeksi rakentamaa osaa kutsutaan New Delhiksi. Näiden lisäksi Delhissä on lukuisia muita hallinnollisia alueita ja kokonaiskuvan saaminen on vähintäänkin haastavaa. Merkillisin asia on kuitenkin se, että tämä New Delhi on maan virallinen pääkaupunki ja siellä asuu virallisen laskennan mukaan vain noin 250 000 ihmistä. Toki, jos huomioidaan ympärillä oleva metropolialue, niin ihmisiä löytyy kyllä ihan riittävästi, noin 22 miljoonaa kappaletta.

Kun juna tiensä Delhiin löysi…

Mennäänpä sitten taas itse matkaan: juna oli lähes aikataulussa, kun saavuimme Delhiin hieman yli kymmenen aikaan illalla. Aseman seutu vilisi taas vaihteeksi maan täydeltä innokkaita riksa- ja taksikuskeja. Olimme etukäteen katsoneet netistä hyviä majoitusvaihtoehtoja Paharganj main bazaarin lähettyviltä, joka on hieman kuin Delhin vastine Bangkokin Khao San Roadille. Tuo vilkas basaarialue sijaitsee kätevästi New Delhin juna-aseman kupeessa. Ainoa ongelma kohdallamme oli vain se, että junamme pääteasema sattui olemaan yksi niistä lukuisista muista Delhin mammuttikaupungin juna-asemista. Alun perin suunnitelmanamme oli tietysti ollut valita yksi niistä lukuisista oikealle asemalle tähtäävistä junista, mutta tuo ällikällä päähän lyönyt lippujen saatavuuden rajoittaminen pakotti meidät ottamaan liput juuri siihen junaan, johon ne suinkin saimme. Niinpä tässä kohtaan ei auttanut itkuvirret markkinoilla tai markkinoille pääsyn halusta, vaan homma piti hoitaa jotenkin toisin.

Matka kakkosluokassa sujuu ihan siedettävissä olosuhteissa, kun lipuissa on numeroidut paikat.

Koska kello oli jo kohtalaisen paljon ja kyse oli eittämättä Intian eniten varkausammattia harjoittavia yrittäjiä sisältävästä kaupungista, päätimme ottaa allemme taksikyydin – varmuuden välttämiseksi. Tiesimme ennalta myös sen, että Delhin taksikuskeilla on keskimäärin erittäin huono maine ja ”kuinka koijjata turistilta viimeisetkin roposet” -oppikirjan kaikkia vippaskonsteja esiintyy pilvin pimein – täällä ne kaikki varmasti tunnetaan, sanovat.

Halusimme tietysti mittarillisen taksin, jotta hinta olisi edes etäisesti kohdallaan. Mittarillisen taksin löytäminen ei ollut vaikeaa ja ensimmäinen vastaan tullut taksikuski suostui sen käyttöön heti. Niinpä heitimme rinkkamme taksin takakonttiin ja hyppäsimme kyytiin. Alku sujuikin hyvin, kunnes kuski alkoi noin kymmenen metrin ajon jälkeen vaatia lisämaksuja kahdesta rinkasta. Alkuun yritys oli jotain yli 200 rupian luokkaa mutta nopean totaalikieltäytymisen jälkeen hyväksyimme lopulta kahdenkympin (~0,27e) lisämaksusta ja siihenkin suostuimme vain, koska emme olleet kovin innoissamme enemmistä kikkailuista siihen aikaan illasta.

Saalista vaanivat taksit eivät kyllä juna-aseman tieniolta pääse ihna heti loppumaan kesken.

Niinpä matka jatkui asemalta eteenpäin. Tuon matkan piti olla kartan mukaan korkeintaan kuuden kilometrin mittainen. Ajomatkaa tuntui silti vain kertyvän. Vastaan tuli ensimmäinen kääntymään ohjaava kyltti, joka viittasi New Delhi train stationille, sitten tuli jonkun ajan kuluttua toinenkin. Tässä välissä olimme jo kaivaneet kompassin esiin, josta pystyi kivasti seuraamaan, kuinka suunnat vaihtelivat hieman epäloogisesti. Tuota kiertoajelua ei helpottanut sekään, että taksamittarikin tuntui laukkaavan kohtalaisen innokkaaseen tahtiin, joka poikkesi huomattavasti muualla totuttuun tahtiin.

Vähän ajan kuluttua kyllästyimme tuohon touhuun ja kerroimme kuskille niin kuin asiat olivat: meillä oli kartta ja emme nyt halunneet kulkea mitään kiertoteitä. Vastaan saimme selittelyitä siitä, kuinka tie olisi ollut poikki ja että siksi hänen täytyy kulkea parin kymmenen kilometrin mittaista kiertotietä. Siihen pystyimme kuittaamaan, että jos tällä puolella ollut liittymä oli suljettu, tuonne olisi pystynyt ajamaan myös sitä aseman toista kautta kiertäen ja molemmista suunnista kulkevat tiet tuskin ovat suljettuna. Tämän jälkeen kuski ryhtyi suhteellisen hiljaiseksi matkakumppaniksi ja perille päästiin kohtalaisen nopeaan tahtiin.

Taksi pysäytti main bazaar -tielle meidän tavoitekujan kohdalle, jossa aloimme käydä hieman neuvotteluja hinnasta, sillä kuljettaja ei todellakaan ollut ajanut edes etäisesti suorinta reittiä perille.  Alkuun kuljettaja ei meinannut taipua mihinkään, mutta kummasti asia alkoi hieman edistyä, kun pyysimme saada nähdä hänen taksinkuljettajalisenssinsä. Ensin hinta putosi hieman ja sen jälkeen jatkoneuvottelut toivat esiin sanat ”no english” ja hermostuneen näköistä edestakaisin kävelyä. Kumma ilmiö, vaikka olimme aivan varmoja että aiemmatkin keskustelumme olimme käyneet ihan englannin kielellä…

Lopulta saimme kuitenkin ratkaisun aikaiseksi ja hinnaksi sovittiin pienoisen keskustelun jälkeen 200 rupiaa (2,67e), johon kuljettaja oli hintapyyntönsä laskenut neuvottelujen aikana. Jossain vaiheessa hän olisi ollut jo lähdössä ottamatta mitään rahaa, joka ilmeisesti johtui siitä, ettei hänellä todellakaan mitään valtion myöntämää taksilisenssiä ollut. Halusimme kuitenkin maksaa saamastamme kyydityspalvelusta kaikesta huolimatta ja siksi emme rahattomaankaan ratkaisuun olleet valmiina. Niinpä saimme tämän ikävänpuoleisen asian loppuunkäsitellyksi ja pääsimme jatkamaan matkaamme katsastamaan sopivia majoitusvaihtoehtoja.

Main Bazaar (päivän rauhallisimpaan aikaan)

Matka jatkui kävellen Gali Chandi Wali -nimiselle pikkukujalle, josta löytyi suhteellisen nopeasti ennalta katsomamme majoituspaikka muutaman muun vaihtoehdon kera. Kello oli jo paljon ja esitetty huone ensimmäisestä kerroksesta tuntui riittävän hyvältä ja otimme sen siltä seisomalta.  Hinta oli myös kohdallaan, 780 rupiaa (10,40e) yöltä, joka pääkaupungin hintatasossa tuntui varsin kohtuulliselta.

Kun sisäänkirjautumisrutiinit oli hoidettu, teki kaiken kokemamme jälkeen tuo tarjolla ollut kylmä suihkukin aika poikaa. Nälkäkin olisi kyllä ollut, mutta niin myöhäisenä ajankohtana oli tyytyminen vain ostettuun limppariin. Sitten oli aika ottaa hieman unta palloon.

Yö ei ollut lopulta kovin levollista aikaa, kun katutasossa sijainneeseen huoneeseen kuului jatkuvasti ääniä sekä hostellin aulatilasta että ulkoa. Niinpä koko yön tuli aina kuvitelleeksi, että joku olisi ollut huoneessamme pölisemässä, vaikka todellisuudessa äänet tulivat seinän toiselta puolelta. Lisäksi huoneessa ei ollut tilaa edes ohittamiseen ja kirsikkana kakun päällä oli vielä natiseva sänky, joka piti huolen, että jokainen kyljenkääntö tuli rekisteröityä. Helposti voimme todeta, että tämä huonevalinta oli lopulta ollut reissun huonoimmasta päästä, eikä kisa ollut edes tiukka. Yleensä huoneissa oli ollut aina jotain pieniä puutteita mutta tästä huoneesta niitä tuntui löytyvän joka lähtöön.

Huonosti nukutun yön jälkeen päätimme repäistä ja upgreidata huoneen. Lisäsimme neljä euroa päivähintaan ja samalla nostatimme itsemme sellaiseen tasokkuuden stratosfääriin, joka antaisi loppumatkalle varmasti arvokkaan juhlallisen lopun. Jostain syystä väsyneellä mielellä varustettuna tämä päätös syntyi yksimielisesti ja poikkeuksellisen nopeasti. Kävimme katsomassa parit hostellihuoneet samaisen kujan varrelta ja päädyimme lopulta valitsemaan samaisen hostellin toisesta toimipisteestä, kolme kerrosta maatasosta ylöspäin sijoitetun hulppean kokoisen huoneen. Valitussa huoneessa olikin sitten paitsi ilmastointi, niin myös tilaa kääntyä ja liikkua, mukavan pehmeän tuntuinen sänky sekä suihkussa tarjolla lämmintä vettä lyhyiksi totutteluajanjaksoiksi. Kyllä muuten tuntui hyvältä edelliseen verrattuna.

Sen viimeisen kaupungin haltuunotto…

Lieneekö johtunut edellisyön haasteista vai siitä, että kyseessä oli matkan viimeisin kohde, mutta päätimme aloittaa Delhin haltuunoton hieman lunkimman otteen kautta. Ensimmäinen päivä meni lähinnä levätessä. Onneksi alla oli nyt parempi huone, jossa oli hyvä potea pientä väsymystä, läpihiostavaa kuumuutta sekä muita orastavia flunssan oireita. Kävimme läheisessä perheravintolassa maistelemassa viimein butter chicken annoksen, joka oli usein ”kummitellut” ruokalistoissa. Kyytipojaksi otettiin lisäksi riisiä ja tuoretta naan-leipää. Maistuipa muuten aika jumalaiselle tämä setti! Loppupäivä menikin sitten rennosti, hieman basaaria kierrellen ja kirjoja lueskellen – eihän sitä koko lomaa viitsinyt jatkuvasti pitää yllä sataprosenttista tehokkuutta.

Butter chicken oli aika suussa sulavan hyvää.

