Mumbai, India - Coins, chocolate, pencils...

Hello,

Edellinen blogikirjoitus päättyi Pudongin lentokentälle. Sieltä lähtenyt lento laskeutui turvallisesti pienin, ei niin tutunkuuloisin kolinoin Delhin lentokentälle. Hätäpäivää tässä ei ollut, sillä tiesimme jo että kone jatkaisi siitä parin tunnin odottelun jälkeen kohti Mumbain lentokenttää. Lentoyhtiö oli vain keksinyt, että näin lennosta saataisiin entistäkin kannattavampi, kun matkustajia voitiin vaihtaa myös Delhin kentällä. Siitä, että oliko kyseessä edelleen ”suora lento” Mumbaihin, kuten lippua myydessä oli mainittu, voidaan olla montaa mieltä. Joka tapauksessa, kun Delhin matkustajat olivat poistuneet, tehokas siivoustiimi siivosi  tyhjät istumapaikat. Sen jälkeen lentokenttävirkailija-armeija kävi kahteen kertaan läpi kaikki koneessa olleet käsimatkatavarat ja varmisti, että niille löytyy omistaja koneesta. Tämän jälkeen koneeseen pystyttiin lastaamaan kyytiin uusia matkaajia ja lento kohti Mumbaita voitiin aloittaa.

Welcome to India!

Kone laskeutui Mumbain lentokentälle kissan kiekaisun aikaan – klo 4.30 paikallista eli klo 7.00 Kiinan aikaan. Nukkumaanhan tuossa ahtaaksi pakatussa putkilossa ei taaskaan pystynyt muutamia silmien ummistuksia lukuun ottamatta ja tässä kohtaa olisi helposti voinut olettaa matkaajan olevan varsin lyhytpinnainen ja unelias... Tiesimme, että edessämme olisi vielä viisumirumba, jonka jälkeen ”joutuisimme” olosuhteiden pakosta ottamaan taksikyydin majapaikkaamme, koska metroverkkoa ei ole ja kaikkien ennakkolähteidemme mukaan ruuhka-aikana kaikkien riksakyytien käyttö olisi kuulemma aivan toivotonta puuhaa. Taksikyytejä saisi sovittua ennakkohinnoin ja tuo noin tunnin matka kustantaisi ennakkotietojemme mukaan kohtuulliset 600 rupiaa (~8,60e), mikä osoittautui täysin paikkansa pitäväksi informaatioksi.

Vaikka ajatukset olivat jo harhailleet pitkälle siihen hetkeen, kun olisimme perillä majapaikassamme ja pääsisimme kuukahtamaan petiin, oli todellisuus kuitenkin vielä kaukana tuosta hetkestä. Koneesta ulos päästyämme, skarppasimme mielemme ja lähdimme seuraamaan opasteita kohti baggage claim –sijaintia, josta voisimme noutaa matkatavaramme. Huomasimme matkan varrella kyltin, jossa oli mainittu ”Visa on Arrival” ja muutamia maita, Japania, Laosia ja ylpeyden aiheeksemme myös tekstin ”Finland” tuossa listassa, missä esimerkiksi ruotsin nimi loisti poissaolollaan. Suomalaisten ulkoministerien Aasian edustusmatkat eivät selkeästi olleet menneet ihan hukkaan ja hurvitteluksi, kun jotain konkreettisiakin suhteita on selkeästi saatu aikaseksi.

Tuo hetken tunnelman kohotuksen tuonut riemu loppui kuin seinään, kun huomasimme, että kulman takaa löytyvä, vaatimaton tiski ammotti tyhjyyttään, eikä siellä ollut ketään auttamaan meidän asiaamme. Pikku hiljaa pelko ei niin sujuvasta toiminnasta alkoi kiivetä pitkin selkäpiitämme saavuttaen tietoisuuden majapaikan askel askeleelta. Hetken arvottuamme, tulimme siihen lopputulokseen, että ainoa vaihtoehtomme olisi mennä tuonne passintarkastusjonoon, joka oli muutaman kymmenen metrin pituinen määrä ihmisiä pakattuna siksak-muodostelmaiseen käytävään. Kun kohtuullisen parin kymmenen minuutin odottelun jälkeen olimme viimein paikassa, josta pystyi valitsemaan yhden lyhyistä passijonoista, valitsimme skarpeimman näköisen virkailijan jonon ja päätimme kokeilla, mitä passitiskillä meille sanottaisiin.

