Pakse, Laos – Nyt on Thaimaan pölyt pyyhitty jaloista.

Sábąai-dii! (Hellou!) Nyt olemme jo ylittäneet Laosin rajan ja nautiskelemme päivän ensimmäistä ateriaa virvokkeiden kera backpackerien keskuudessa tunnetussa Delta Coffeessa, Paksen kaupungissa. Nyt siis blogikirjoitusta laaditaan hyvä ruoan (Rice with oyster sauce & chicken with cashewnuts + Beer Lao) saattelemana.

Majoituimme Mekong-joen sivuhaaran, Se Don:in varrella olevan Sedon Riverside Guest Housen ulkorakennukseen. Siirryimme siis aikaan (tai ajattomuuteen), jossa emme enää ole internetyhteyden äärellä päivittäin. Saavuimme Pakseen eilen, tiistaina 24.5.2011, päivää ennen alunperäistä suunnitelmaamme.

Sedon Riverside Guest House

Palataksemme vielä Thaimaan viimeisten päivien tapahtumiin…

Neljäntenä päivänä Bangkokissa olimme päättäneet ottaa rennosti hankkien loput suunnitellut tarvikkeet matkaamme varten. Lähdimme hankkimaan niitä isosta ja tunnetusta MBK-Centeristä (Mahboonkrong-kauppakeskus), josta löytyy suurin piirtein mitä vain ja kenelle vain (tämä on myös hyvä paikka hankkia tuliaisia aikanaan). MBK:sta löytyy jos jonkinlaisia kansainvälisiä ruokapaikkoja sekä tietysti ravintola-alue, jossa on monta erimaalaista keittiötä, jolloin ei pitäisi vaativammallekaan seurueelle vaikeuksia valita yhteistä ruokapaikkaa. Päätimme kuitenkin noiden ”tyyriiden” ruokapaikkojen sijaan valita paikallisten, tavallisten kansalaisten ruokapaikan, jossa sattui olemaan seisova pöytä hintaan 69 B ( ~1,5 e). Alkuun tietysti ihmetytti, miten he uskaltavat antaa moisen ”eat all you can” -tarjouksen myös valkoiselle, suurikokoiselle karpaasille ja vielä samaan hintaan, kuin pienikokoiselle paikalliselle. Sitähän helposti luulisi, että siinä jäisi voitot saamatta, kun iso mies mättäisi mahan täydeltä erilaisia liharuokia.

MBK-Center ostoskeskus

Kävimme hakemassa ensimmäiset annokset pöytään vuorotellen, sillä pitäähän jonkun aina valvoa tavaroitamme. Ensimmäisen lusikallisen jälkeen suussa tuntui pientä poltetta ja jo kolmannen lusikallisen jälkeen totuus avautui myös näille reissaajille. Tässä yhteydessä ”eat all you can” ei tarkoittanutkaan sitä kuinka paljon ruokaa jaksaisi syödä vaan sen sijaan sitä, kuinka paljon sitä pystyisi syömään ilman että sisuskalut palaisivat lopullisesti – ruoka oli erittäin, erittäin tulista ja isollekin miehelle riitti yksi lautasellinen tätä lajia, vaikka aloituslautanen oli vaatimaton. Lisukkeena kului tähänkin suoritukseen kannullinen kolajuomaa kahteen pekkaan. Kyllähän ystävällinen tarjoilija neuvoikin (toisena ruokaa hakenutta) että kannattaa ottaa täältä vasemmalta puolelta näitä ruokalajeja, että tuolla oikealla ovat hyvin tuliset ruoat – kiitos tästä (kommentoi ensimmäisenä oikealta aloittanut henkilö).

