Hat Yai, Dannok ja Krabi, Thaimaa – Käynti Malesiassa auttaa…

Hei. Tämänkertainen kirjoitus on oikea ”matkablogi” sanan varsinaisessa merkityksessä. Nyt siis matkustetaan ja huolella. Nyt oli nimittäin tullut aika käydä leimauttamassa passeihimme hieman lisäaikaa, joka vaatii poistumisen Thaimaan valtion kamaralta. Tähän tilanteeseen sopivan lääkkeen tarjoaa Malesia, tuo islamilainen valtio aivan Thaimaan alapuolella. Se tarkoittaa tietysti sitä, että tiemme vei ensin läpi Siaminlahden Surat Thanin kaupunkiin, josta otimme linja-autokyydin Thaimaan etelärajan lähettyvillä sijaitsevaan Hat Yai:n kaupunkiin. Hat Yai on Thaimaan neljänneksi väkirikkain kaupunki, joka on malesialaisten ja singaporelaisten shoppauslomailijoiden suosiossa – Thaimaan hintataso kun on Malesian hintatasoa alhaisempi...

Muuta sanottavaa meillä ei Hat Yai:sta oikein ole, paitsi se, että sinne saapuessa heräsi kummasti tunne ja halu siirtyä sieltä mahdollisimman äkkiä eteenpäin. Taustatutkimustemme perusteella Hat Yai:ssa tykättäisiin kovasti repiä ulkomaalaisilta normaaleja kovempia hintoja kaikesta mahdollisesta. Siihen ei auttanut edes malesialaisten yritykset opetella muutamia paikallisia lausahduksia – kieltä pitäisi osata täydellisesti, jottei hinnoissa tulisi ”ukotetuksi”, tai näin ainakin olimme etukäteen lukeneet. Tämä nyt ei tietenkään ole mikään uusi ilmiö, mutta sen lisäksi Hat Yai:ssa ei ole mitään erikoista nähtävää, eikä se muutenkaan ollut meille mieleinen paikka. Velvollisuudet oli kuitenkin hoidettava ja siksi olimme Hat Yai:hin tai tuttavallisemmin ”Hattulaan” tulleet.

Matka alkakoon!

Saavuimme Hattulaan neljän tunnin bussiajelun jälkeen. Tie oli varsin tasainen ja hyväkuntoinen motari, joten matka minibussissa sujui mukavasti. Kyydissä oli muutamia muita henkilöitä ja heidän joukossaan pari länsinaapurimme edustajaa, jotka olivat matkalla Kuola Lumpuriin. Meillä oli takana jo yhden yön matkustus Koh Tao:lta Surat Thaniin. Matkaa tehtiin suhteellisen tasaisessa kyydissä paatilla, joka oli täynnä tiheään asetettuja makuupaikkoja tehtynä vieriviereen laverin kaltaiselle puulattialle.

Vene oli tietysti länkkäreitä täyteen ängetty ja tunnelma lautalla oli varsin eloisa. Vieressämme oli ilmeisesti ranskalaista alkuperää oleva mieshenkilö, joka pyöritti Koh Tao:lla thaimaalaisen vaimonsa kanssa vastikään avattua thaikkuravintolaa. Mies ei edelleenkään ollut saanut pysyvää oleskelulupaa maahan ja näin ollen hänelläkin oli tasaisin väliajoin tarve käydä Penangissa, Malesiassa ”lomalla” hakemassa uutta oleskelulupaa Thaimaahan. Yö lautalla sujui kohtalaisen rauhallisesti ja saimme jopa jonkin verran nukuttuakin. Seuraavana päivänä emme tietenkään olleet täysissä energiapitoisuuksissa mutta puhtia riitti sen verran, että saimme hoidettua tarvittavat toimenpiteet.