Pienen arpomisen jälkeen virkailija pääsi siihen kohtaan, missä hän kysyi meidän viisumeitamme. Sanoimme olevamme Suomesta ja että meidän pitäisi saada sellaiset saapuessa. Sen jälkeen hän pyysi meitä seuraamaan ja vei meidät passipisteiden ohi vuoroesimiehen huoneeseen. Siellä selvitettyämme asiaa hieman, hän kyseli meiltä muutamia perukysymyksiä, varmisti että meillä on hotellivaraus ja tarkasti, että meillä on myös lähtöpäivämäärä (lentolippu) olemassa. Tuon jälkeen hän jopa soitti majapaikkaamme varmistaakseen varauksen olemassa olon, jonka jälkeen pääsimme viimein asiaan: oli aika täyttää hieman kaavakkeita.

Tuo asiamme selvittämään ryhtynyt vuorotirehtööri pyysi meitä seuraamaan häntä passintarkastusten alkupäähän ja sieltä pöydän ääreen takaisin samaisen tiskin lähesyyteen, jossa olimme aiemmin tyhjyyttä todistaneet. Siellä täytimme Kiinankin saapumisilmoitusta tarkempia kysymyksiä sisältäneet kaavakkeet, joissa kysyttiin paitsi molempien vanhempien nimiä niin omat lokerot löytyivät myös isovanhemmille. Tässä kohtaa olimme kuitenkin jo helpottuneita sillä asiammehan sentään eteni johonkin suuntaan. Kuviakin meiltä kyseltiin mutta ne olimme vahingossa unohtaneet rinkkaan, joka nyt sijaitsi ties missä kun emme päässeet laukkuhihnoille passintarkistuksen ohi niitä hakemaan. Ilmeisesti kopiot passien kuvasivuista kuitenkin riittivät, koska niitä kuvia ei tarvinnut lähteä metsästämään.

Kun tarvittavat tiedot lomakkeille oli täytetty, oli vielä maksun aika. Mietimme, että onkohan meillä käsimatkatavaroissa riittävästi rahaa, kun emme tienneet aivan tarkalleen mitä viisumit maksoivat. Yhden viisumin hinta oli 60 USD:tä ja se aiheutti tullivirkailijoissa hieman ihmetystä, kun halusimme välttämättä maksaa summan INR-valuutassa eli paikallisissa rupioissa. Sekin kyllä pienen arpomisen jälkeen onnistui mutta summa kuulemma vaihteli päivittäin aina hieman riippuen USD:n kurssista. 

Tässä välissä meidät oli saatettu takaisin passintarkastusten ohi tuonne vuorotirehtöörin huoneeseen takaisin ja siellä he toivoivat, että toinen meistä lähtisi apulaisen matkaan maksamaan viisumimme jonnekin toisaalle. Olisimme halunneet molemmat mennä samalla mutta pienen selvittelyn jälkeen paljastui, että ongelmana oli käsimatkatavaramme. Toisen piti jäädä niiden kanssa odottelemaan, koska tuo maksupiste sijaitsi läpivalaisulaitteiden toisella puolella ja ilmeisesti homma olisi ollut heidän mielestään liian vaivalloista käydä lävitse. Niinpä toinen meistä seurasi tuota apulaista ja sujahti kätevästi ohi läpivalaisulaitteiden kohti erästä valuutanvaihtopistettä, johon maksu suoritettiin. Väsynyttä mieltä pisti väkisinkin huvittamaan teksti lentokentän seinällä, jossa kehuttiin, kuinka kenttä pyrkii korkeaan tehokkuuteen kaikessa sen toiminnassaan, huomioiden sen seikan, että meidän niinkin harvinainen tilanne kuin viisumien hankinta oli kestänyt tuossa vaiheessa jo yli kaksi tuntia – jostain syystä meistä tämä ei tuntunut yhtään tehokkaalta.

Olimme vainoharhaisesti ottaneet käsimatkatavaroihin hieman alkuperäistä suunnitelmaa enemmän niistä rahoista, joita olimme jo Suomesta käsin tänne matkalle vaihtaneet. Se päätös osoittautui tässä vaiheessa kullan arvoiseksi, sillä meidän varaamat rahat riittivät juuri viisumeiden maksuun, jotka kustansivat noin 3250 rupiaa (~46,50e) kappale. Kun viisumit oli maksettu ja leimat laitettu kaikkiin kolmeen kuittikopioon, joista yksi jäi meille, pääsimme jatkamaan ilman sen ”suurempia” passintarkastuksia kohti baggage claim –aluetta. Mielessämme oli toivo siitä, että matkatavaramme olisivat vielä tallella ja löydettävissä helposti tuon parin tunnin viivästyksen jälkeen. Paikalle saavuttuamme huomasimme onneksemme, että tavaramme oli nostettu ystävällisesti parin liukuhihnan väliin jäävälle alueelle ja saimme ne sieltä helposti. Tämän jälkeen tarkistimme, että rinkkoihin tekemämme ”sinetit” olivat koskemattomia, kaivoimme hieman lisää paikallista rahaa ja lähdimme hankkimaan itsellemme taksia.