MBK:sta löytyi sitten kaikki tarvittava ja suunnistimme takaisin guest houselle seuraavan, lähtöpäivän koitoksia varten. Koukkasimme kuitenkin metrolla juna-asemalle, josta ostimme liput seuraavalle illalle makuuvaunuun kohti Ubon Ratchathania. Asemalta kävelimme kotiin, olihan noin kilometrin pitkä reitti guest housellemme jo tuttu edellisen illan perusteelliselta kävelyreissultamme. Tämän päivän eksoottiseksi hedelmäksi valikoitui eräs vihreä mangolajike, jonka lisäksi otimme vielä tuttua ja turvallista (mutta erittäin maukasta) vesimelonia. Mango ei muistuta maultaan kotimaassamme tarjolla olevan oranssin mangon makua lainkaan. Seuraavana päivänä kohtaamamme ystävällinen ja hyvin englantia puhuva paikallinen sivistikin meitä kertomalla, että länkkärit yleensä ostavat aina ananasta (joka muuten on täällä AIVAN eri luokkaa, kuin se purkkimössö, jota pohjolan bonuskaupoista saa purkitettuna hyllystä) ja sen paikalliset taas tykkäävät erityisesti mangosta. Mangon maku tuntui raa’an oloiselta (jota se ei ilmeisesti ollut) mutta samalla siitä tuli mieleen jokin erittäin tuttu maku lapsuuden ajoilta. Tämä maku muistui mieleen vasta matkalla kohti Laosin rajaa, kun eräs mukava paikallinen nainen jutustelujen ohessa tarjosi vihreää mangoa uudemman kerran – kyseessä oli ketunleivän maku. Aivan niin, juuri se sama pieni sydämiä täynnä oleva viherkasvi, joka itää pohjolan mäntymetsissä. Selvisihän tämäkin asia sitten viimein parin päivän jälkeen.


Lähtöä tekemässä Bangkokissa…

Ja niin koittaa maanantai-aamu, jolloin oli aikamme pakata backpackimme jälleen matkakuntoon ja suunnistaa kohti uusia tuulia. Checkasimme guest housestamme ulos klo 12 aikaan mutta jätimme kuitekin rinkkamme vielä valvovan silmän alle guest housemme säilytyshuoneeseen – olihan junan lähtö edessä vasta illalla ja keskusta sekä juna-asema olivat sopivasti vastakkaisissa suunnissa, jolloin sijainti rinkkojen noutoon myöhemmin oli erittäin otollinen.

Passimme, Vietnamin viisumein varustettuna, luvattiin olevan noudettavissa vasta klo 16 maissa, joten päätimme käydä ensin Bangkokin (ja samalla koko Thaimaan) korkeimmassa rakennuksessa ottamassa vielä viimeisen kerran perspektiiviä kaupungin massiivisuudesta, josta jalkamme olivat jo ennestään erittäin tietoisia. Kyseinen torni oli Baiyoke sky tower, jossa oli myös hotelli. Torniin päästäksemme jouduimme luonnollisesti keventämään kukkaroamme turisteilta otettavan maksun (2 x 5e) verran, jonka jälkeen pääsimmekin pian kapuamaan hissillä kohti 300 m korkeata huippua. Huipulta näkymät olivat mahtavat ja saimmekin kuvattua yläilmoista joitakin tuttuja rakennuksia. Tämän jälkeen päätimme lähteä kohti Vietnamin konsulaattia ja matkalla nappasimme kyytiin ananasta ja päivän eksoottisen hedelmän, papayan. Papayan makua kuvailemme porkkanaiseksi melooniksi. Tämä lähentää meitä sen tosiasian kanssa, jolloin ns. ”helpot” ja maukkaan näköiset hedelmät ovat loppuneet ja on aika siirtyä karvaisempiin, piikkisempiin ja ”eksoottisempiin” hedelmiin, sillä emmehän halua toistaa itseämme näiden hienojen kokemuksien osalta ennen kuin se on välttämätöntä.

Victory monument, Bangkok.

Bangkok 300m korkeudelta.

Bangkokin moottoritieratkaisuja.