Seuraavana päivänä oli aika lähteä hieman kauemmaksikin katsomaan, miltä se megalomaaninen Delhi oikein näyttää. Suuntasimme vanhaan kaupunkiin eli Old Delhiin katselemaan hieman paikkoja. Matkaa ei ollut montaa kilometriä, joten menimme sinne tietysti jalkapatikalla. Perille päästyä vastassa ei odottanut mikään perinteinen vanhoja rakennuksia sisältänyt kaupunginosa, mitä helposti saattaisi tietysti luulla näkevänsä. Old Delhin alueen tunnisti lähinnä siitä, että yhtäkkiä kadut olivat niin täynnä, ettei edes kävellen päässyt kulkemaan täyttä vauhtia, autoista ja riksoista nyt puhumattakaan. Ihmismassat olivat pakkautuneet järkyttävän tiheään loputtoman tuntuiseen kulkueeseen ja kaikki yrittivät päästä liikkumaan johonkin suuntaan. Talot olivat suhteellisen uusia ja näyttivät suurin piirtein samalta, kuin kaikkialla muuallakin kaupungissa – näköpiirissä ei siis ollut mitään ”must-nähtävää”, jota ilman ei olisi tullut toimeen. Alueella oli paljon remppaustarvikeliikkeitä ynnä muita vastaavia ja kaikki rättikaupat, jotka on suunnattu turisteille, näytti täältä puuttuvan.

Delhistäkin löytyy jonkin verran näitä moderneja businesstaloja, vaikka mikään Shanghai tämä ei kyllä ole.

Old Delhin reunalla oli tarjolla kaikki merkit siitä, kuinka epämiellyttävän täynnä nuo kadut tulisivatkaan olemaan mutta eihän nämä matkalaiset mihinkään merkkeihin uskoneet.

Kyllä - se on tie, jossa on aktiivista "liikettä".

Päätimme ärsyttävästä tungoksesta huolimatta suunnata Old Delhin alueella sijaitsevalle kuuluisalle moskeijalle ja siitä vielä Delhin Red Fortille, joka oli Agran Forttia pitkälti muistuttava linnake. Yhdennäköisyys ei tietenkään tullut yllätyksenä, olihan tässä kyseessä sama rakennuttaja.

Tungoksesta ja ahtaista kaduista johtuen moskeijan kuvaaminen ei ollut mitään helppoa hommaa.

Viimeinkin hedelmämarkettikin kukoisti valikoimallaan.

Moskeija oli ihan näyttävä mutta ei mitenkään niin poikkeuksellinen, että olisimme sinne halunneet sisään mennä. Sisäänpääsyhinta olisi koskenut lähinnä kameralaitteita mutta paikka ei tuntunut missään määrin kiinnostavalta, että siitä olisi mitään halunnut maksaa. Niinpä ohitimme moskeijan ja jatkoimme matkaamme vieressä ollutta kauppabasaaria pitkin. Tiesimme siellä olevan paljon taskuvarkaita, joten olimme kokoajan varsin valppaina ja kamerasta pidettiin hyvin kiinni.

Moskeijan vieressä sijaitseva bazaari kuhisee elämää ja rättikauppoja.

Bazaarin jälkeen Red Fortti näkyikin jo ja sen ympärillä olevat vihreät niityt näyttivät suorastaan vapauttavilta kaiken sen väentungoksen jälkeen. Päätimme olla menemättä tähän forttiinkaan sisälle, koska vastaava tapaus oli jo kerran tutkittu Agrassa. Niinpä oli aika lähteä kävelemään takaisinpäin. Ajatus hulluntäyteen tungetuista kaduista ei kuitenkaan tuntunut yhtään houkuttelevalta ja niinpä päätimme mennä hieman eri reittiä takaisin, vaikka se olikin pidempi kartasta katsottuna. Mistään varsinaisesta hyvin suunnitellusta reitistä ei sitten ollut kuitenkaan kyse, koska vanhan kaupunginosan kadut olivat varsinaisia sokkeloita ja niin kapeita, etteivät niissä olisi autot meinannut mahtua kulkemaan (vaikka ihmisiä ei olisi ollut yhtään). Niinpä päädyimme lopulta kaivamaan kompassin esiin ja suunnistamaan sokkeloisia pikkukatuja ilmansuuntien mukaan. Vaikka välillä kujat tuntuivat kapenevan olemattoman pieniksi, löysimme kuitenkin lopulta tiemme isommalle tielle, josta oli suhteellisen helppoa bongata katuosoite jonkun yrityksen nimiplakaatista. Mitään katukylttejä ei tosiaan Delhistä tuntunut selkokielellä koskaan löytyvän, joten suunnistamisessa pitää aina käyttää hieman neuvokkuutta.

Red Fortin tuoma avaruus oli lääkettä mielelle kaikkien niiden ahtaiden tungoskatujen jälkeen.

Same same but different, sanoi matkalainen Red Fortista Agran vastaavan jälkeen.

Seuraava päivä oli pyhitetty tuliaisten hankintaan ja rentoiluun. Tuo Main bazaari osoittautui muuten varsin hyväksi paikaksi hankkia kaikkea kotiin ostettavia tuliaisia. Miksi pitäisi mennä merta edemmäksi kalaan, kun tuolta sattui löytymään kaikkea sitä, mitä nyt Intiasta voisi kuvitella kotiin vietäväksi hankkivansa? Lisäksi sieltä löytyi juuri sopiva määrä pieniä ravintoloitakin, jottei tarvinnut turhan pitkälle lähteä. Kaiken kruunasi vielä se lyhyt matka, jonka romppeita joutui raahaamaan, kun majapaikkamme oli muutaman kymmenen metrin päässä. Kävimme samalla main bazaarin toisessa laitamassa sijainneessa postitoimistossa, joka ei kyllä todellakaan vaikuttanut miltään viralliselta laitokselta. Itse asiassa kyseiseen, kapeiden ja huomaamattomien portaiden yläpäässä sijainnutta betonikuution sisällä tehtyyn toimistohuoneeseen ei edes olisi tajunnut mennä postitarkoituksissa, ellei asiaa olisi ensin tiedustellut paikallisilta kauppiailta, niin hämyinen paikka tuo oli. Kaikesta huolimatta postikortit saatiin lähetettyä ja sekin homma oli hoidettu. Tässä olikin sitten jo riittävästi ohjelmaa yhdelle päivälle – olimmehan vakaasti päättäneet ottaa loppuloman sellaiseen rentoon tahtiin, mitä yleensä lomia soisi normaalisti vietettävän.

Satuimme tänne hienoon ravintolaan sisään melko passeliin aikaan, kun saimme olla lähes ainoita asiakkaita. Palvelu todella pelasi siis.

Lampaankyljyksiä maukkaalla vihreällä soosilla, intialaista juustoa tikka masala kastikkeessa, riisiä ja tuoretta naania. Tämä oli aivan ihana ateria. Nam nam nam.

Respasta tilaamamme olut tuotiin huoneeseen huonepalvelun toimesta tällaisessa kätkössä. Sisältä paljastui tumma ja vahva Kingfisher! 

Vielä kerkesi nähtävyysralliakin harjoittamaan

Kaikilla reissuilla on olemassa se hetki, kun edessä on se viimeinen päivä. Me olimme tällä kertaa hoitaneet ensin sen laiskottelupuolen sekä shoppailut ja vasta sen jälkeen edessä oli nähtävyysrallittelu. Vaikka Delhin ympäristössä onkin kaikenlaista nähtävyydeksi luokiteltavaa, mikään kohde ei ole niin kriittisen pakko nähdä, että näkeminen olisi pitänyt ”turvata” heti kaupunkiin saavuttua. Delhille piti kuitenkin tehdä oikeutta ja käydä katsomassa, mitä tällä kaupungilla on tarjolla arkkitehtuurillisessa ja historiallisessa mielessä.

Viimeinen päivä alkoi sillä, että kävelimme noin 600 m päässä sijaitsevalle metroasemalle, joka sijaitsi ”Connaught Place” nimisellä kauppakeskittymäalueella. Connaugh Placesta löytyy kaikki maailman kalleimmat vaateliikkeet sekä tietysti myös kaikenmaailman rättimarketit. Paikkaa voidaan kutsua myös kotoisasti lausuen ”konnansuoksi”, sillä kaikki opaskirjalähteet tiesivät nimetä tuon paikan yhdeksi pahimmista taskuvarasloukoista. Hyvänä puolena kuulemma on kuitenkin se, että omat tavaransa saattaisi löytää jo samaisena päivänä ”varkaiden marketiksi” nimetyltä basaarilta, josta ne voisi vieläpä ostaa kohtuuhinnalla takaisin. Reilu peli, eikö vain? Konnia ei kuitenkaan paljon näkynyt, eikä meitä toisaalta kiinnostanut tippaakaan enää käydä minkään sorttisissa kaupoissa. Suuntasimme siis suoraan metroasemalle ja sieltä lippuluukun kautta metroon.

Konnansuolla oli päiväsaikaan melko hiljaisia katuja. Odotimme ennakkojuttujen perusteella jotain aivan muuta.

Humayun’s Tomb

Ensimmäinen stoppimme oli Humayun’s Tomb. Metrolta kohteelle kävely ei ollut ihan niin helppoa, kuin aluksi kartan perusteella luulimme. Saamamme turistikartta ei ollut aivan niin laatutyötä, mitä länsimaalaiset, paikkatiedoista jotain ymmärtävät matkaajat saattaisivat kartaltaan toivoa. Löysimme kuin löysimmekin viimein perille, mutta reitti ei ollut mennessä aivan yhtä suora kuin se olisi voinut olla. Onneksi kompassi ei sentään valehtele. Suunnistushaasteiden kanssa emme sentään olleet ainoat maailmassa tahi edes Intiassa. Takaisinkävelymatkalla, joka muuten sujui jo huomattavan suoraa reittiä, vastaamme tuli myös muita kohtalotovereita, jotka olivat kipeästi suunta-avun tarpeessa. Autoimme tietysti matkailijoita mäessä, kuten hyviin tapoihin kuuluu.

Liikenneympyrän keskellä hieman erilaista taidetta kuin kotomaassa on totuttu näkemään.

Palataan kuitenkin vielä itse Humayyunin hautaan… Sisäänpääsymaksu puistolla ympäröityyn hauta-alueeseen oli 250 rupiaa (~3,33e) per lätty. Alueella oli pari tunnetumpaa hallitsijahautaa ja jotain vähemmän tunnettuja pidemmän yön sijamaita. Näistä alkaa pikkuhiljaa tulla jo mieleen se, kuinka kaikki Intian edesmenneet tuntuisivat olleen liian keskittyneitä siihen, minkälaisen hautapaikan he elinikänään itselleen rakentaisivat (jonka tietysti piti olla aina astetta hienompi edeltäjiin nähden), sen sijaan, että olisivat keskittyneet siihen elämiseen. Sitä ei kuitenkaan voi kieltää, etteivätkö nämä haudat olisi hienoa katseltavaa.