Kun löysimme prepaid-taxi lippuluukun ja kuulimme hinnan olevan odottamamme mukainen, maksoimme taksista ja saimme lipukkeen jossa oli tarkka autonumero. Ulkopuolella oli takseja rivissä ja heti joku yliavulias auttaja pyrki auttamaan meitä löytämään taksimme, jonka olisimme löytäneet varsin helposti myös ilman apua. Kun pääsimme oikean mustakeltakuvioidun, ilmastoimattoman ”halpataksin” luokse, halusi tuo avulias henkilö vielä välttämättä auttaa rinkkamme auton kyytiin ja syykin selvisi pian, kun hänen kätensä oli kyytiin astumisemme jälkeen ojossa tippiä odottaen. Meillä oli tuolla hetkellä vain isoja seteleitä ja jouduimme toteamaan kyselijälle muutamaan otteeseen, ettei meillä ollut hänelle mitään annettavaa. Tämän jälkeen tuo pienen VW Golfin kokoinen taksiautomme lähti meitä kuljettamaan vähäsanaisesti eteenpäin. Saimme kuitenkin varmistettua, että hän tiesi oikean osoitteemme ainakin suurin piirtein.

Ennen lentokentältä poistumista taksi pysähtyi vielä hoitamaan jotain asiaa, jona aikana ensimmäinen laatuaan – pieni tyttö tuli avoinna olevan taksin ikkunan taakse pummimaan ensin ”coins?”, sitten ”chocolate?” ja viimeisenä vielä ”pen”? Noita matroja saimmekin sitten kuulla myöhemmin aika moneen otteeseen Mumbaissa, vaikka emme kyllä vieläkään käsitä, miksi länkkärit kuljettaisivat kuumuudessa sulavaa suklaata mukanaan tuonne tai mitä ihmettä nuo nälkäiset lapset tekisivät niillä kuulakärkikynillä...

Majoittuminen Fortin alueelle

Majapaikkamme alueen, Fortin, taksikuskimme löysi helposti noin tunnin ruuhkassa ajamisen jälkeen, jonka jälkeen myös tarkka osoite löytyi yhden nopean kyselykäynnin jälkeen. Perille Travellers Inn:iin saavuimme kaikesta rumbasta huolimatta varsin hyvissä ajoin, klo 8:n jälkeen aamulla, jolloin saimme kuulla, että huoneita ei ole vielä vapaana ja joutuisimme mahdollisesti odottamaan puoleen päivään, jolloin checkout-aika yleensäkin aina on. Olimme tuolloin liian väsähtäneitä aikaiselle kaupunkikierrokselle ja toive ehkä aiemmin vapautuvasta huoneesta mielessämme, päätimme jäädä hostelliin odottamaan huoneen vapautumista – olihan meillä kuitenkin kirjat, joiden parissa aikaa saisi helposti kulumaan.

Kyseisessä Hostellissa asiakaspalvelu on ensiluokkaista ja siihen todella kiinnitetään huomiota, minkä todistaa liuta seiniltä löytyviä mantrojakin, joissa todetaan muun muassa kuinka uuden asiakkaan voi löytää kuukaudessa mutta menettää sekunneissa. Tämä todellakin näkyy hostellin henkilökunnan palvelualttiudessa ja jokainen asia järjestyi erittäin helposti kysymällä. 

Hostellin heikkouksina oli kaksi asiaa: toinen oli se, että ilmainen langaton verkko toimi vain alakerran käytävissä ja suurempi asia tässä kohtaa oli se, ettei hostellissa ollut mitään kahvila- tai oleskelutilaa vaan ainoa paikka oli istua puutarhamallisissa tuoleissa käytävällä. Niinpä tulimme odottaneeksi siinä käytävällä istuen neljä tuntia toivoen, että joku ”kolleega” travelleri toimisi normaalista käytöksestä poikkeavasti ja kirjautuisi ulos ennen puolta päivää. Saimme lopulta huoneemme kolmannesta kerroksesta siivottuna hieman klo 12 jälkeen. 

Ei liene varmaankaan vaikeaa arvata, että loppupäivä sujui pitkälti siistiytymisessä, nukkuessa ja vasta illalla pääsimme liikkeelle.  Hostellin huonepalvelusta saimme kuitenkin varsin edullisesti, 50 rupian (~0,70e) kappalehintaan tilattua parit aamupalat, jotka sisälsivät paahtoleipää, hilloa ja banaanit. Niiden turvin jaksoi pitkittää varsinaisen aterian tarvetta ja pystyimme rauhassa jäämään lepuuttamaan väsyneitä ruhojamme.