Passit käteen saatuamme kävimme vielä syömässä eräässä paikallisessa ravintolassa, jossakin niistä kymmenistä ostoskeskuksista, joita Bankkarissa riittää. Tässä kohdassa vielä mainittakoon, että toinen matkaajista sai täällä tähän mennessä parasta kokemaansa ruokaa (näinhän se pitää ollakin, kun muistaa edellispäivän koettelemuksen), joka oli grillattua kanaa, munariisinuudeleita ja jotain mystistä ruskeaa kastiketta – slurps. Ruoka oli niin hyvää (puikoilla syötynä), että lautanen tai kuppi oli melkein pakko nuollakin puhtaaksi. Paikallisilla tarjoilijoilla oli tässä kohdassa hauskaa tarkastella sivusta puikoilla syömistä (kun kuvasimme tilannetta) mutta onneksi sillä hetkellä syöminen tikkuavusteisesti onnistui jopa yllättävän hyvin.

Sitten ei muuta kuin tavaroiden nouto, pieni chillailuhetki kohta taaksejäävän guest housemme terassilla ja nokat kohti Ubonin junaa. Olimme valinneet junasta yläpedit. Makuuvaunussa vuoteet olivat keskikäytävän sivuilla ja yläpetien alla olevat istuimet muuntuivat kätevästi alapedeiksi, kunhan vaunuhenkilökunta (yksi henkilö) oli pedannut vuoteet lakanoin varustettuna. Tämän jälkeen pääsimme kipuamaan ylös ja sulkemaan sängyn ja käytävän väliset verhot. Mikäs siinä oli köllötellessä. Nukkumisesta tänä kyseisenä yönä ei tullut juuri mitään kun suurimman osan yöstä eräs kaupustelija käveli ohi tasaisin väliajoin huutaen jotain kauppatavaraa paikallisella kielellä, jonka lisäksi juna pysähteli jatkuvasti (välillä noin 20 minuutin välein yltäen välillä jopa 1,5h pysäkkiväliin). Ennustuksestamme poiketen, juna lähti minuutilleen aikataulun mukaan klo 20.30 ja oli perillä sovitusti 7.25 paikallista aikaa. Pitihän matkan aikana käydä toteamassa myös paikallisen junavessan taso ja toimihan se (kuin junan vessa konsanaan). Suomalaisissa junissa kun sanotaan olevan pelkkä reikä alaspäin, niin tässä tapauksessa annettu kuvaus osui täysin kutinsa. Kyseessä oli siis perus ”kyykkyvessa” junamallisena.

Ubon Ratchathani

Pesimme hampaat aamulla Ubon Ratchathanissa (myöhemmin pelkkä Ubon), junaradan lähettyvillä luonto-olosuhteissa ja lähdimme lähes pettämättömän suuntavaistomme avittamana kohti lähempää bussiasemaa, jonka tiesimme sijaitsevan jossain tien varressa, joka oli 90 asteen kulmassa rataan nähden. Olimme jo edellisenä iltana päättäneet, ettemme jäisikään Uboniin yöksi, vaan pyrkisimme pääsemään jo saman päivän aikana Pakseen, Laosiin. Jututimme luoksemme tullutta, vanhahkoa (ilmeisesti alun perin ruotsalaista) mieshenkilöä, joka kertoi asuneensa ensimmäiset 34 vuotta naapurissamme Ruotsissa ja ilmeisesti sittemmin juurtuneensa Uboniin. Hän tarjoutui tekemään meille ruokaa ja viemään meidät 8-10 km päässä sijaitsevalle bussiasemalle. Päädyimme kieltäytymään tarjouksesta ja kysymään kuitenkin ohjeet, mistä löytyisi ruokapaikkoja ja läheisempi bussiasema. Tämän jälkeen kävelimme saamiemme ohjeiden mukaiseen suuntaan noin parin kilometrin matkan auringossa ja päädyimme ottamaan kylmät kolajuomat aamupalaksi jonkin ison Bauhausmaisen kodin sisustusliikkeen vieressä sijaitsevassa ravintolassa.