Takaisin ”Hattulaan”

Hat Yai:hin saavuttuamme, kysyimme ensimmäisenä minibussin ”päätepysäkin” matkatoimistosta, että mitä maksaisi lippu Dannok:iin. Dannok on hyvin pieni rajakaupunki Malesian rajanylityspaikassa ja siksi rajanylityspaikkaa ei ole nimetty Dannok:in mukaan vaan sen sijaan lähellä olevan suuremman kaupungin, Sadaon mukaan. Vastaus kysymykseen oli 150 baht:ia (~3,60e) henkilöltä, joka oli mielestämme aivan liikaa tuosta puolentoista tunnin pikku ajelusta. Niinpä lähdimme päättäväisesti kävelemään sinnepäin, mikä tuntui sisäisesti oikealta suunnalta ja pyrimme löytämään itsemme kartalta, jonka opaskirjamme sivut meille tarjosivat. Onneksemme löysimmekin pian erään tiekyltin, joka vastasi lähes täysin kirjoitusasultaan erästä kirjassa mainittua tietä. Pian huomasimmekin olevamme aivan oikeassa paikassa ja huomasimme myös, että kirjan kartan laatija lienee ollut ”viihteellä” teiden nimiä laatiessaan, sillä monien teiden kohdalla kirjoitusasussa oli virheitä.

Päätimme suunnata lähellä olleelle turistitoimistolle, jonka edestä halvempi kyyti Dannok:iin piti lähteä. Matkalla alkoi sataa sen verran rankasti, että otimme aikalisän ja vetäydyimme erääseen tyypilliseen paikallisravintolaan nauttimaan lounasta. Ravintolassa ei tietenkään ollut painettua menua, mutta yhteysymmärryksellä ja pienellä kommunikoinnilla saimme jälleen eteemme kanaa ja riisiä, joka on aina suhteellisen turvallinen valinta.

Ruoka oli täyttävää, eikä hintakaan huimannut päätä. Odotimme tietysti pahinta (perustuen wikitravelista lukemiimme tietoihin, että täällä turistia pyrittäisiin aina ukottamaan), mutta kaksi annosta kokistölkkeineen kustansikin yhteensä vaivaiset 120 baht:ia (~2,88e) – ei siis paha hinta ollenkaan.

Ruokailun jälkeen rankkasade oli laantunut huomattavasti ja lähdimme jatkamaan matkaamme. Turistitoimistolle saapuessamme, vastapäisen ravintolan pitäjä viittoi meille, että toimisto oli muuttanut ja se löytyisi kulman takaa. Hölmistyneinä jatkoimme kävelyämme ja löysimme kulman takaa, lyhyen matkan päästä jokseenkin sopivanoloisen rakennuksen, jossa olisi turistipoliisin toimisto. Koska talon edessä oli kyltti ”Tourist police – your first friend in Thailand”, rohkaistuimme menemään heidän toimistoon kysymään neuvoa. Saimme turistipoliiseilta käteemme kartan ja he laittoivat siihen merkiksi jonkin aukion, josta kyyti Dannok:iin pitäisi kuulemma järjestyä. Samalla he olisivat tarjonneet jotain puhelinnumeroa mutta kerroimme pärjäävämme ilmankin. Olimme asian suhteen hieman skeptisiä mutta kiitimme palvelusta ja jatkoimme matkaamme mukaan saamamme, hyvän kartan kanssa.

Hetken asiaa mietittyämme, päädyimmekin lähtemään kävelemään päinvastaiseen suuntaan meille ehdotetusta kohteesta. Saamassamme kartassa oli merkitty selkeästi ”City bus terminal”, joka oli sopivasti Sadaoon ja sen ohi Dannok:iin, johtavan tien varrella. Niinpä päättelimme, että sieltä varmaankin löytyisi sopiva bussi meidän määränpäähämme. Kävelymatkaa oli ehkä parisen kilometriä, jonka talsimme jo lähes rutiinisesta tottumuksesta, hieman hikeä pintaan puskien.

Bussiasemalla löysimme oikean terminaalin hieman ympäriinsä kyselemällä. Sen jälkeen, kun emme päässeet suoraa kyytiin ensimmäiseen rajalle menevään minibussiin, saimme kuljettajan opastuksella hankittua liput bussiin. Meidän lipuissa oli luku 19, joka myöhemmin selvisi olevan tietyn vuoron numero. Se ei ollut ensimmäinen lähtevä minibussi, eikä toinenkaan, mutta kolmannella jo tärppäsi. Tuolloin olimme joutuneet odottelemaan asemalla jo tunnin verran. Tämä odottelu nyt ei sinänsä haitannut. Olimme varsin tyytyväisiä siihen, että lippu Dannok:iin maksoi vain 55 bahtia (~1,32e) henkilöltä. Säästöä tuli siis jälleen omatoimimatkailijoiden piikkiin rutkasti (jopa 4,56 euroa).