Uusi maa, uudet tuulet

Kun sisäiset akkumme olivat jälleen ladattuja energiasta, oli aika ottaa ensikosketus Mumbain ympäristöön ja ennen kaikkea oli aika saada ensimmäinen niin odotettu ateria. Koska päivä oli jo ehtoon puolella, päätimme lähteä vai kevyesti kiertelemään lähialuetta ja etsimään sopivaa ruokapaikkaa sekä ostamaan pullovettä. Vettä sai etsiä pienen tovin, ennen kuin ymmärsimme että täällä ei ole mitään kioskiketjuja vaan katujen varsissa olevat luukkutyyliset ”kiskat” myivät milloin mitäkin ja kaikkea mahdollista. Sieltähän se vesikin sitten löytyi. Takaisin hostellille päin kävellessämme keskityimme päivän tärkeimpään agendaan: löysimme ruokapaikan, josta saisi sitä jo kauan kaivattua chicken tikka masalaa sekä naan-leipää. Päädyimme menemään hieman maatason alle johtaneeseen idyllisen oloiseen paikkaan, jossa mahat  täytettiin naanin ja masalan kanan lisäksi rotilla, joka on naanin kaltaista leipää sekä mutton sadalla, riisillä sekä parin huurteisen avustamana.

Herkullista chicken tikka masalaa, mutton sadaa, naania ja rotia. Jam Jam!

 Lassien luvattu maa - jälkkäriksi pakkohankintana vielä mango- sekä ananas-lassit.

Tuo ruoan määrä voi helposti kuullosta suurelta, mutta koska ruoka on Intiassa yleisesti halpaa, olemme päättäneet, että tilaamme mielummin aina vähän ylimääräistä ja maistelemme molemmat kaikkea tilattua yhdessä sen sijaan, että meiltä jäisi enemmän maistamatta kaikkia niitä herkkuja, mitä intialaisella keittiöllä on tarjota. Kun pyrimme aina syömään jotain uutta, saamme näin ainakin pintaraapaistua yli kymmentä erilaista ruokalajia matkamme aikana. Muutoinkin olemme todenneet sen erittäin hyväksi tavaksi, että tilaamme aina eri annokset ja jaamme ne sitten keskenämme. Se mahdollistaa entistä suuremman rohkeuden valita kummallisemman kuulloisia annoksia, kun yhden huti osuneen arvauksen seurauksena koko päivän menuu ei kuitenkaan ole pilattuna. Suosittelemme kokeilemaan!

Ruoan jälkeen palasimmekin takaisin majoitukselle, jossa tarkoituksemme oli hoitaa seuraavien päivien ohjelma kuntoon...

Slumdogging

Toiselle päivälle päätimme ottaa ohjelmaan hostelworldin palautekommenteissa paljon kehutun slumtourin, joka kustantaisi 650 rupiaa (~9,30e) per naama. Opastettuun kierrokseen kuuluu vierailu yhdellä Mumbain suurimmista ja kuuluisimmista slummeista. Niinpä mainitsimme hostellimme respahenkilölle halukkuudestamme osallistua seuraavaan aamun tourille. Pelkkä maininta asiasta riitti siihen, että seuraavana aamuna saimme jopa muistutuspuhelinsoiton huoneeseemme hieman ennen lähtöä, jotta tiesimme tulla oikeaan aikaan alakertaan. Erittäin hyvää palvelua todettakoon.

Kohti slummia

Kierros starttasi aamulla kymmenen paikkella majapaikastamme ja mukaan liittyi meidän lisäsi eräs jenkkiheebo. Kierroksen vetäjänä oli kohtalaisen hyvää englantia puhuva, asiallisen oloinen ja siististi pukeutunut opashenkilö, joka kierroksen mainoksen mukaan asui itsekin kyseisessä slummissa. Myöhemmin tosin selvisi, että opas oli vastikään muuttanut pois kyseiseltä alueelta, kun hintataso oli kuulemma noussut sittemmin liian korkeaksi. Ilmeisesti edes slummilaiset eivät ole suojassa hirmuisen inflaation kouralta J.

Slummin nimi, johon suuntasimme on Dharavi. Jos nimi särähtää korvaan tutulta, se voi johtua siitä, että tätä kyseistä slummia on käytetty kuvauspaikkana maailmalla kuuluisuutta niittäneen Slumdog millionairen tuotannossa. Meille näytettiin pari katua ja kapeaa käytävää, joissa kyseisen elokuvan kohtauksia on kuvattu. Leffa on kyllä nähty, mutta emme tietenkään osanneet tai pystyneet erottamaan mitään tiettyä kohtaa olleen elokuvassa.