Uban Ratchathani, Thailand - bussiasema.

Punaisia chilejä kulhossa.

Joen uoma Ubon Ratchathanissa.

Bussipysäkki.

Ravintolan juomakojun pitäjä oli ystävällinen ja juttutuulella, jonka lisäksi hän puhui kaiken lisäksi kohtalaisen hyvää englantia. Kerroimme suuntaavamme kohti Paksea ja hän neuvoi, ettei meidän kannata mennä 8 km päässä olevalle, kauemmalle bussiasemalle (josta olisi lähtenyt suora bussiyhteys Pakseen, johon olisi sisältynyt rajan ylitystoimet ja ”koko paketti”), vaan sen sijaan ottaa viereisen tien vastapäätä bussi, jolla pääsisi Ubonin keskustaan ja sitä kautta vaihtamaan toiseen linjaan kohti rajaa. Päätimme, että emmehän halua olla ihan turisteja ja että tässähän on hieno mahdollisuus kokea sitä seikkailua, jota olemme tänne tulleet hakemaankin. Kysyimme, että mikäs bussi meidän sitten pitäisi ottaa? Mies mietti hetken ja ehdotti että hän soittaisi, kun näkee sopivan bussin tulevan. Päädyimme kuitenkin yhdessä siihen ratkaisuun, että on kätevämpi, jos hän kirjoittaa meille paikalliskielellä (thaikoukeroilla) valmiin lauseen muistikirjaamme, jonka näyttäisimme tien toisella puolella olevalle henkilölle. Lauseessa oletettavasti pyydettiin tätä henkilöä kertomaan meille oikean bussin saavuttua. Tämän lisäksi mies kirjoitti toisen lauseen, joka oli tarkoitus näyttää vaihtopaikassa Ubonissa kuljettajalle, jotta löytäisimme oikean bussiyhteyden eteenpäin.

Tästä tulisi se ensimmäinen kerta, kun hylkäämme helpon ja turvallisen (mutta todennäköisesti paljon kalliimman) kulkuyhteyden ja valitsisimme haasteellisemman ja paikallisille ominaisen matkustusmuodon. Junassahan olimme ottaneet tuon porvarillisen kakkosluokan asumuksen, vaikka tarjolla olisi ollut myös kolmosluokan kovat penkkipaikat.

Näin lähdimme jatkamaan matkaamme ja ylitimme saamillamme eväillä tien, ostimme vastapäätä parit banaanit evääksi ja näytimme muistikirjaan saamaamme ensimmäistä kirjoitusta myyjälle. Hän sanoi ”number three”. Kiitimme neuvosta ja lähdimme tien varteen odottamaan sopivaa ”bussia”. Tiellä ollessamme tajusimme nopeasti, etteivät ohittavat ajoneuvot olleet aivan busseja vaan sen sijaan ”săwngthăew”ja eli pitkulaisia ajoneuvoja, joissa kivutaan takakautta kyytiin penkeille ja maksetaan kuljettajalle pois jäädessä. Näitä ajoneuvoja olemme nähneet ja käyttäneet sittemmin useasti.

Bongasimme ”bussi” numero kolmosen ja viitoimme sille pysähdyksen merkiksi. Ajoneuvot toimivat siten, ettei erillisiä pysäkkejä tarvita vaan ne pysähtyvät aina pyydettäessä. Tällä pääsimme Ubonin keskustaan ja sieltä jatkoimme paikallisella bussilla kohti seuraavaa määränpäätä. Bussissa oli tuulettimet, muttei sentään airconeja. Matkalla saimme maisemien lisäksi seurata telkusta jotain paikallista viihdeohjelmaa, joka näytti viihdyttävän ainakin muita matkantekijöitä kovasti. Matka kesti jotakuinkin 45min tai tunnin, kuka sitä jaksaa laskea. Päädyimme tällä johonkin tuntemattomaan sijaintiin, pikkukylään, josta joku avulias henkilökuntalainen osoitti meille heti seuraavan săwngthăew:n, jolla matka jatkui jonkin määrittämättömän ajan kuluttua kohti Laosin rajalla, kuitenkin Ubon Ratchathanin maakunnassa olevaan Chong Mek:in kylää. Koko matkan hinta, Ubonin tienposkesta aina Chong Mek:iin asti, maksoi meille kahdelle yhteensä 170B (~ alle 4 e), joka kattoi kolme ajoneuvoa ja ainakin 100 km matkan tien päällä. Tässä olisi VR:llä ja YTV:llä oppimisen paikka =).