Ensin vuorossa oli Isa Khanin hauta, joka sijaitsee alueen sisäänpääsyä lähimpänä. Se on ihan näyttävä ”perushauta”, mitä nyt voi kuvitella. Hautamuistomerkki on tietysti iso mausoleumi ja sitä ympäröi pieni viheriöalue, jonne pääsee kävelemään isohkon kiviportin kautta. ”The usual” -setti, tiedättehän.

Isa Khanin papan vaatimaton leposija - melkein sääliksi käy.

Käveltäessä hauta-alueen keskusreittiä pidemmälle, vastaan tulee lopulta edellistäkin upeampi herra Humayun hauta. Hautakompleksista näkee selkeästi, että se jäljittelee, ellei peräti noudata täysin ”Mughal-arkkitehtuurin” tyylisuuntaa ja rakennelma on rakennettu 1500 luvun puolivälissä. Syystäkin voinee sanoa, että tätä nähtävyyttä pidetään yhtenä Delhin hienoimmista.

Näkymä Humayun sedän haudan portin edestä lupailee jo, että tulossa olisi jotain todella hienoa.

Tietynlaista yhtäläisyyttä Taj M:ään on tosiaan nähtävissä. Kukaan ei koskaan ole väittänytkään, etteivätkö aasialaiset osaisi jaloa kopioinnin taitoa.

Kun Humayun leposijan viihtyvyysmittarit oli arvioitu riittävällä tarkkuudella ja voitiin todeta, että eiköhän tuo viihdy tuossa hyvin vielä seuraavatkin 500 vuotta, niin oli aika jatkaa matkaa. Päivä oli aika kuuma jopa Intiankin mitta-asteikolla katsottuna ja vesivarastomme alkoivat lähentyä loppuaan. Jostain syystä kerrankin tilanne oli sellainen, etteivät tätä nähtävyyttä ympäröineet tyypilliseen tapaan lukuisat kaupustelijat, joilta olisi voinut ostaa muun muassa kylmää vettä tai muita virvokkeita. Missähän ne maanvaivat ovat juuri silloin, kun niitä tarvittaisiin? Tiesimme kuitenkin sen, että matkalla metrolle olisi reitin varrella parit kojut, joista vettä saisi ostettua, emmekä siksi ressaantuneet tuosta vedenpuutteesta kovin vakavasti, vaikka hiki virtasikin yhtä kyytiä pitkin läpimärkiä t-paitojamme. Kylläpä se kylmä vesi sitten tosiaan osasi maistua hyvältä. Ostimme ensin yhden litran pullon ja kun se tuli melkein tyhjennettyä siltä seisomalta, päätimme ostaa vielä toisen kyytipojaksi. Sitten oli taas hyvä fiilis jatkaa kävelyä ja edetä kohti metroasemaa.

Delhi osoittaa meille ainakin sen, ettei metroaseman sisäänkäyntien tarvitse olla monotoonisen tylsän näköisiä.

Lotus-temppeli

Seuraavana kohteena oli tiedossa Lotus-temppeli. Se sijaitsee vain lyhyen kävelymatkan päässä pariltakin metroasemalta ja kohde näkyi hyvin jo kaukaa metron kulkiessa maanpäällä. Päätimme jäädä ensimmäisellä metroasemalla pois ja kävellä paikalle viihtyisän näköisen puiston läpi. Tuo isokokoinen puisto tuntui suorastaan pelastukselta muuten niin täydellisen vilkkaan kaupungin keskellä. Paikallisetkin näyttivät viihtyvän siellä poistaakseen arjen kiireitä mielestään. Puisto oli siitä omituinen, että siellä oli paljon puolivilliä luontoa ja monet kävelykadut muuttuivat hyvin äkkiä mitättömiksi poluiksi ruohikon ja peltomaisen maaston läpi. Tämä villiys vain korosti sitä vapautta ja luonnollisuutta, jota Delhin kaupunkiin tarvittaisiin enemmänkin.

Matka johdatti meidät businesshenkisempään kaupunginosaan, jossa kaikki oli uutta ja hienoa.

Matkan varrelta löytyi myös luomu-muotoinen puisto, jossa edes kulkuväylät eivät ole liian "teollisia". Tämä siis keskellä miljoonakaupunkia.

Joku suunnittelija oli viisauksissaan keksinyt laittaa Lotus-temppelin alueelle yhden ainoan suuaukon, joka tietysti sijaitsi täysin vastakkaiselle puolella tuohon viihtyisään puistoon nähden. Niinpä ”sisäänkäynnin” löytäminen vei pienen tovin ja vaati puistoalueelta poistumisen. Nimensä mukaisesti Lotus-temppeli on lootuskukan muotoinen 27 terälehdellä varustettuna. Tämä iranilais-kanadalainen luomus ei ole millään tavalla historiallisesti merkittävä. Itse asiassa se on varsin moderni rakennus, joka valmistui vuonna 1986. Rakennushan oli ihan ok, mutta kyllä sen hehkutus turistikarttojen mainoksissa hieman meitä ihmetytti. Hieman meitä ihmetytti sekin, että temppelille kuljettiin pitkää tietä, jonka varrella oli tasaisesti vartioita. Jossain kohti mentiin pienet portaat alas ja lattiatasossa oli aukko, josta piti jättää kengät narikkaan. Ennen kaikkea meitä ihmetytti, kun olimme ensin paljasjalkaisesti matkaa jatkaen päässyt kävelemään kuumia laattoja ja portaita pitkin temppelinportaat ylös, oli se näky joka siellä odotti: ihmiset todella jonottivat päästäkseen sisään tuonne oudonnäköiseen rakennukseen.

Lotus-temppeli.

Kukaan ei koskenut varpaallakaan tähän uima-altaan oloiseen lätäkköön, joka ympäröi Lotus-temppeliä. Jalkapohjien poltellessa olisi kyllä tehnyt mieli laittaa omat varpaat likoon.

Rakennuksessa oli joka puolella ikkunoita, joista pystyi näkemään selvästi sisään. Sisällä oli kirkkomaiseen tyyliin puupenkkejä rivissä ja niiden edessä pieni esiintymislava – ei siis yhtään mitään ihmeellistä. Siltikin ihmisillä tuntui olevan pakottava tarve päästä sinne sisään, aivan kuin siellä olisi ollut jotain merkityksellistä. Me päätimme olla osallistumatta siihen jonotusautomaattiin ja kiersimme rakennuksen ympäri, jonka jälkeen olimme aivan valmiita lähtemään pois. Lotus-palatsista selvästi puuttui historian tuoma merkitys ja se vaikutti lähinnä halvalta yritykseltä rakentaa yksi uusi kohde nähtävyyksien listalle. Tyylikkyydeltään tuon kohteen voitti jopa vähän matkan päässä näkynyt Hare Krishna-uskonnon pyhättö, jossa oli sentään jotain historiallista tuntua.

Tämä näky ei erityisesti houkotellut menemään sisään. Jäikö meiltä jotain oleellista huomaamatta, kun emme ymmärtäneet sitä, miksi tänne jonotetaan?

Hare Krishna -pyhättö sijaitsee Lotus-temppelin viereisellä kukkulalla.

Ajoituksemme lähdölle tuntui olevan varsin kohdillaan, kun havaitsimme tuulen yltyvän ja horisontissa olevan tummaakin tummemman pilvipeitteen. Jo kokemuksesta tiesimme, että kohta tulisi vettä ja kovaa. Vaikka kenkää laitetiinkin toisen eteen ahkeraan tahtiin, emme aivan ehtineet lähemmän metroaseman suojiin asti, vaan kastuimme kunnolla vyötäröstä alaspäin sateenvarjoista huolimatta. Joku voisi sanoa näistä monsuunisateista, että vettä tulee kuin ämpäristä kaatamalla mutta kehtaamme väittää, että voidaan rehellisesti puhua jo painepesurista. Sen verran hyvällä kädellä sitä vettä tulee sen noin tunnin ajan, mitä nämä sateet yleensä tullessaan kestävät. Tuleepahan ainakin lakaistua paikat puhtaaksi.

"Oli synkkä ja myrkyinen yö"... eikun siis päivä. Tiedossa oli, että kohta tulisi vettä kuin pesurilla ammuttuna...

Ja sitähän tulikin sitten. Onneksi meillä oli matkassa sateenvarjot ja selvisimme tuosta lyhyestä matkasta vain lähes täysin läpimärkinä metroaseman suojiin.

Paluu Main Bazaariin

Kun pääsimme asemalta metron kyytiin, olikin edessä ”rattoisa” matka märissä vaatteissa ilmastoidussa metrossa. Helposti voisi kuvitella, että tällaisesta kyydistä saattaisi saada jotain flunssankin poikasta aikaiseksi, eikä tätä kannata ainakaan aktiivisesti harrastamaan ryhtyä. Tässä kohtaa nälkämme oli jo ehtinyt kasvaa kohtalaisen korkealle tasolle ja edessä olisi se kuuluisa viimeinen ehtoollinen – intialaiseen tapaan ainakin.

Tähtäsimme metrolla tällä kertaa konnansuosta seuraavalle asemalle, joka sijaitsi New Delhin juna-aseman reunalla. Metrotunnelista ylös tultaessamme, huomasimme nopeasti päätyneemme New Delhin juna-aseman mainbazaariin nähden väärälle puolelle. Sitä kuvitteli jotenkin, että helppohan se on aseman läpi kävellä mutta tuolla jotenkin tuntui, että kaikilla ylimenosilloilla oli kieltomerkinnät ja vartijat vielä varmistamassa, ettei niihin mentäisi. Kiertäminen aseman ulkopuoleltakaan ei ollut mikään triviaali juttu, sillä reitit olivat tehty niin kätevästi, että niistä olisi tullut varmaan yli kilometrin lenkki. Kysymällähän se lopulta selvisi, että asemalla piti kulkea ensin turvatarkastukseen ja vasta sen toiselta puolelta pääsisi kulkemaan aseman läpi – eipä tullut ensimmäisenä mieleen, että näinkin vaikeaksi tämän voisi tehdä.

Kun turvatarkistukset oli kärsitty, olikin nenän edessämme jo suorastaan mukavan rauhalliselta tuntuva main bazaarin katu, joka vilisi ”harvakseltaan” ihmisiä ja tavarankauppaajia. Mikä ihana väljyys täällä aiemmin vilkkaalta tuntuneella kadulla vallitsikaan. Vielä joku riksakuski pokkana kehtasi aseman luona ehdottaa heittävänsä meidät main bazaarille, joka siis sijaitsi kadun toisella puolella. Pakkohan siinä oli naurahtaa ja pohtia, että mitenhän pokalla kuljettaja kehtaisi siitä lähteä kiertoreittiä heittämään tai muuten vain ”rehellisesti” ottamaan muutaman metrin kyydistä kunnon hintaa. Päätimme kuitenkin jättää tarjouksen käyttämättä ja kävelimme ihan omin avuin tuon muutaman kymmenen metrin matkan majapaikkaamme kohden.