Kävelimme läheiselle historiallista arkkitehtuuria edustavalle Chhatrapati Shivaji Terminusin juna-asemalle, joka sattuu olemaan myös koko Aasian vilkkain juna-asema. Aseman läpi kulkee päivittäin yli 2,5 miljoonaa ihmistä. Junassa, joka on tarkoitettu 1800 hengelle, saattaa ruuhka-aikana matkustaa jopa 7000 henkeä. Tämä ennakkotieto pisti vähän hirvittämään.

Chhatrapati Shivaji Terminusin juna-aseman historiaa huokuva rakennus ei ruuhka-aikana.

No, kolme länkkäriä kulkee kiltisti jonossa Intialaisen oppaamme perässä. Opastamme on välillä todella vaikea erottaa muusta paikallisesta väestöstä, kun kävelymatkalla juna-asemaa kohti alkaa olemaan lievästi sanottuna tungosta. Yritämme silti parhaamme ja pysyimme sitkeästi mukana. Kirkkaan värinen paita ei olisi ollut pahitteeksi oppaalle tässä tungoksessa vaalean kauluspaidan sijaan, joka sattui olemaan myös joka toisen vastaankävelijän valinta päivän asusteeksi.

Opas jätti meidät odottelemaan ryysikseen, kun hän kipaisi hakemassa meille kaikille junaliput slummiasemalla siirtymistä varten. Junamatka kesti vajaan tunnin ja matkalippu kustansi 10 rupiaa (0,14e). Kukaan ei missään vaiheessa ollut kiinnostunut tarkistamaan matkalippujamme ja kanssamme kulkenut jenkkinuorukainen tiesi myös kertoa enemmän junaa käyttäneenä, ettei sitä oltu tarkistettu koskaan hänenkään matkustaessaan. Pummilla olisi siis ollut  ilmeisen helppoa matkustaa mutta ilmeisesti tämä kansa on sen verran reilu, että junien liikennöinti on edelleen kannattavaa tälläkin menetelmällä.

Junat muistuttavat karuine vaunuineen ja ristikkoikkunoineen jotain karjan kuljetukseen ja vankilan välimaastoon sijoittuvaa tilaa. Junien ovet pysyvät auki koko junamatkan ajan, eikä siis ole mitenkään epätavallista että joku mattimyöhäinen juoksee junan kiinni (tai ainakin yrittää juosta) ja hyppää kyytiin junan lähdön jälkeen. Lisäksi täysissä junissa saattaa roikkua ihmisiä osin ovien ulkopuolella – turvallista toimintaa!

Erityispiirteenä mainittakoon vielä, että ensimmäinen vaunu on aina pyhitetty kokonaan naismatkustajille, jotta nämä saavat matkata rauhassa. Me istuskelimme tietysti kaikki kuitenkin samassa vaunussa muun massan joukossa ja matka sielläkin taittui varsin rauhallisesti. Mielenkiintoisia havaintoja oli kaksi: junassa oli melutaso varsin kohtuullinen, eivätkä ihmiset huutaneet puhuessaan toisilleen – päinvastoin. Lisäksi pienet käsieleet riittivät siihen, että ihmiset tiivistivät penkkiriveillä pakkautuen ahtaasti kohti reunaa, jotta toinen kanssamatkustaja mahtui änkeämään vielä penkin päähän – varsin huomaavaista käytöstä siis.

Noin tunnin matkan jälkeen saavuimme perille kohteena olevalle juna-asemalle. Juna oli tässä vaiheessa aivan tupaten täynnä (meikäläisten mittakaavassa katsottuna) ja oppaamme kehoitti poistumaan nopeati, sillä juna ei kauaa laiturilla matkustajia odottelisi. Jostain syystä uskoimme väittämän nielemättä ja olimme varsin nopeita liikkeissämme.

Asemalla opas ilmoitti, että joudumme odottelemaan noin puolisen tuntia, kun seuraamme oli tarkoitus liittyä lisää slummiin haluavia matkailijoita.  Kävimme tuona aikana hieman kiertelemässä aluetta ja katselemassa maisemia. Asema ei siis kuitenkaan ollut vielä slummien keskellä vaan siitä on lyhyehkö kävelymatka kohteeseen. Aseman läheisyydessä oli Mumbaille tyypillisiä pikkukatuja, joiden varret ovat täynnä erilaisia tavaroita kauppaavia pikku kojuja ja kohtuullisesti ihmisiä asettuneena katujen ympäristöihin.

Tyypillinen mumbailainen katukuva.

Kun puolisen tuntia oli kulunut, kuulimme oppaaltamme, että nuo odottamamme henkilöt liittyisivät joukkoomme vasta myöhemmin ja lähdimme suuntaamaan kohti slummia. Kuvia slummialueella ei valitettavasti saanut ottaa, koska opaskiertueen järjestänyt yritys oli sopinut paikallisten kanssa, että heidän yksityisyyttään kunnioitettaisiin vastineeksi luvasta käydä katsomassa heidän elinympristöään. Tämä asias tietysti pikkasen harmitti, mutta oli varsin ymmärrettävää. Matkanjärjestäjä lupasi kuitenkin lähettää muutaman ennalta valitun kuvan sähköpostilla muistona kierroksesta. Kuvia saa kuulemma käyttää vapaasti, joten niin myös päätimme tehdä.