Laosiin!

Rajabussiasemalta kävelimme muutaman sadan metrin matkan Laosin rajalle ja poistuimme Thaimaasta. No man’s landille (rajalla oleva alue, jota ei lasketa kuuluvaksi kumpaankaan valtioon) satuimme saapumaan juuri ”sopivasti” viisumihoitajien lounasaikaan, jolloin jouduimme odottelemaan puolisen tuntia luukulle palaavaa mieshenkilöä. Tässä kohdassa olimme tehneet matkaa jo ainakin 18 tuntia ja edellisestä suihkusta oli aikaa jo yli vuorokausi, jolloin Laosilaiset pieneliötkin (kärpäset) havaitsivat meidät – Se taisi olla rakkautta ensisilmäyksellä, koska kärpäsiä riitti mukavasti, eikä niistä päästy eroon ennen seuraavaa suihkua. Jopa nopeasti liikkuvassa ajoneuvon (jälleen săwngthăew mutta tällä kertaa Laos-mallinen, joka eroaa thaikkulaisesta kaimastaan ehkä vain jonkin verran kovempien penkkiensä osalta) takatilassa kärpäset pyrkivät pääsemään lähellemme, vaikka se ei varmasti ollut helppoa siinä tuulenvireessä.

Lao border.

Takaisin aiheeseen… Laosin viisumi kuukaudeksi irtosi rajalta 35 USD:lla kappale. Naapureillemme ruotsalaisille, jotka vastikään kokivat nöyryyttävän tappion kohtalaisen merkittävässä finnkampen-ottelussa (Jääkiekon mm 2011 kultaottelu), tämä samainen viisumi olisi maksanut ”vain” 31 USD:tä. Lieköhän tuo halvempi hinta peräisin siitä seikasta, että ehkäpä naapurimaamme asukeilta saadaan matkalla joka tapauksessa nyhdettyä enemmän rahaa kasvattamaan Laosin bruttokansantuotetta (joka kasvaa ilmeisesti tällä hetkellä vuosittain 8 % vauhdilla).

Laosin rajalta, Vang Tao:n rajanylityspaikasta liikkeelle lähtiessämme taksirykelmät olivat luonnollisesti sijoittuneet pari sataa metriä ennen ”bussiasemaa”. Tämä ”bussiasema” oli oikeastaan pieni aukio, jossa oli kaksi ”sangthöötä” odottamassa matkustajia sekä monta sangthöökuljettajaa pelaamassa korttia rahasta pienessä ”huvimajassaan”. Sinne sangthööhön sitten kivuttiin odottelemaan jokin määrittelemätön puolituntinen, kunnes matkustajia oli kasassa sen verran, että kuski suostui lähtemään. Ajoneuvo purskutti sitten menemään (ajellen keskellä tietä) ja väisteli välillä eteen osuvia lehmäkulkueita, vastaantulijoita ja muita sattumia tien reunan ollessa paikoitellen huonokuntoinen. Tässä kohdassa meillä ei vielä ollut taskuissamme Laon KIP:ejä, joten tarjosimme rahastajalle vuorotellen thaimaan Bahteja ja US:n dollareita, jolloin loppujen lopuksi saimme tuon noin 50 km:n matkan hinnaksi sovittua 4 USD:tä kahdelta – ei paha.