Ehdimme ”kävelystäkin huolimatta” vielä varsin sopivasti perille ennen pimeän tuloa. Viimeinen ehtoollinen nautittiin maistellen vielä kerran riisiä, kastikkeen sisältäviä soosseja ja tietysti aterian täydelliseksi kruunaavaa naan-leipää. Sen jälkeen oli aika mennä pakkaamaan ja valmistautumaan aikaiseen lähtöön. Varmistimme vielä hostellistamme aiemmin varaamamme lentokenttäkyydin saapumisajan. Lisäksi pidimme huolen siitä, että hostellilasku tuli maksettua jo illalla, jotta voisimme lähteä aamulla tarkasti kuuden maissa liikkeelle.

Viimeinen ehtoollinen Intialaisittain.

Kohti Gandhin nimeä kantavaa lentokenttää

Lentokenttäkyyti saapuikin ajallaan. Matka kentälle kulki suhteellisen rauhallisia katuja pitkin, olihan ajankohta sentään varsin varhainen. Hieman oli haikea mieli katsella Intian maisemia viimeistä kertaa mutta toisaalta sitä kaipasi kovasti jo hieman rauhallisempaakin ympäristöä, jossa tööttäily ei olisi yhtä aggressiivista ja tiheää, mitä se oli ollut näin menneinä viikkoina jatkuvalla tahdilla.

Lentokentälle piti mennä ohjeiden mukaan hyvissä ajoin, jotta ”tarkoille” turvatarkastuksille oli riittävästi aikaa. Tarkastukset olivat melko normaalit lentokenttärutiinit, eivätkä ne olleet sen ihmeellisempiä kuin muuallakaan. Oikeastaan Kiinasta poistuttaessa tarkastukset olivat olleet jo paljon kovempitasoisia. Ainoa hieman byrokraattisempi toimenpide oli se, kun vaihdoimme jäljelle jääneet rupiat takaisin euroiksi ja tuo vaihtotoimenpide vaati lomakkeen täyttöä, boarding passia, passia ja parit allekirjoitukset.  Niinpä rutiinit sujuivat suhteellisen kivuttomasti ja ennen kuin huomasimmekaan, olimme jo koneessa matkalla kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää. Tuossa koneessa ei muuten tuntunut olevan pahemmin muita suomalaisia eli siitä voinee päätellä, että Finnairin kauppa käy muidenkin kansallisuuksien osalta varsin hyvin.

Finaali part 2: Kiina vs Intia -maaottelu

Näin reissun jälkeen halusimme hieman pohdiskella näiden maiden välisiä eroja ja niitä ennakkoluuloja, joita meillä ennen reissua oli. Siispä loppuun vielä hieman asiaa kaikesta mahdollisesta:

hintataso

Hintataso on sellainen asia, joka turisteja yleensä matkakohteita valittaessa kiinnostaa. Suhteessa Kiinaan, Intia on erittäin edullinen maa. Vesipullo maksaa molemmissa suurin piirtein saman verran ja pyykkäys on Intiassa hieman kalliimpaa. Tosin Intiassa kyse on palvelusta ja Kiinassa pyykinpesukoneen vuokrauksesta. Muutoin kaikki asiat ovat järjestäen Intiassa halvempia. Kympillä päivässä Intiassa saa siedettävän hostellimajoituksen kaupungissakin ja 14 eurolla saa jo tilavan huoneen lämpimällä vedellä ja ilmastointilaitteella varustettuna. Toki Kiinassa hostellihuoneiden siisteys on pääosin korkeatasoisempaa mutta siihen asiaan täytyy vain orientoitua oikealla tavalla Intiaan saavuttaessa – ”When in Rome…” ja niin edespäin.

Siinä, missä Intiassa rahaa kului, viisumit, liikkumiset, nähtävyydet, majoitukset ja eläminen mukaan luettuna, noin 26 euroa per henkilö per päivä, Kiinassa summa oli noin 43 euroa per henkilö per päivä eli noin 1,65 kertaisesti Intiaan verrattuna. Kiinassa toki majoittuminen oli astetta korkeatasoisempaa ja tulimme käyttäneeksi enemmän kalliimpaa junavaihtoehtoa halvemman bussikyydin sijaan mutta vastaavasti Intiassa söimme järjestäen parempia kokonaisuuksia ja toisaalta teimme huomattavasti enemmän hankintoja kotiinpäin vietäväksi. Hankinnat poistettuina nuo summat tippuvatkin 22 euroon ja 41 euroon per henkilö per päivä eli Intian osalta hankintoja tuli tehtyä huomattavasti enemmän.

ruoka

Vaikka molemmat maat edustavat monipuolisia ja maukkaita ruokakulttuureja, täytyy vaakakuppia viedä hieman Intian suuntaan. Tämä ei johdu siitä, että intialainen ruoka olisi jotenkin parempaa kuin kiinalainen ruoka – ja jos näin väittäisimme, saisimme varmasti vastaamme läjäpäin päinvastaisia mielipiteitä. Ja se juuri kertookin siitä syystä tähän intialaisen ruoan painottamiseen mielipiteissämme: kiinalainen ruoka Suomessa tarjoiltuna ei poikkea läheskään niin merkittävästi kiinassa tarjottavista vastineistaan kuin miten on asianlaita intialaisen ruoan kanssa. Suomessa maisteltujen intialaisruokien perusteella omatkin odotuksemme intialaista keittiötä kohtaan muutaman vuoden takaa ei ollut kovin kehujen saattelemaa mutta sittemmin edellisellä Aasian reissulla saadut hyvät kokemukset näiden tuoreiden kokemusten lisäksi nostivat räjähdysmäisesti intialaisen ruoan osakekurssia.

Mainittakoon nyt vielä pari sanaa ruoan hinnasta: ruoka Intiassa on monin paikoin erittäin halpaa ja 7,5 eurolla kaksi ihmistä syö jo erittäin runsaan aterian naan-leipineen, parilla eri ruokalajikkeella varustettuna. Budjettiruokailija voi täyttää mahansa jo parilla eurollakin mutta mielestämme Intia on sellainen maa, jossa kannattaa maistella ja nauttia aterioista – kuten useimmat kohtaamamme matkalaisetkin sen totesivat – heidän kotimaassaan intialainen ruoka on vain ”about curry and more curry”, eikä sillä ole yleensä juuri mitään tekemistä oikean intialaisen (paikallisen) ruoan kanssa.

ihmiset

Kiinalaiset kanssakulkijat ovat todella länsimaalaistuneet. Jos ei olisi tiennyt olevansa Kiinassa ja paikalla olisi niin paljon mustahiuksisia henkilöitä niin kansan voisi sijoittaa ihan mihin euroopan kaupunkiin tahansa. Etenkin metrossa kulki paremmin pukeutunutta väkeä. Intiassa ero on paljon suurempi ja siellä huomaa olevansa Aasiassa. Delhin metrossa tosin oli myös paremmin ja länsimaalaisemmin pukeutunutta kansaa. Johtopäätöksenä tästä voisi todeta, että kannattanee miettiä jo kahteen kertaan, vieläkö Kiinaan kannattaisi lähteä siirtämään tuotantolaitoksia halvempien kustannusten perässä. Ne 5-10 prosentin vuosittaiset palkankorotukset eivät myöskään auta asiaan sen poikkeuksellisen suuren työntekijöiden vaihtuvuuden lisäksi.

Kiinassa ja Intiassa tietysti riitti kaupustelijoita yllin kyllin, mutta kiinalaiset eivät olleet lähellekään niin tyrkyttäviä kuin Intian serkkunsa. Yhden kerran kieltäytyminen yleensä riitti ja sait jatkaa matkaasi rauhassa. Jonkinlaista toisten oman rauhan kunnioitusta oli siis havaittavissa. Toista se oli sitten Intiassa. Monesti sitä sai keksiä kaikki mahdolliset tekosyyt kieltäytymiselle ja kaupustelijat eivät meinanneet luovuttaa silloinkaan. Matkan loppua kohden tämä asia alkoi jo pursua hieman korvista ja ajatus hiljaisesta Suomen maasta alkoi tuntua aina vain lämpimämmältä. 

liikkuminen

Liikkuminen oli Kiinassa etenkin junalla todella paljon vaivattomampaa ja mukavampaa kuin Intiassa. Kiinassa liikutaan aivan eri svääreissä mukavuuden ja toimivuuden suhteen ja sitä todella jäi kaipaamaan, kun maan rajat vaihtuivat. Intialaisessa junassa ei ole ikkunoita tai ovia. Sen sijaan tarjolla on vain aukot kaltereineen, joista sisään hulmuaa mukavasti viilentävä ilmavirta. Katto on täynnä ei toiminnassa olevia tuulettimia. Kiinassa junat puolestaan olivat samaa luokkaa kuin Suomessa elleivät jopa hieman parempia. 

Matkalippujen hankkiminen hoitui Kiinassa, kun kärsivällisesti jonotti pitkähkön jonon läpi. Toki matkaliput halvimpiin vaunuihin lienivät menneet jo viikkokausia ennen matkaa mutta ainakin internetistä oli nähtävissä selkeästi ja helposti käytettävän palvelun kautta lipputilanne jo ennen jonottamaan lähtemistä. Kun jonotus oli hoidettu, sai liput yksinkertaisesti rahan vaihdolla ja passia vilauttamalla. Toista se oli idän ihmemaassa, Intiassa. Siellä luukkuja taisi olla kolmin kappalein ja käteen tarjottiin epäselvä lomake. Netistä löytyi kyllä palvelu, josta junien aikatauluja ja lippujen saatavuuksia pystyi selvittämään mutta sen käytettävyys oli kuin menneeltä vuosisadalta. Yhdeltä sivulta piti selvittää junan numero, toiselta junan numeroa ja asemien koodeja käyttäen aikataulut ja kolmannelta kryptiseltä sivulta saattoi saada näitä tietoja yhdistäen yksittäisten luokkien paikkatilanteen selville yksittäisissä junissa. Todella raivostuttavaa toimintaa!

Liikkuminen oli ylipäätään helpompaa länsimaalaisemmassa Kiinassa. Etenkin Shanghaissa selkeät katukyltit englanninkielisineen teksteineen ja ilmansuuntineen helpottivat todella paljon liikkumista. Aina ei tarvinnut kaivaa karttaa ja kompassia esille, kun siellä liikkui. Intiassa katujen nimet oli yleensä kaivettava kaduilla sijaitsevien liikkeiden plakaateista sillä tienviitoista ei ollut mitään apua. Lisäksi kaupunkimallit tuntuivat siellä olevan paljon epäselkeämpiä ja olosuhteiden seurauksena valmistuneita sen sijaan, että niiden suunnittelu olisi tehty jollain tavoin keskitetysti. Lopputuloksena tarjolla oli ainakin paljon kontrastia, joka on tietysti tietyssä mielessä varsin virkistävää.