The slum – kymmenen mieltä järisyttävää tosiasiaa

Ennen kuin pääsemme syvemmälle slummien maailmaa, linee hyvä käydä läpi muutamat perusasiat Mumbain slummeihin liittyen...

Ensiksikin, sanalla ”slummi” viitataan täällä alueeseen, jossa on  laittomasti rakennettuja taloja tai niitä etäisesti muistuttavia hökkeileitä sijoitettuna kaupungin tai valtion maalla. Slummialueet ovat kuitenkin sen verran organisoituja, että alueella on tarjolla vuokra-asuntoja, joiden vuokran keräyksen hoitaa tuttavallisesti ”slumlordiksi” tituleeratut henkilöt, joilla ei ole mitään tekemistä kaupungin virkakoneiston kanssa. Jostain syystä tämä on kuitenkin ihan ok juttu ja jos pieni, noin  yhdeksän neliön ovella varustettu betoniluukku idyllisessä ”lähiöympäristössä” kiinnostaa, niin sellainen irtoaa muhkeaan 2500 rupian (~35,71e) kuukausihintaan – viidellä tonnilla saa jopa kaksi päällekäistä koppia!

Toinen mainitsemisen arvoinen asia on se, että jopa Intian valtiokin tietää sen asian todeksi, että Intia tarvitsee slummejansa. Se on aikojen saatossa kasvanut riippuvaiseksi slummeista ja siksi slummit saavat olla paikoillaan. Vaikka se voi olla länsimaalaisesti katsottuna melkoisen uskomaton väite, niin ilman slummien tuottamia palveluita, Mumbain kaupunki ei toimisi. Syyt tälle kerrottakoon hieman myöhemmin.

Voiko elämää olla hehkeämpää?

Kolmantena asiana todettakoon, että slummi on aivan uskomaton kompleksi, ainakin mitä tähän vierailemaamme Dharavin slummiin tulee. Sieltä löytyy kaikkea, mitä slummien asukki voi tarvita. Kyseessä on oikeastaan ”pieni kaupunki kaupungin sisällä” – kuten oppaammekin asian ilmaisi. Slummista löytyy niin klinikat, sairaalat, koulut, ruokakaupat, apteekit, asunnot ja hyvin paljon erinäisiä työpaikkoja.

Neljäs seikka: Mumbain alueella on yhteensä noin 2000 slummia. Kaupungissa asuu arviolta 26 miljoonaa asukasta, joista noin 60 % asuu näissä kodikkaan tunnelmallisissa slummeissa. Todettakoon kuitenkin, että slummien vastapainona Mumbaista löytyy myös vauraampaakin väkeä. Etelä-Mumbaista löytyy asuinalueita, joiden neliöhinta ei kalpene edes Manhattanin saaren hintatasolle. Siitä voinee ottaa osviittaa sille, kuinka vaurasta väkeä näillä ”rikkaiden alueilla” asuminen vaatii.

Viides asia – kuppikunnat: Muslimit, hindut etc. asuvat kaikki nykyään omilla alueillaan, joiden lisäksi Intian eri maakunnista tulleet henkilöt ryhmittyvät omille alueilleen. Aiemmin tilanne oli se, että slummeissa kaikki ihmiset asuivat sekaisin taustasta ja uskomuksistaan huolimatta mutta sitten 2000-luvulla tapahtuneissa mellakoissa tilanne muuttui vähemmistöasukkaille sen verran epämieluisaksi, että he lopulta muuttivat ”omiensa” asuttamille alueille ja siten slummien väestö organisoitui tällä tavalla. Sittemmin kanssakäyminen eri kansanryhmien kanssa on taas vakiintunut rauhalliseksi kanssaelämiseksi mutta syntynyt väestön ryhmittyminen jäi pysyväksi ilmiöksi alueille.

Kuudes pointti – infrastruktuuri ja ”kunnallistekniikka”: Slummeissa ei tietenkään asuta, kuin kivikaudella vaan bisnekset ja eläminen vaatii osaltaan nykytekniikkaa. Slummien alueelle tulee sähköä ja vettä. Veden käyttöä on rajattu kuitenkin 5-8h /pv, jonka aikana sitä varastoidaan talteen vesitynnyreihin. Vedestä maksetaan pieni kiinteä hinta ja sähköstä maksetaan kulutuksen mukaan eli taloiksi luokiteltavissa asumuksissa todellakin on omat sähkömittarinsa. Vaikka oppaamme mukaan vesi- ja sähköliitynnät ovat täysin laillisia niin mielestämme niiden kaapeloinnit eivät kuitenkaan ole nähelläkään turvallisuusnormeja täyttäviä...