Laosilaisia riisipeltoja matkan varrella kohti Paksea.

Pakse, here we are

Pakseen saavuttuamme päivä oli edennyt jo pitkälle iltaan ja ottaen huomioon sen, että meillä oli päällämme jo yli vuorokauden olleet, samat vaatteet (joiden aromi varmasti korostui kymmenkertaisena tässä kuumuudessa), päivän ruokasaldomme oli yksi kolajuoma, vettä ja kaksi banaania sierainparia kohden, olimme päättäneet illan ohjelmaksi 1) majoittua ennalta katsottuun Riverside guesthouseen, josta hieno Mekong-joki avautui kauniineen maisemineen, 2) etsiä pyykinpesupalvelu (olihan jo koko vaatekertamme ollut käytössä), 3) nostaa paikallista rahaa sekä 4) mennä SYÖMÄÄN. Hahmottaessamme kaupunkia ja etsiessämme majapaikkaamme kävellen (Pakse on suhteellisen pieni kaupunki, jossa kaikki paikat ovat sitkeän suomalaisen jalkailua harrastavan jalan ulottuvilla), bongasimmekin jo kaikki sopivat palvelut sopivalla etäisyydellä majapaikastamme. Näin siis pääsimme syömään Jasmine-ravintolaan intialaisia kattauksia, jotka maistuivat erityisen hyvältä (garlic chicken & mutton with minced potatoes) sekä jälkiruoaksi jo entisestäkin elämästä tuttu Roti with bananas (pannukakkua muistuttava ”leipä”). Taisi siinä sivussa mennä ensimmäinen Beer Lao:kin, jossa hinta, määrä ja laatu kättelevät toisiaan mukavasti. Tämän jälkeen vaapuimme kohti majapaikkaamme täysinä ja väsyneinä nukkumaan määrittelemättömän pitkät yöunet ottaen vähän takaisin edellisenä yönä menetettyjä unia. Hyvät yöunet turvasivat suhteellisen kova makuualusta, virittämämme hyttysverkko sekä Gex the gecko, joka väsymättömästi vartioi ja turvasi häiriintymättömät yöunet kaikilta mahdollisilta hämähäkeiltä ja muilta sontiaiskärpäsiltä.

Wat Luang ja tietysti Paksen yöaurinko.

Nyt on aika ottaa chillisti ja tutkia pikkuhiljaa Paksen Wat:it (temppelit) ja muut nähtävyydet. Jatkamme matkaamme varmaankin ylihuomenna kohti 45 km Paksesta sijaitsevaa Champasak-nimistä pikkukaupunkia, jossa pitäisi olla erittäin hienon temppelin (Wat Phu Champasak) rauniot. Tämä temppeli on yksi Laosin merkittävimmistä arkeologisista nähtävyyksistä ja temppelin on epäilty toimineen mallina kuuluisalle, Kambotzassa sijaitsevalle Angor Wat:in temppelille. Emme vielä tiedä, majoitummeko Champasakin lähettyville vai pyrimmekö jatkamaan matkaamme suoraan kohti seuraavaa määränpäätämme, Si Phan Don:in (four thousand islands) kuuluvaa Don Det:in ja Don Khon:in saaria, jotka ovat yhdistetty kulkusillalla.

Päätämme tämänkertaisen kirjoituksen nauttimalla paikallisella tilalla kasvatettua, täällä jauhettua kahvia, jotka tulevat olemaan matkamme ensimmäiset kahvikupilliset. Toivottavasti olemme onnistuneet luomaan näillä turinoilla ja tarinoilla edes osittaisen mielikuvan niistä kaikista mahtavista asioista, joita olemme reissullamme tähän mennessä kokeneet ja nähneet. Mukavaa kesän alkua – pysykää ”kanavalla”.

Beer Lao (Tarjoillaan kylmänä).