Ohi on matka...

Kaikista pienistä häiritsevyyksistä ja asiaan kuuluvista matkustamishaasteista huolimatta, matka oli todella onnistunut, erittäin hieno elämys ja todella kaiken sen vaivan väärti. Voimme jälleen kerran suositella lämpimästi matkustamista Aasiaan, Kiinaan, Intiaan ja ylipäänsäkin hieman oman mukavuusalueen ulkopuolisia kokemuksia tarjoaviin matkakohteisiin. Kaikki ne ennakkoluulot ja -pelot korvaa lopulta todella hienot kokemukset ja useimmiten varsin positiiviset vastaanotot. Se, mikä meistä saattaa tuntua ahdistelulta ja epämiellyttävältä tyrkyttämiseltä on vastaavasti asia, jota monet köyhät aasialaiset haluaisivat kokea yli kaiken - että heitä arvostettaisiin ja että joku todellakin kilpailisi heidän huomiostaan. Idässä länsimaalaiset todella saavat tuntea olevansa erikoisia. Mihin tahansa siellä menee, aina tietää olevansa paitsi joukosta erottuva niin myös seurattu ja huomion keskipisteenä - se ei ole välttämättä huono asia, vaikkei parrasvaloista piittaisikaan. Siihen pitää vain tottua ja ymmärtää, että monet aasialaiset vain pyrkivät tienaamaan leipänsä maissa, joissa tyhjän päälle jäävillä kansalaisilla ei ole sosiaaliturvaa ja leipäjonoja tukenaan.

Muistakaa siis lähteä rohkeasti matkustamaan, näkemään maailmaa ja kunnioittakaa isäntiänne sillä olettehan heidän vieraitaan. Two Backpackers kiittää & kuittaa ja toivottaa kaikille lukijoilleen mukavaa ja antoisaa syksyä. Toivottavasti pystyimme tarjoamaan taas antoisia lukuhetkiä.

- Two backpackers

Agra, Intia - Hot hot hot...

Hellou,

Terveiset Agrasta, Pohjois-Intiasta, jossa sijaitsee Intian matkamme pääkiinnostuksen kohde. Kyllä, se on juurikin se yksi niistä kahdesta asiasta, joita Intiasta tunnetaan kaikkialla maailmassa. Mutta siitä lisää vähän myöhemmin. First things first...

Tie Agraan

Tie Agraan ei ollut aivan niin lempeä, kuin mitä se oli Udaipuriin mennessä ollut. Kuten aiemmassa kirjoituksessa mainittiinkin, tällä kertaa bussiliput olivat ”hieman” huokeamman hintaisia ja se myös näkyi lopputuloksessa. Makuupaikoissa ei tietenkään ollut ilmastointia lukuun ottamatta metrin leveydeltä aukeavia ikkunoita. Tämä ei kuitenkaan meitä haitannut yhtään. Suurempi epämieluisuus tuli siitä, että patja-aluset olivat todella likaisia ja niiden kosketuksen jälkeen olisi melkein tehnyt mieli polttaa käytetyt vaatteet. Ilmeisesti bussi oli jo muutaman vuoden ikäinen, eikä firmalla ollut koskaan käynyt mielessä pestä makuupaikkoja, joissa päivittäin nukkuin joku uusi hikoileva ihminen. Ei siis mitään herkkua tältä osin.

Tie, jota pitkin bussireitti kulki, tuntui aivan hiekkatieltä. Ajoittain kyyti oli hyvinkin kovaa, eikä mielikuvaa Linnanmäen laitteeseen jumittumisesta muutamaksi tunniksi pystynyt välttelemään. Tätä hekumaniaa lisäsi vielä se, että viereisellä paikallamme koko matkan nukkunut kaveri ilmeisesti asui jonkin tehtaan vieressä, koska kaveri pystyi nukkumaan ikkuna täysin auki, vaikka tuuli ja sen humina olivat todella voimakkaita. Tästä johtuen verhot oli pakko sitoa kaiteisiin, koska niitä ei todellakaan halunnut hakkaamaan kokomatkaa naamaa vasten – sen verran tahmaisilta nekin tuntuivat.

Kun pimeys laskeutui ja bussikyydin pomputteluun oli jo tottunut muutaman tunnin jälkeen, tuo kyyti alkoi oikeastaan tuntua varsin rentouttavalta ja hienolta kokemukselta. Miltä tuntuikaan olla makuuasennossa jossain tuntemattomassa sijainnissa Intian keskellä, valojen ohittaessa tuudittavasti hytkyvän bussin, kun samalla tuuli puhalsi ympäristön tuoksuja sieraimiin humisten taustalla, kun korvissa raikasi kovaan ääneen metallimusiikin miellyttävä sointi. Tämä se vasta oli leppoisaa elämää.

Yö sujui pieniä torkkuja ottaen ja jossain vaiheessa ulkonakin alkoi jälleen valon sarastus. Pikku hiljaa tien varressa alkoi näkyä kylttejä, joissa esiintyi Agran nimi ja tiesimme olevamme lähellä määränpäätä. Kyytimme oli selkeästi arvioimassamme aikataulussa (ilmoitettu aika + 3,5h) ja olimme saapumassa viidentoista tunnin ajelun jälkeen määränpäähämme, Agraan. Ja täytyy muuten todeta, että tuosta bussista teki siinä vaiheessa jo todella mieli päästä pois vaihtamaan puhtaita vaatteita päälle. Mutta sellaista matkalaisten elämä ajoittain on – se kuuluu asiaan, mikäli maailmaa mielii näkemään.

Agra, Agra, Agra

Agra sijaitsee Intian pohjois-osassa, suurin piirtein samalla korkeusasteella kuin pääkaupunki Delhikin, joka sijaitsee vajaan parinsadan kilotmetrin päässä Agrasta. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Agrassa on pirun kuuma – paljon kuumempi, mitä eteläisimmissä osissa, joissa olimme aiemmin oleskelleet. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että siinä missä Udaipurissa lämpötilat olivat varsin siedettävät, Agrassa tilanne oli hieman toinen. Täällä muutaman askeleen kävelymatkakin tuotti lopputuloksena sen, että paita oli hiestä yhtä märkä, mitä se olisi järveen upotettuna ollut – ja tämä ei todellakaan ole liioiteltua. Lämpötilaa emme mittarista päänneet todistamaan mutta internet tiesi kertoa astelukemien olleen 36 asteen ”paremmalla” puolella. Nesteiden juonti täällä on siis erityisen tärkeää, mikäli meinaa pitää itsensä toimintakykyisenä.  

Perille päästyämme meitä odotti oletustemme mukaisesti taas lauma riksakyydin tyrkyttäjiä, joiden kanssa meidän pitäisi sopia kohtuullinen hinta paikkaan, josta olimme katsoneet ennalta pari sopivaa majoituspaikkaa mutta tällä kertaa olimme päättäneet jättää huonevarauksen tekemättä. Tämä päätös jättää majoitus varaamatta on aina hyvä silloin, kun kohdepaikan hostelleista näkee, etteivät ne ole täyttymässä kokonaan ja kun lähellä on useampia kelpoja majoitusvaihtoehtoja. Tällä varaamattomuudella hyödyimme sen, että pystyimme varmemmin saamaan huoneen heti paikalle saavuttuamme – muutoinhan voisimme mennä seuraavalle tarjoalle. Lisäksi huoneen hinta on halvempi, koska varaussivuston palkkio jää pois, jolloin usein yön hinta on halvempaa paikanpäällä ottaessa. Näiden etujen lisäksi pääsemme varmistamaan huoneen ennen päätöksen tekoa, että se on riittävän hyvä.

Neuvottelut riksakuskien kanssa sujuivat taas vaihteeksi siten, että meidän piti lähteä kompassisuunnan perusteella kävelemään muutamat metrit ennen kuin kuljettajat ymmärsivät suostua reiluksi katsomaamme kyytihintaan, joka tällä kertaa oli alle kymmenelle kilometrille 100 rupiaa (~1,33e) – olihan nyt sentään offseason eli ostajan markkinat. Kummasti se tosin taas motivoi, kun otti muutamat reippaat kävelyaskeleet. Toinen tyypillinen skenaario on, kun yksi kuski sanoo ensin hinnastamme, ettei kukaan vie meitä sillä hinnalla ja muutaman kymmenen metrin päästä seuraava kertoo heti vievänsä meidät sillä hinnalla. Joka tapauksessa pääsimme sopuhinnalla ennalta katsomiemme majoituspaikkojen luokse, jonka kävijäarvostelijat olivat arvioineet keskimäärin suhteellisen positiiviseen sävyyn. Lisäksi nuo majoitukset sijaitsivat alle kilometrin päässä Taj Mahalin itäportista, joka teki sijainnista lähes täydellisen.

Majoituksista ensimmäinen kelpasi meille heti ja huoneen hinnaksi tuli 450 rupiaa (~6e) yöltä. Toki lämmin vesi eikä ilmastointi kuuluneet tähän diiliin mutta ne ovat asioita, jonka kanssa Intiassa kannattaa oppia elämään. Huone oli riittävän siisti, siinä oli länsimaalainen vessa ja langaton internetyhteyskin toimi siellä – mitä muuta voisi huoneelta toivoakaan? Aikomuksenamme oli pysyä täällä vain yksi yö, joten huoneen vaatimukset olivat sitäkin kautta vielä entistäkin pienemmät – ts. huoneen ei tarvinnut olla erityisen viihtyisä, kunhan vain oven lukko toimi ja sijainti oli passeli.

Taj Mahal

Kaikki lienevät kuulleen Taj Mahalista. Agrassa sen kuulemiselta ei voi välttyä. Suurelta osin tämä kaupunki elää Taj Mahalin varjossa. Tuo yksi maailman ihmeisiin luokitelluista hautakammioista dominoi Agran toimintaa. Kun jokin aika sitten Taj Mahal jouduttiin puhdistamaan, kun sen väri oli kärsinyt ilman saasteiden seurauksena, kaupunki teki kohtuullisesti muutoksia, jottei kyseinen ilmiö enää toistuisi. Viidensadan metrin päässä rakennuksesta on poliisin vartiopisteet ja alueen sisälle saa ajaa vain saastuttamattomalla (sähkö)-ajoneuvolla. Lisäksi koko Agrassa ei saa olla ensimmäistäkään tehdasta ja siksi kaupungista on tehty erityislainsäädännöllä verovapaa alue, jotta siellä riittäisi liiketaloudellisia mahdollisuuksia.