Dannok & Malesia

Kyyti Dannok:iin kesti reilun tunnin verran, jonka jälkeen minibussi pysähtyi rajalle. Siellä kävelimme vajaa satakunta metriä tulliasemalle ja huomasimme pian olevamme Thaimaan rajojen ulkopuolella (poistumistarkistusten jälkeen tietysti). Päätimme, ennen paluuta Thaimaahan, visiteerata tulliasemien välialueella sijaitsevassa tax-free-myymälässä, jossa oli ”kuulemma” suositeltavaa käydä, mikäli tännepäin ”eksyisi”. Meille tämä oli lähinnä uteliaisuusvisiitti ja ostimme myymälästä vain pienen levyn saksalaista suklaata. Mielenkiintoista oli huomata, että myös Fazerin tuotteet olivat myymälässä edustettuina. Geisha-suklaarasia olisi irronnut ”vaivaisella” kymmenen euron hinnalla. Me jätimme tämän tarjouksen tietysti käyttämättä, sillä saisimmehan pian nauttia noista suomalaisista tuotteista taas sydämemme kyllyydestä – ja vielä makeisverolla varustettunakin paljon tätä kohtuullisemmalla hinnalla.

Rajaseudun tax-free myymälässä myytiin paljon merkkivaatteita, kuten esimerkisi kuuluisaa malesialaista Crockodile-vaatemerkkiä.

Tax-free-visiitin jälkeen palasimme Thaimaan raja-asemalle, jossa täytimme maahantulokortit ja menimme tullivirkailijan luokse kauniisti hymyille. Tullin naisvirkailija ei tuntunut olevan huumorituulella, eikä hänen vakavalla naamallaan näkynyt jälkiäkään hymyistä. Virkailija totesi kohtalaisen tylyyn sävyyn, että ”You must go to Malesia”. Hetken ihmeteltyämme, ymmärsimme yskän. Eihän meitä voida leimata sisään maahan, jos sekä tulo-, että meno-kaupunki olisivat samoja. Niinpä jouduimme köpöttelemään tuon, vajaan puolen kilometrin kävelymatkan Malesian tulliasemalle. Siellä täytimme jälleen yhdet maahantulokortit, joihin laitoimme maahan tulon syyksi tietysti ”loman”.

Pääsimme ongelmitta rajan yli Malesian puolelle. Mielenkiintoisena yksityiskohtana todettakoon, että rajalla otetaan nykyään sormenjäljet ja passiin liitetään viivakoodia muistuttava (kaksiulotteinen) neliönmuotoinen upcode, joka luetaan lukulaitteella maasta poistuttaessa. Tämän pitäisi jotenkin helpottaa tullin toimintaa.

Olimme ilmoittaneet tulleemme lomalle Malesiaan ja halusimme tietysti olla totuuden mukaisia. Tunnollisina meidän piti siis ikuistaa tuo lyhyehkö Malesian ”lomamme” ja otimme tuosta maasta kaksi lomavalokuvaa – kyllä vain, kokonaiset kaksi valokuvaa! Sen jälkeen kävelimme tien yli ja menimme tullijonoon poistuaksemme maasta.

Lomakuvia luonnonkauniista Malesiasta.

Raja-asema Malesiassa on suhtellisen vaatimaton kompleksi.

Back to sweet Thailand

Poistuimme Malesiasta ongelmitta ja kävelimme tuon viidensadan metrin pituisen raja-alueen takaisin Thaimaan tulliin. Tuo väli oli täyteen ahdettu molempiin suuntiin jonottavia rekka-autoja ja mieleen tuli heti Suomen Venäjän raja-alue rekkajonoineen. Täällä kuskit ovat niin sosiaalisia, että he juttelevat vastakkaissuuntaan ajaville kuskeille siten, että tasaisin väliajoin jonon edetessä, juttukumppani aina vaihtuu.

Tulliasemien välillä riittää liikennettä.