Palotarkastajan unelma: slummien sähköviritykset tuskin häviävät "kekseliäisyydessään" edes Suomen pizzayrittäjien tekemille virityksille.

Seitsemäs seikka – slummilaisten oikeudet: Vuonna 1995 Maharashtran osavaltiossa tuli voimaan Slum Rehabilitation Act, joka takaa häätösuojan kaikille slummeissa asuville, jotka pystyvät todistamaan asuneensa kyseisessä slummissa jo ennen tammikuuta 1995. Tuolloin kaikkia slummeissa asuneita kehoitettiin kirjautumaan viralliseen rekisteriin saadakseen kyseisen lain tuomat oikeudet. Lain mukaan jos kaupunki tai jokin muu taho haluaa ottaa slummikäytössä olevaa maata takaisin haltuunsa, joutuu se kysymään hyväksyntää slummissa asuvilta. Hyväksyntään tarvitaan korkea enemmistö ja sen lisäksi asukkaille joudutaan tarjoamaan uudet asunnot. Käytännössä tämä yleensä tarkoittaa sitä, että heille rakennetaan kerrostaloalue jonnekin lähialueelle, jonne saadaan tiivistettyä väestöä. Tilalle tarjottavan asunnon varustelutasosta meillä ei ole tietoa mutta se tuskin paljoa voi hävitä näille nykyisille asumuksille.

Slummialuetta itselleen haluavan rakennuttajan kannattaa kuitenkin olla nopea liikkeissään, kun vanha slummialue on raivattu entisistä asumuksistaan. Alueella jossa kävelimme oli yksi raivattu maaläntti, jonka tilalle ei kuitenkaan syystä tai toisesta oltu rakennettu mitään heti. Rakentamaton alue oli sitten otettu hyötykäyttöön ja se toimi kaatopaikkana slummin jätteille, jotka eivät ilmeisesti kelpaa enää kierrätettäväksi ja joita poltetaan tasaiseen tahtiin kun määrä alkaa kasautua liian suureksi.

Kahdeksas kohta – slummien lapsien tulevaisuus: 100% lapsista käy nykyään koulua, jossa opetuskielenä on yllättäen englanti. Valtiolla on ollut haasteellista saada erityisesti tyttölapsia koulun penkille, koska monet vanhemmat ovat katsoneet tyttöjen kouluttamisen olevan turhaa – hehän menevät kuitenkin naimisiin ja päätyvät kotiäideiksi. Niinpä porkkanaksi valtio tarjoaa seuraavaa: tyttölapset saavat 500r/kk talletuksena heille kirjatulle tilille, josta rahat voidaan nostaa aikaisintaan parin vuoden päästä koulun aloittamisesta. Sen lisäksi heidän perheilleen annetaan kuukausittain ruokatarvikkeita. Lisäksi kaikille lapsille, jotka asuvat yli kahden kilometrin päässä koulusta, annetaan polkupyörät. Nämä motivointikeinot ovat ilmeisesti purreet, sillä nykyään tosiaan kaikki slummien lapset on saatu koulujen penkeille.  

Yhdeksäs teesi – omistusasuminen on pop myös Intian slummeissa: Slummien asukkaista jopa 60 % omistaa asuntonsa huudeilla. Asunto kulkee sitten perintönä lapsille, jolloin monilla perheillä on juuret kylvettyinä syvälle slummien pohjamutiin. Tästä johtuen monet, jotka nykyään käyvät töissä muualla, kuten pankeissa, kaupoissa, virastoissa tai muissa siisteissä sisätöissä, asuvat silti edelleen slummeissa sillä yhteisöstä on muodostunut heille suuri perhe.

Kymmenes ja viimeinen virstanpylväs – naisen paikka: Slummeissa on myös kokonaisia perheitä ja sitä kautta myös naisia, vaikka miehet ovatkin valtaenemmistönä edustettuina. Intialle tyypilliseen tapaan slummien naiset työskentelevät kotioloissa, jotta he voivat samalla hoitaa perhettään. Koska naisetkin haluavat työskennellä ja tienata leipää, on Intiaan perustettu ei-valtiovetoinen orgranisaatio, joka välittää töitä naisille tehtäväksi kotioloissa. Näitä töitä ovat esimerkiksi riisipohjaisten leipien kuivatus ja erilaiset kankaiden käsittelyyn liittyvät tehtävät. Palkka näissä töissä perustuu useimmiten kappalemääriin, jolloin töitä pystytään tekemään oman kyvyn ja perheen hoidolta jäljelle jäävän ajan mukaan.