Taj Mahalin porteilla olevat turvatarkastukset ja –vaatimukset ovat vähintäänkin kovatasoisia. Satuimme ennakkoon katsomaan netistä ns. ”do’s & don’ts” –listaa ja ymmärimme jättää repuistamme pois kaikki tyypillisesti mukana olevat ylimääräiset elektroniikkalaitteet kuten musiikkisoittimet, kameran vara-akut, kirjat, vesipullot, teräasetta etäisestikään muistuttavat esineet sun muut hyttysmyrkyt.

Lipunmyyntikoju sijaitsi noin kilometrin päässä varsinaisesta portista. Lipun hinta on 750 rupiaa (~10e) henkilöltä ja siihen sisältyy yksi sinetillä varustettu vesipullo ja kenkien päälle tulevat, synnytyssairaaloista tutut, muovipussit, joilla estetään pyhätön marmoripinnoitteen likaantuminen ja turha kuluminen. Lipunmyynnissä oli erikseen luukut naisille ja miehille samoin kuin myös porttien turvatarkistuksissa oli. Turvatarkistusten osalta tämä on ihan ymmärrettävää mutta lippujen myynnin osalta emme ymmärtäneet sukupuolella olevaa merkitystä. Asian voinee joku joskus meille valaista.

Söimme lipunmyyntipaikan ohessa olevassa ravintolassa aamiaisen/lounaan että jaksaisimme täysin ruumiin voimin nauttia tulevasta kokemuksesta. Sen jälkeen kävelimme matkalla olleen majoituspaikkamme kautta ja tyjensimme repusta vielä yhden mukana olleen vesipuollon, jotta turvatarkistus sujuisi ongelmitta. Sen jälkeen jatkoimme 700 metrin matkan kohti Taj Mahalin itäistä porttia. Elimme vahvassa uskossa siitä, että turvatarkastus sujuisi ongelmitta sillä olimmehan varautuneet tähän huolella. Läpivalaisulaitteesta läpi käveltyä ja repun kulkiessa läpivalaisuliukuhihnan läpi, halusi eräs turvatarkastaja katsoa toisen repuista sisään. Sieltä otettiin ulos UNO-pelikortit, jotka sinne olivat jääneet. Alueelle ei kuulemma saisi tuoda minkäänlaisia pelivälineitä. Siinä ei neuvottelut auttanut, eikä tarkastajat suostuneet kyseisiä kortteja huostaansa ottavan – tarkistuspistehän oli jo portin sisäpuolella.

Tarkastajat antoivat ohjeeksi viedä kortit yhteen portin ulkopuolella olevaan kojumyymälään, jossa niitä voitaisiin säilyttää. Hämmästyksemme oli suuri, kun myyjät suorastaan kilpailivat siitä, kuka kortit saisi huostaansa ottaa – takasihan tämä sentään sen, että joutuisimme käymään säilyttäjän liikkeessä kohteesta palaamisen jälkeen. Kun kortit oli jätetty säilytykseen ja turvatarkastusrumba käyty uudelleen läpi, oli tie vihdoin avoin tuonne maailman kuuluun monumenttiin.

Tässä kohtaan tuosta satumaisesta monumentistä oli paljastunut vasta pieni osa huipusta ja silmämme ei ollut vielä päässyt lepäämään itse näkymään. Sen sijaan näkyvillä oli vasta alueen sisällä oleva sisäportti, jonka takaa varsinainen näkymä tulisi paljastumaan. Se oli tullut nyt meillekin varsin selväksi, että intialaiset ovat todella tarkkoja tämän lempilapsensa kanssa. Esimerkiksi videokuvaaminen alueella oli sallittua ainoastaan muutaman sadan metrin päässä sijaitsevalta sisäporttitasanteelta ja syynä kiellossa vedottiin johonkin keskeneräiseen arkeologiseen tutkimukseen – hämmentävää.   

Sisäportti Taj Mahalille.

Kun viimein eteemme aukesi näkymä puistoon ja sen takana tuo vangitseva näky, sitä oli aivan tajuttoman vaikeaa käsittää todeksi. Tuo valkoista hohkava rakennelma on yksi niistä kohteista, joita on nähnyt niin paljon valokuvista käsin, että sen näkeminen luonnossa tuntuu lähes epätodelliselta. Niin uskomaton se näky oli.  Kun katseen vei pois tuosta näkymästä lyhyeksi toviksi ja sitä kurkisti uudelleen, oli vaikutus edelleen yhtä uskomaton. Taj Mahalista voi todellakin sanoa, että siinä on saavutettu jotain poikkeuksellista, kun moinen mahtiteos on rakennettu.

Uskomaton Taj Mahal.

Tarina Taj Mahalin taustalla lienee useimmille kohtalaisen tuttu, mutta kerrattakoon se nyt joka tapauksessa lyhytsanaisesti tässä yhteydessä: Keisari Shah Jahan rakennutti Taj Mahalin muistomerkiksi edesmenneelle ja hyvin rakkaalle vaimolleen numero kaksi. Sen rakentaminen aloitettiin vielä samana vuonna vaimon kuoleman jälkeen eli vuonna 1631. Rakennuksessa yhdistyy italialaisten ja persialaisten rakennusmestareiden näkemykset. Tämän uskomattoman hienon monumentin rakentamiseen kului lopulta 22 vuotta. 

Pian Taj Mahalin valmistumisen jälkeen hallitsijan poika syöksi isänsä vallasta lukiten tämän Arga Fortiin. Sieltä isäpappa saattoi vain etäältä katsella aikaansaannostaan ja edesmenneen puolisonsa muistoa. Viimeinen niitti vallankaappaukselle oli ollut ilmeisesti hallitsijan aie tehdä vielä toinen samanlainen rakennelma omaksi hautapaikakseen, vaikka jo tämä ensimmäinen "projekti" oli tehnyt erittäin syvän loven valtakunnan talouteen. 

Vangitun isän kuoltua vuonna 1666, hänet haudattiin suosikkivaimonsa rinnalle Taj Mahaliin, jossa hän viimein liittyi rakkaansa seuraan ikuiseen lepoon. Huhuja tuosta mustasta marmorista tehdystä Black Taj Mahalista, jota keisari oli suunnitellut omaksi muistomerkikseen joen vastakkaiselle puolelle, ei ole koskaan pystytty todistamaan oikeiksi.

Valkoiseen pyhättöön oli lupaa mennä kävelemän vain ilman kenkiä tai kengät peitettynä jaettuihin pussukoihin.

Tyypilliseen tapaan tälläkin muistomonumentillä pitää olla kunnon puistoalue, josta komistusta voi ihailla.

Sisäportti sisältä päin katsottuna - näky ei jää häpeilemään muun tarjolla olevan arkkitehtuurin varjoon.

Road to Taj...

Taj Mahalin vasemmalle puolelle on rakennettu moskeija ja sen oikealle puolelle on tasapainon vuoksi rakennettu vastaavannäköinen rakennus, jolla ei ole mitään varsinaista käyttötarkoitusta. Rakennuksen takana on likaista vettä sisältävä Yamuna-joki ja sen takana pieni peltoa muistuttava alue, jonka omistaja on keksinyt laittaa rahoiksi. Tuonne Yamuna-joen toiselle puolelle suositellaan mentävän katsomaan esimerkiksi auringonlaskua ja maanomistaja veloittaa alueelle pääsystä sata rupiaa, vaikka siellä ei ole mitään muuta kuin näkymäpaikka Taj’iin. Aika kettu.

Paikallisille tämä nähtävyys aukeaa huomattavasti turisteja halvempaan hintaan. Heitä täällä riittikin runsain mitoin, vaikka offseasonilla väkeä ei kuitenkaan ole tungokseen asti.

Päärakennelman molemmin puolin on tälläiset raennelmat, joista toinen on moskeija.

Nämäkin kivetykset olivat muuten pirun kuumaa kamaa päivän porottavan auringon jäljiltä.

Meidän visiitin päivä oli sen verran pilvinen, että kaikki hienot auringonlaskunäkymät pystyi suosiolla unohtamaan. Niinpä emme koskaan menneet tuonne joen toisen puolen aukiolle, jonne monet riksakuskit meitä yrittivät houkutella viemaan. Yksi jopa ”fiksuna” keksi ehdottaa, että kun TM:n lipun hinta oli niin korkea niin säästäisimme huomattavasti, kun menisimme vain tuonne joen toiselle puolelle sitä katsomaan. Tässähän kohtaa sitä olisikin järkevää ryhtyä säästämään tuon kymmenen euron lipun hinnassa, kun olemme tulleet katsomaan tuota monumenttia toiselta puolelta maailmaa...

  

Tätä rakennusta ei turhaan pidetä ikuisen rakkauden symbolina.

Taj Mahalin takaa paljastuu jokinäköala.

Taj Mahalin yksityiskohtia ja loistokkuutta oli iloa katsoa vaikka pidemmänkin tovin. Alueelle ei kuitenkaan voinut jäädä hengaamaan loputtomiksi ajoiksi, koska ”isäntäväki” oli keksinyt tähän sen verran ovelan rajoittimen, että vierailijoiden oli pakko lähteä suhteellisen lyhyen ajan kuluttua jatkamaan matkaansa. Nimittäin tuo 0,5 litraa vettä per henkilö annettu annos oli näin kuumalla ilmalla sen verran vähän, että jossain vaiheessa oli pakko lähteä ulos, jotta vettä saataisiin ostettua lisää. Niinpä reilun tunnin ja noin parinsadan kuvan jälkeen meilläkin tämä tosiasia oli edessä ja lähdimme jatkamaan matkaamme takaisin sinne, mistä olimme tulleetkin.

Kuvien ottamista ei vain pystynyt lopettamaan, kun tämä näky vangitsi huomion jokaisella katselukerralla aina vain uudelleen.

Kerta kiellon päälle: toivottavasti tästä ei tullut aivan totaalista Taj-ähkyä...

Portin ulkopuolelle päästyämme ostimme heti litran pullon kylmää vettä ja se kului välittömästi. Sen jälkeen menimme noutamaan matkoilla ajantappamiseksi mukana olleita UNO-pelikortteja. Korttien etsimiseen meni liikkeen myyjältä tovi, koska niitä oli ilmeisesti ihmetelty paikallisten lapsien toimesta poissaolomme aikana ja siksi ne eivät enää olleet samalla paikalla. Tästä lähdimme sitten kävelemään kortteinemme takaisin majoituspaikkaamme, josta matkamme kävisi pienin vilvoittelun jälkeen kohti päivän agendan seuraavaa kohdetta.

The Agra Fort

Vaikka mikään nähtävyys Agrassa tai oikeastaan koko Intiassa ei vedä vertoja Taj Mahalille, löytyy Agrasta kuitenkin muutakin nähtävää, mitä voi käydä katsomassa, mikäli aikaa riittää. Olimme lyhentäneet Agrassa vietettävän ajan yhteen yöhön, kun luimme ettei tuo kaupunki itsessään olisi kovin viihtyisä tai tapahtumarikas. Koska kuitenkaan emme tunteneet erityistä väsymystä edellisen yön huonoista unista riippumatta, päätimme käydä katsastamassa myös parin kilometrin päässä Taj Mahalista sijaitsevan linnoituksen, Agra Fortin.