Thaimaan tullille saavuttuamme, kävelyasemat olivat kaikki kiinni ja menimme autonkuljettajien jonosta läpi. Sen jälkeen kävelimme läheiselle 7-11-kioskille, jonka edestä kyyti takaisin lähtisi. Siellä jouduimme odottelemaan noin tunnin verran, sillä kyyti takaisin lähti vasta ajoneuvon täytyttyä.

Saavuimme takaisin Hat Yai:n bussiasemalle kello kahdeksan paikkeilla illalla. Kävimme bussiasemalla välittömästi tiedustelemassa jatkoyhteyttä Krabille. Kuulimme, että bussi Krabille lähtisi puolen tunnin kuluttua mutta siinä olisi sellainen ”mutta”, että se ei olisi mikään vuodebussi ja se olisi perillä 00.30 yöllä. Hetken asiaa pohdittuamme, tulimme siihen lopputulokseen, ettemme haluaisi olla Hat Yai:ssa yötä ja olisi sama lähteä suoraan eteenpäin, saapumisajankohdasta riippumatta.

Neljän tunnin matka Krabille sujui lyhyesti torkkuen. Välissä oli tuttuun tapaan ruokatauko, jolloin bussi pysähtyi puoleksi tunniksi. Kävimme tuolloin jaloittelemassa ja palasimme sitten bussiin. Bussi ajoi tasaista kyytiä ohittaen välillä kaupunkeja kuten Trang:in. Lopulta vastaantulevissa kylteissä alkoi esiintyä Krabin nimeä ja tiesimme olevamme pian perillä.

Klo 00.30 – Jossainpäin Krabin esikaupunkialueella

Enää meillä ei selkeästikään ole mitään vaikeuksia saapua uuteen paikkaan keskellä yötä. Olimmehan kokeilleet ennestään vastaavia saapumisia jo puolen yön paikkeilla (Quy Nhon:iin) sekä aamu neljältä (Battambangiin), löytäen sopivan yösijan molemmilla kerroilla. Niinpä emme kantaneet tälläkään kertaa asiasta sen suurempaa huolta. Eihän täällä sentään voisi pelätä jäätyvänsä, vaikka yöksi ulos jäisikin.

Bussi jätti meidät 00.30 aikoihin Krabin ohi kulkevan päätien varteen, joka on noin 4–5 kilometrin päässä Krabitown:ista eli kaupungin keskustasta. Pysäytyspaikassa oli paikalla vain yksi innokas tuktuk-kuljettaja, joka tarjosi kyytiä keskustaan 150 bahtin (~3,60e) hinnalla. Hän näytti meille Krabin karttaa ja kertoi matkan olevan viitisen kilometriä. Sanoimme hänelle välittömästi, että 150 bahtia viidestä kilometristä on aivan liikaa ja maksaisimme korkeintaan 40 rahaa (~0,96e) sellaisesta matkasta. Sen jälkeen kuski tarjosi kyytiä satasella (~2,40e), mutta sanoimme ennemmin kävelevämme kuin maksavan sellaisia hintoja. Kauppoja ei siis syntynyt, eikä lähellä ollut motokuljettajakaan suostunut matkaa alempaan hintaan tarjoamaan.

Olimme hieman tokkurassa bussissa nukkumisen jäljiltä ja päätimme ensimmäisenä käydä tien toisella puolella olevassa 7-11-myymälässä ostamassa rapeat kinkkujuustopaahtikset. Samalla toivoimme saavamme ostettua alueen kartan, mutta sellaista ei ollut tarjolla. Niinpä edessämme oli ”pieni” kävelylenkki rinkkojemme kera. Onneksemme löysimme heti tienviitan, joka johti meidät oikeaan suuntaan. Yö oli varsin rauhallinen ja ulkona oli lähinnä kulkukoiria, joista eräs innostui pienellä ruokapalkalla saattamaan meitä puolen kilometrin verran. Tietysti välillä tietä pitkin kulki ohi muutamia autoja ja skoottereita, mutta muutoin matkantekoympäristö oli varsin rauhallinen.

Kun olimme kävelleet öisissä tunnelmissa 3–4 kilometriä, löysimme sairaalan edestä erään mainostaulun, jossa oli alueen kartta. Kartalta löysimme sairaalan sekä Krabitown:in. Tämän jälkeen tiesimme olevamme oikealla tiellä, ja että edessäpäin pitäisi olla sopivia majoitusvaihtoehtoja. Niinpä saimme taas uutta puhtia, jolla jaksoimme jatkaa matkaamme.