Agra Fortin ulkomuuri

Agra Fort on alun alkaen keisari Akbarin käsialaa. Linnoitus on yksi Mughalin imperiumin hienoimpia yksilöitä. Fortia ympäröi aikoinaan krokotiileillä asutettu vallihauta. Linnoituksen rakentaminen aloitettiin vuonna 1565. Akbarin pojanpoika, Taj Mahalinkin rakennuttanut heppu, teki linnoitukseen myöhemmin valkoisia marmorisia lisärakennelmia. Samalla linnoitus muutettiin sotilastarkoituksesta palatsiksi. Tuo kaveri siis todellakin tykkäsi rakennuttaa asioita.

Sisäpihatilaa Fortista löytyy runsaasti vaikka jalkapallokenttää varten.

Rakennelmat huokuvat tyylikästä intialaista rakennusarkkitehtuuria.

Jostain syystä myös undulaattipapukaijat olivat ottaneet korkealla olevan partsin omaksi hengailumestakseen.

Agran fortti on hyvin samanlainen kuin mitä aiemmin Delhiin rakennettu Red Fort. Delhin linnoituksesta kuulemma kulkee maanalainen tunneli tähän kyseiseen 190 km:n päässä sijaitsevaan linnoitukseen. The Fortiin on ajanhammas päässyt puremaan, eikä Intian valtiolla ollut jossain vaiheessa suurempia intressejä pitää tästä suuresta rakennelmasta huolta. Siksi monet rakennelmat Fortin sisällä ovat rappeutuneet ja näkymät muistuttavat ajoittain Suomenlinnan vähemmän hyvässä kunnossa olevia osia. Palatsin onneksi ylläpidosta vastaa nykyään sen historiallista arvoa arvostava organisaatio, joka pitää tästä kohteesta nykyään asianmukaisesti hyvää huolta.

Agra Forttia on rakentanut useampikin hallitsija aikanaan ja siellä on havaittavissa, kuinka rakennustyyli on muuttunut paikallisesta punaisesta kivestä valkoiseen marmoriin. Joiltain paikoin Agra Fort tarjoaakin varsin näyttäviä rakennelmia, joiden katselu on ihan nautinnollista puuhaa. Lisäksi Agra Fortista on kohtalaisen hyvät näkymät lähiympäristöön, jonka vuoksi tätäkin kohdetta voi suositella, kunhan odotuksia ei laiteta liian korkealle.

Punaisesta hiekkakivestä tehtyjä linnoituksen osia. Monin paikoin on nähtävillä rapistumisen merkkejä ajalta, jolloin Fortin ylläpidosta ei vastannut mikään historiaperintöä vaaliva taho.

Yhtäkkiä palatsin rakennusaine muuttui punaisesta hiekkakivestä valkoiseksi marmoriksi... valkoisia marmorisia lisärakennuksia.

Täältä parvekkeelta aukeaa näky TM:lle (kuten tarkka katsoja voi kuvasta havaita).

Agra Fortissa olisi ollut tarjolla myös illalla järjestettävä valo- ja musiikkishow, johon alunperin ajattelimme osallistua, mutta jonka jätimme lopulta väsymykseen ja turhan pitkään patikkamatkaan vedoten väliin. Agra Fortin luona ei näet ollut kunnollisia ruokapaikkoja, joka pakotti meidät palaamaan tuon kävelemämme parin kilometrin matkan alkupäähän TM:n läheisyyteen, joka vilisi erilaisia ruokapaikkoja ja muita palveluita.

Lähtöä tekemässä

Olimme edellisenä päivänä katsoneet netistä, että Agrasta kulkisi junia 20–45 minuutin välein Delhiin. Tämän lisäksi tiedustellessamme hostellimme aulahenkilöltä lippujen hankinnan mahdollisuutta saman päivän junaan, saimme kuulla tuollaisista General ticket –lipuista, joilla voisi hypätä mihin tahansa sopivaan junaan kyytiin. Niinpä olimme näiden tietojen perusteella päättäneet aamulla mennä Agra Cantt:in juna-asemalle ja hypätä johonkin sopivaan junaan kyytiin. Matka Agrasta Delhiin kestäisi kolmisen tuntia ja sopivan junan valinnalla voisimme päästä New Delhin asemalle, jonka läheisyydestä löytyisi hyviä majoittumisvaihtoehtoja.

Aamulla sitten aamupalan syömisen ja check-outin jälkeen päätimme ryhtyä tuumasta toimeen ja lähdimme riksakyydillä kohti kymmenen kilometrin päässä sijaitsevaa juna-asemaa. Perille pääsy oli helppoa ja löysimmekin pian itsemme tuolta väen tungoksen seasta etsimästä lipputiskiä, josta junalippuja saisi ostaa. Suurempi perehtyminen asiaan paljasti, ettei homma tulisi olemaan ollenkaan niin helppo, kuin ajattelimme. Intian junalippujen ostorumba on hirveä byrokratiapulla, joka sisältää kaavakkeen täyttämisen, ja usealla luukulla ravaamisen. Lisäksi tätä intoa vähensi se, että kuulimme vasta ilta kuudelta lähtevän seuraavan sellaisen junan, johon voisi tehdä paikkavarauksia. Meille oli myös selvinnyt se tosiasia, että noita ”general ticket” –lippuja emme todellakaan haluaisi. Niillä istumisen saisi unohtaa kokonaan ja junaan mahtuminenkin olisi yhtä sardiinipurkkiin tunkeutumista.

Juna-asemalla oli tietysti normaaliin tapaan myös kaikenlaisia tyrkyttäjiä ja ”sopan hämmentäjiä”, joista yksi tuntui olevan erityisen sitkeä tapaus. Ensin hän yritti tarjota meille taksikyytiä Delhiin 3000 rupian hinnalla ja vasta toisen kymmenen kertaamisen jälkeen, kuinka emme missään tilanteessa ikinä tulisi ottamaan taksia Delhiin, meni asia hänelle kaaliin. Tämän jälkeen hän tarjoutui kuljettamaan meitä lähellä sijaisevalle matkatoimistolle, josta junalippujen hankinta onnistuisi ilman byrokratiaa. Asian teki lopulta houkuttelevaksi se, että samaisesta paikasta voisi tutkia myös vaihtoehtoista kyytiä bussin avustuksella. Niinpä sovimme tuon kuljettajan kanssa, että hän heittäsi meidät 50 rupian (~0,67e) hintaan tuonne matkatoimistolle, koska meistä alkoi kovasti tuntua siltä, että haluaisimme vaihtoehtoja junalippurumballe.

Matkatoimistolla päädyimme lopulta varaamaan liput kuitenkin junaan, koska busseja lähti vain tuntia junakyytiä aikaisemmin ja se olisi todennäköisesti tarkoittanut paria tuntia pidempää matka-aikaa, jonka lisäksi saapuisimme tuolloin Delhiin yöllä ja vielä tuntemattomaan määränpäähän kaupungin sisällä. Nyt edessämme oli kuitenkin tuskallisen pitkä kahdeksan tunnin odotus, emmekä olleet hirveän innokkaita viettämään tuota aikaa Agran miljöössä, josta puuttuvat kaikki viihtyisät kahvilat ja muut ajanviettopaikat. Lisäksi olimme vasta edellisenä päivänä viettäneet jo yhden pitkän tovin kahviloissa istuen, eikä samanlainen tilanne aivan heti perään ollut ihan päällimmäisenä toivelistalla.

Kuljettajallamme oli (tietysti) tähän pulmaan olemassa ratkaisu ja taivuimme siihen lopulta, kun olimme kertaalleen punninneet vaihtoehtomme. Hän ehdotti kiinteähintaista matkaa tunnin päässä sijaitsevalle Fatehpur Sikrin palatsille, joka on yksi alueen muista suositummista nähtävyyksistä. Reissun hinnaksi oli kuulemma valtion taulukoiden mukaan laitettu 950 rupiaa (~12,67e), joka kuin sattuman kautta teki sopimamme 50 rupian kanssa pyöreän tuhannen rupian kokonaissumman. Niinpä saisimme nyt käyttää Agrassa vietettävän ajan edes jossain määrin ”tuottavasti”, vaikka tuo kohde ei ensisilmäyksellä oppaan kuvauksen mukaan ollutkaan synnyttänyt mitään ”must see” -tuntemuksia.

Niinpä lähdimme sitten matkaamaan läpi maaseutuisen lähialueen. Vaikka hintaan ei sisältynytkään tietulleja, eikä perillä laskutettavaa pientä parkkimaksua, oli reissun kulut vielä jossain määrin kurissa. Kuljettajammekin paljastui varsin hyväksi informaation lähteeksi ja mukavaksi juttukumppaniksi. Häneltä pystyimmekin matkan aikana kyselemään leppoisasti kaikenlaista Intiaan liittyvää tietoa ja vastauksia meille heränneisiin kysymyksiin. Vaikka hänen kielitaitonsa ei ollutkaan täydellinen, niin useimmiten yhteisymmärrys kysymystemme osalta saavutettiin.

Fatehpur Sikri

Fatehpur Sikrin alueelle saavuttuamme, auto pysäytettiin ja paikalla odotti eräs opas, joka tarjosi palveluitaan 450 rupian (~6e) hintaan. Päätimme kuitenkin kieltäytyä hänen tarjouksestaan, vaikka hän lupasikin suojella meitä samalla alueella parveilevilta kerjääjiltä ja muilta kaupustelijoilta. Tämän jälkeen kuljettaja jatkoi matkaa parkkipaikka-alueelle ja sanoi jäävänsä sinne odottamaan meitä – mielessään oli ilmeisesti päiväunet.

Kun kävelimme kohti bussikuljetusta, joka veisi meidät parin kilometrin päässä olevalle paraatipaikalle, tuli meitä vastaan taas eräs henkilö, joka tarjosi opaspalveluitaan. Tällä kertaa hinta oli 100 rupiaa (1,33e) ja päätimme tarttua tarjoukseen sillä ajattelimme sen olevan tähän kohtuuhintaan jo varsinkin toimiva vaihtoehto. Oppaamme saattoi meidät bussin pysähtymispaikalle, jonka jälkeen opas vaihtuikin yllättäen toiseen henkilöön – paikalliseen, joka asui lähikylässä. Tämä ei meitä oikeastaan haitannut, sillä kyseinenkin kaveri puhui aivan hyvää englantia ja tuntui olevan hommansa tasalla.

Kun tuota viittä rupiaa per henkilö maksavaa bussikyytiä ei heti kuulunut, ehdotimme oppaallemme, että voisimme kävellä sen parin kilometrin mittaisen matkan. Oppaalla oli kuitenkin menossa Ramadanin kuukausi ja hän sanoi siksi olevansa hieman ”hidas”. Ymmärrämme, että Ramadanin aikaan paikalliset eivät halua erityisesti sykkiä ja siksi sanoimme bussikyydin olevan siinä tapauksessa ihan ok, vaikka joutuisimmekin sitä hieman odottelemaan. Kymmenen minuutin kuluttua yksi busseista tulikin paikalle ja se täyttyi turisteista. Tämän jälkeen bussi ajoi lyhyehkön matkan ja edessämme oli kaksi erillistä kohdetta.

Toinen kohteista oli islamilaisten pyhättömoskeija-kompleksi, johon oli ilmainen sisäänpääsy. Tuohon pyhättöön liittyy tarina: eräällä hallitsijalla oli kolme vaimoa, yksi kustakin suuresta uskonnosta. Hän oli toivonut lasta, mutta kukaan näistä vaimoista ei sitä hänelle ollut onnistunut antamaan. Sitten hän oli jostain kuullut tästä pyhästä paikasta, jossa pystyi toivomaan mitä tahansa, kunhan vain suoritti asiaan kuuluvat rituaalit. Tämän seurauksena hallitsija oli matkannut ohjeiden mukaisesti (jalan) tänne kyseiselle paikalle ja tehnyt toivomuksensa, joka oli sitten käynyt toteen. Iloisena jälkeläisestä, hän oli päättänyt rakentaa samaisen pyhän paikan viereen palatsin ja muuttaa siihen asumaan. Tuo hallitsija oli Akbar.  Palatsi oli toinen tarjolla olevista nähtävyyksistä ja sinne sisäänpääsy maksaa 250 rupiaa (~3,33e) henkilöltä.

Tällä alustalla oli aika pirun kuuma astella paljain jaloin ja äkkiä tahti alkoi kiihtyä ja silmät etsiä seuraavaa varjoa.

Pyhien miesten sukulaisten haudat on sijoitettuna aukion toiseen laitaan.

Tälläinen vaatimaton pikkuportti sopisi hyvin minkä tahansa omakotitalon sisänkäynnille...

Opastettu kierroksemme kattoi tuo muslimien pyhätön, jonka keskellä oli valkoinen rakennelma. Kyseisessä rakennelmassa sai kuulemma tehdä kolme toivetta, jotka toteutuisivat, kunhan niitä ei kerro kenellekkään – eli aika perus taikauskokaavaa oli tarjolla. Opas kertoi ensin paikan historiasta ja näytti muutamia kohtia rakennelmasta. Paikassa oli muun muassa tunneli, joka oli kaivettu aiemmin Intiaan kuuluneeseen Pakistaniin asti. Nyt tunneli oli tietysti suljettu tulliviranomaisten toimesta, eikä siellä saanut käydä.

Tunnelin suuaukko oli sinetöity kukkasin ja huivein.

Keskellä sijaitseva valkoinen pyhättö toteuttaa kuulemma kolme toivetta - kunhan niistä ei vain kerro etukäteen kenellekään.

Tunnelma saa lapsetkin innostumaan näistä käytävistä.

"Perus esitelmöintien" jälkeen opas istututti meidät erään henkilön eteen, jolta olisi saanut ostaa itselleen valitsemallaan summalla  rättejä tai naruja, joita kuulemma piti asetella tuohon valkoisen monumentin sisälle, jossa toiveita sai esittää. Ne olivat kuulemma osa sitä toivomusrituaalia. Käytetyt rahat kuulemma lahjoitetaan lähikylän lapsien hyvinvointia varten. Jotenkin meille tuli tästä vain sellainen epäuskovainen fiilis, että päätimme hetken odottelun jälkeen kieltäytyä kunniasta ja jätimme nämä toivomuskalut väliin kokonaan. Sen jälkeen opas jatkoi tyynen rauhallisesti meidän kuljettamista eteenpäin hoitaen hommansa kunnolla loppuun asti ilman minkänlaista merkkiä suuttumuksesta.

Kävimme valkoisessa rakennelmassa sisällä katsomassa, kuinka paikalliset levittelivät kankaitaan ja kiinnittelivät rakennelman seinämään naruja, jotka olivat osa tätä toivomusrituaalihömppää. Tässä kohdassa mainittakoon, että tänne koko kompleksiin ei saanut mennä kengät jalassa ja siitä johtuen olimme liikkeellä paljasjalkaisin. Päivän auringonpaahteessa monet laatat olivat kuumuneet siten, että kävely meinasi ajoittain muuttua sadetanssin kaltaiseksi hyppelyksi, kun polttavat kivet kuumensivat jalkopohjia ikävästi.

Täällä ne toiveet toteutuvat.

Kun kierros oli tehty melkein loppuun asti, oppaamme istutti meidät vielä sukulaistensa tekemien koriste-esineiden eteen ja antoi sukulaisensa esitellä niitä meille. Täytyy sanoa, että ne olivat sen verran vakuuttavan näköisiä ja laadukkaita kivestä veistettyjä esineitä, että halusimme viedä sellaisen mukanamme kotiin muistoksi Intiasta. Niinpä päädyimme hieromaan kauppoja heidän kanssaan. 

Kauppojen päätteksi opas oli iskenyt silmänsä toisen meistä ranteessa olleeseen oranssiin halpakelloon ja hän halusi välttämättä antaa lahjaksi yhden veistoselefantin, jos hän saisi lahjaksi kyseisen kellon. Agrasta ei kuulemma löytynyt mistään mitään vastaavaa. Niinpä hetken miettimisen jälkeen päätimme viihdyttää itseämme ajatuksella tästä kaupankäynnistä ja suostuimme vaihtokauppaan. Noita halpiskelloja saisi helposti hankittua myöhemmin uuden, joten miksipäs tätä vaihtokauppaa ei olisi voinut tehdä? Nyt kun matkammekin oli jo loppupäässä niin kellontarvekaan ei enää ollu niin akuutti. Toki aikomuksenamme oli hankkia tilalle jokin halpiskello mahdollisimman pian, jottei aikaa tarvinnut aina tarkistaa kamerasta käsin.

Kun kaupat oli hierottu, opas saattoi meidät ulos alueelta ja oli aika maksaa hänen palveluistaan ja jatkaa matkaa. Palatsirakennelmaan hän ei halunnut tulla, koska sinne oli sisäänpääsymaksu, joka ilmeisesti olisi koskenut myös opashenkilöitä. Tuolloin tuuli oli yhtynyt aika voimakkaaksi ja taivaskin alkoi uhkaavasti näyttää kohta tulevan sateen merkkejä. Siksi teimme päätöksen itsekin skipata tuon ulkoa päin vaatimattoman näköisen palatsirakennelman ja alkaa suunnistaa kohti takaisin päin. Kun bussikyytiä ei näkynyt, päätimme lähteä kävelemään kaivaen samalla heikkorakenteiset sateenvarjomme esiin. Pian vettä alkoikin tulemaan taivaan täydeltä ja kuivana pysyminen tuntui aika haastavalta. Onneksemme bussi meni juuri tuolloin ohitsemme ja se pysähtyi kohdallemme siten, että pääsimme mukaan kyytiin. Vaikka matka ei sinänsä ollutkaan mikään pitkä niin nuo sääolosuhteet veivät suurimmat halut kävelyoperaatiolta.

Takaisin parkkipaikalle päästyämme, kuljettajamme odotti meitä autossaan lepuuttaen. Siitä lähdettyämme pyysimme, että hän veisi meidät johonkin paikallista ruokaa tarjoavaan ruokapaikkaan. Kuljettaja ajoi lyhyen tovin tietä Agraa kohti ja pysäytti sitten erään tienvarrella olevan asiallisen näköisen ravintolan pihaan. Kysyimme, että liittyisikö hän kanssamme syömään mutta hän päätyi jäämään autoon. Muistimmekin sitten, että hänelläkin oli tosiaan Ramadani menossa, joka tarkoitti ettei aurinkoiseen aikaan ole syöminen.

Ravintolan lista oli asiallinen mutta hinnat olivat yllättäen samaa luokkaa, mitä ne olivat olleet Udaipurin kalliimmanpuoleisessa ravintolassa, jossa nautimme viimeisen illan syöminkejä hienon maiseman kera. Ihmettelimme hieman, miten tälläisessä ”keskellä-ei-mitään” –ravintolassa pystyi olemaan tälläiset hinnat mutta päätimme silti syödä siellä annokset Chicken Biryania eli risoton tyylistä riisiruokaa. Tämän jälkeen jatkoimme matkaamme Agraan auringon porottaessa jälleen täydeltä taivaalta.

Matka jatkuu

Agrassa kuljettajamme ajoi meidät takaisin matkatoimistoon noutamaan meille varatut junaliput, jonka jälkeen kun aikaa oli vielä runsaasti jäljellä, pyysimme päästä käymään hieman tee ja rättikaupoilla ajan tappamiseksi. Sen jälkeen kuljettaja heitti meidät asemalle, josta junamme lähtisi reilun tunnin kuluttua.  Perille päästyämme maksoimme kuljettajalle ja siirryimme laiturialueelle odottelemaan junaa. Kun aika oli kohdallaan, menimme keskemmälle pitkää laituria ja huomasimme, että junamme numero olikin viereisellä puolella, infotauluissa ilmoitetun kakkoslaiturin sijaan. Pientä hämmennystä alkuun aiheutti vielä se, että kyseisessä kakkoslaiturissa seisoi myös Agraan menossa ollut juna, jonka junanumero ei tosin täsmännyt lippujamme.

Onneksemme löysimme kuitenkin oikean junan. Odotellessamme olimme katselleet asemalta lähteneitä junia pitemmänkin tovin ja toivoimme todella, ettei meidän juna näyttäisi samalta kun ne muut. Junat olivat näet kalterihäkin näköisiä ilmestyksiä ja useimmiten melkoisen täyteen pakattuja laitoksia. Tietysti meidänkin juna näytti täsmälleen samalta kun ne kaikki muut mutta ei se sisus lopulta niin pahalta näyttänytkään. Meillähän oli sentään numeroidut paikat ja kakkosluokan puitteet ovat sinänsä kohdallaan.

Nyt matka jatkuu siis kohti viimeistä määränpäätä ennen Suomeen paluuta. Kyseessä on Intian pääkaupunki ja samalla yksi maan vanhimmista kaupungeista nimeltään Delhi. Tässä kohtaan on aika jättää hyvästi Agralle ja sen uskomattomalle Taj Mahlille, joka edellisenä päivänä silmiemme edessä ”ilmielävänä” paistatteli. Jättikokoisesta Delhistä kerrottakoon lisää tämänkertaisen blogisarjan viimeisessä osassa.

Taakse jääpi Agra ja sen myötä tämä ikimuistoinen paikka..

Näkemisiin,

- Two Backpackers