Löysimme lopulta tien vierestä ”Grand Mansion hotel” -nimisen majoituspalvelujen tarjoajan, jonka ovet olivat auki. Hienoutta uhkuva nimi ja hotelli itsessään vaikuttivat alkuun hieman liian siistiltä ollakseen meidän hintaluokassamme. Päätimme kuitenkin käydä kysymässä huoneen hintaa, olihan kello jo paljon ja matkalaisetkin saattoivat olla varsin väsyneitä. Huoneen hinnaksi saimme 300 bahtia (~7,20e), joka – tunnustettakoon – oli halvempi kuin mitä olisimme siinä mielentilassa olleet valmiita maksamaan. Respavirkailijakin tuntui olevan hieman tokkurassa kun hän ei osannut vastata mitään kyselyihimme seuraavan aamun lautasta. Saimme häneltä sentään oikean vastauksen, kun kysyimme langattoman verkon salasanaa. Tämän jälkeen menimme huoneeseemme, jonka olimme hyväksyneet ensimmäistä kertaa jo ennen, kuin olimme edes tarkastaneet huonetta.

Huone oli siisti ja kelpasi todella hyvin yhden yön pysähdykseksi. Kello oli nyt 2.15 ja päätimme käydä vielä suihkussa ennen nukkumaanmenoa – edellisestä kerrasta kun tosiaan oli jo tovinen. Nyt meidän 30 tuntia kestänyt matkanteko oli viimein hetkellisesti ohi ja saimme rauhassa katsottua vielä netistä tietoja seuraavan päivän varalle. Sitten oli aika käydä ansaitulle ”yölevolle”.

Uusi päivä koittaa – aika jatkaa (taas) matkaa

Heräsimme seuraavana aamuna herätyskellon soittoon yhdentoista paikkeilla aamulla. Pirteäksi oloamme ei voi kuvata, mutta olimme ainakin levänneet. Luovutimme huoneen kahdeltatoista ja kysyimme vielä tietoja Koh Phi Phi:lle lähtevistä lautoista. Saimme varmistettu netistä ongitun tiedon, että 13.30 lähtisi seuraava lautta. Aikaisemman lautan olimme suosiolla jättäneet väliin, kun yöunien pituudeksi olisi tuolloin tullut kolmisen tuntia. Tässä kohtaa jäimme ihmettelemään hieman sitä, että vastassa ollut ”uusi” virkailija tiesi, heti kuultuaan sanat ”check out”, kertoa meille, että olisimme velkaa 300 bahtia… eikö hotellissa ollut muka muunhintaisia huoneita? Todellinen syy saattaapi olla se, että ”entrance”:mme oli ollut niin erikoinen, että yövirkailija oli valmiiksi prepannut aamuvuorolaisia meidän saapumisestamme.

Lähdimme hotelliltamme kävelemään virkeään aamusateeseen. Hotellin nimi ei ollut aivan vastannut ennakkoluuloa, mutta se oli toiminut meidän kohdallamme hyvin. Huomasimme lyhyen kävelyn jälkeen, ettemme olleet ollut Krabitown:in keskustasta kovinkaan kaukana. Bongasimme rannalla venesataman, jonka luona eräs henkilö myi meille liput seuraavaan lauttaan Koh Phi Phi:lle.

Krabin pikkuvenesatamassa komeilee hieno tilataideteos - Crabs - ravut.

Veneemme ei kuitenkaan lähtenyt samaisesta minisatamasta, mutta meidät kuljetettaisiin satamaan puolen tunnin kuluttua. Siinä ajassa ehdimme sopivasti käydä hakemassa aamupalaa ja tankata ”halpaa” vettä läheiseltä kadulta, joka paljastui olevan pienen Krabitownin pääkatuja. Samalla kävimme nopeasti piipahtamassa aamumarketissa, josta saimme matkaevääksi paitsi vesimelonia niin myös viimeisen listassamme olleen eksoottisen hedelmän – carambolan eli tähtihedelmän. Sitä tietysti saa myös Suomesta, mutta halusimme päästä maistamaan kyseistä hedelmää myös idän olosuhteissa kypsytettynä. Paatissa nautittu Carambola ja sen mehu muuten maistui melko samalta kuin karviaismarjan mehu.

Krabin torilla oli paljon tarjolla kaikenlaisia hedelmiä ja muuta ruokatarviketta.

Krabitown ei ole suuri paikka. Kuvassa eräs pääkaduista. Tietysti vilkkaampi seutu on muutamien kilometrien päässä sijaitsva Ao Nang:in ranta-alue, jossa turisteja on ruuhkaksi asti.

Tuore Carambola, eli tähtihedelmä toi mieleen karviaismarjamehun.

Aamupalaostosten jälkeen palasimme rannalle, jossa meitä jo odoteltiinkin. Otimme rannalta ensin muutaman kuvan Krabille tunnusomaisesta kaksoiskalliomuodostelmasta, jonka jälkeen hyppäsimme tuktuk:in kyytiin. Tuon tuktukin oli määrä heittää meidät oikealle paatille. Ajokki poimi meidän jälkeen kyytiin muutamia muita matkalaisia ja heitti koko poppoon sen jälkeen usean kilometrin päässä sijainneeseen satamaan.

Kuvassa komeilee Krabin tunnusmerkki: Kaksi kallionhuippua.

Lauttasatamassa ja pulssi kiihtyy…

Satamassa meille meinasi nousta pintaan kylmä hiki, kun astelimme venefirman lippuluukulle vaihtamaan saamaamme matkatoimiston venelippuamme tarvittaviin paikkalippuihin. Virkailija kertoi, etteivät he yleensä asioi kyseisen matkatoimiston kanssa, josta olimme liput ostaneet. Tarkemmin sanottuna kyseessä oli ollut vain henkilö, joka oli myynyt liput satama-alueella omaten pienen pöydän ja sen yllä aurinkovarjon tien kulmauksessa. Lipussa oli vedetty yli siihen painetut puhelinnumerot (jotka ilmeisesti olivat vielä Surat Thanin suuntanumerolla varustettuja) ja myyjä oli kirjoittanut oman numeronsa lippuun. Tuohon numeroon soittaessa, oli kuulemma luuri lyöty korvaan ja puhelin suljettu sen jälkeen. Tässä kohdassa aloimme jo miettiä, että mitäs nyt ja pitäisikö tässä mennä tekemään jotain rikosilmoitusta – liput olivat kuitenkin maksaneet yhteensä jopa 800 bahtia (~19,21e). Siinä tapauksessa missaisimme kyytimme ja olisimme pahasti myöhässä tiukasta aikataulustamme. Ainoa vaihtoehto tuolloin olisi ollut ostaa uudet liput ja hoitaa kyseinen asia myöhemmin. Onneksemme asia ratkesi kuitenkin itsestään – ilmeisesti lippuvirkailija sai jonkun kiinni ja asia ratkesi, koska meille annettiin paikkaliput käteen ja pääsimme veneeseen. Saattoihan olla, että myyjältämme oli vain loppunut kännykästä akku juuri soittohetkellä ja hänellä oli mennyt tovi saada puhelin lataukseen – tiedä häntä!. Onneksi homma oli nyt kunnossa ja pääsimme kävelemään lippupisteen ohi kohti paattia.

Satama-alueella vesi oli varsin matalaa ja lauttasilta olikin tästä syystä kohtuullisen pitkä.

Krabin seutu on varsin kallioista ja siksi vuorikiipeily onkin täällä suosittu harrastus.

Nyt olemmekin tyytyväisesti matkalla Koh Phi Phi:n saariryhmän pääsaarta, jota Koh Phi PhiDon:iksi kutsutaan. Siellä pitäisi olla tarjolla Thaimaan parhaat sukelluspaikat, joista menemme nyt ottamaan selvää. Lisäksi haluamme tehdä empiirisen tutkimuksen ja luoda omat mielipiteet tuosta kauan internetin keskustelufoorumeilla jatkuneesta taistelusta, eli siitä, kumpi on se parempi paikka: Koh Tao vai Koh Phi Phi. Tarkempaa analyysiä tästä kuulette seuraavassa blogissa. Näkemiin – me lähdemme nyt katsomaan asiaa pintaa syvemmältä.