Dharavi

Dharavin alue on kooltaan 1,7 neliökilometriä, jolla arvioiden mukaan elää noin miljoona asukasta. Osa heistä on jopa virallisesti rekisteröityneenä ja osa taas ei. Uusia ihmisiä virtaa slummeihin lähes päivittäin, kun ihmiset (useimmiten miehet) siirtyvät töiden toivossa maalta kohti kaupunkia. Niinpä virallisia lukemia on erittäin vaikeaa ylläpitää.  Maalta slummeihin töitä tekemään tulleet (mies)henkilöt lähettävät usein rahaa perheilleen maaseudulla, jotka eivät pärjäisi ilman näitä avustuksia.

Tyyli ja look on ainakin kaava-alueella yhtenäinen.

Niille, keitä ura slummien syövereissä kiehtoo, mainittakoon kuitenkin se, että työt eivät välttämättä ole aivan sitä suurta loistoa, mitä kuvitella voisi... Slummissa työskentelevän henkilön päiväpalkka liikkuu 150–200 rupian (~2,14–2,86e) paikkeilla. Tuolla palkalla tulee ilmeisesti kuitenkin toimeen, kunhan ei ihan jokaisen vuoden tuoretta älypuhelinmallia halua. Esimerkiksi sairauden yllättäessä, lääkärintarkastus alueella maksaa yksityisklinikalla noin 100 rupiaa, jolloin se ei vie edes koko päivän palkkaa. Lisäksi työntekijät saavat yleensä nukkua työpaikoillaan, jolloin heiltä ei kulu rahaa asumiseen.

Työpäivän mitta on 10–12 tuntia eikä viikonpäivillä ole ilmeisesti mitään merkitystä. Uskomme, että työn hakijoita on enemmän kuin työn tekijöitä, jolloin hommat kannattanee hoitaa kunnolla mikäli haluaa paikkansa säilyttää. Ammattiliitot tuskin ovat kovin vahvoilla näissä työpiireissä.

Dharavin slummin tärkeydestä Mumbaille antanee hieman kuvaa se, että alueen vuoden liikevaihto liikkuu vaatimattoman 650 miljoonan USA:n dollarin paikkeilla. Mistä tämä uskomattoman suuri liikevaihto sitten syntyy? Vastaus on nerokkaan yksinkertainen: Kierrätyksestä ystävät hyvät, kierrätyksestä. Ja tässä aletaan olemaan asian ytimessä, miksi slummit ovat erityisen tärkeitä kaupungeille.

Sanalla sanoen: kaikkea kierrätetään.  Jotkut intialaiset ansaitsevat leipänsä keräämällä roskia ympäri kaupunkia ja myymällä sitä slummeihin. Slummit ostavat roskaa ja lajittelevat sekä kierrättävät saaliin. Kaikki roska ei suinkaan tule Mumbaista tai edes Intiasta vaan myös esimerkiksi Kiina ja USA kuljettavat Intiaan jätettä, joka kierrätetään Intian slummeissa. Uskomatonta, mutta totta.

Muovin keräys on Dharavissa kaikkein suurinta bisnestä. Muovit lajitellaan omiin väreihinsä, ne putsataan, rouhitaan pieniksi paloiksi ja ne sulatetaan uusiokäyttöön. Tätä toimintaa varten alueelle on jopa pesiytynyt muutamia insinöörismielisiä, jotka ovat kehittäneet niin hyviä muovinmurskaimia, että niitä jopa valmistetaan ja myydään ulkomaille – slummista käsin tietysti.

Vesipulloja uusiomuovista ei tehdä, mutta ilmeisesti kaikkea muuta kuitenkin. Jokainen vaihe tapahtuu eri ”firman” toimesta. Edellinen vaihe myy prosessoidun tavaran seuraavalle ”firmalle”, joka oman käsittelynsä jälkeen myy tavaran aina edelleen.

Toinen kova bisnes on pahvi ja kartongit. Jätteenä tuodut ehjähköt pahvilaatikot pyritään kunnostamaan ja myymään takaisin samoille yhtiöille, joiden logo niiden kyljessä jo valmiiksi komeilee. Huonokuntoiset kasataan uusiksi laatikoiksi ja myydään sille, kuka niitä ikinä haluaakaan ostaa. Ne osat, joita ei voi enää käyttää uudelleen, menevät uuden massan tuottaiseen. Juuri mitään ei heitetä hukkaan. Se lämmittää todella näidenkin matkalaisten sydämiä tietää, että kaikki ne jätemäärät joita nämä ihmiset heittävät kadulle, päätyvät lopulta kierrätykseen, kun joku ne käy rahankuvat silmissä keräämässä talteen.

Alueella tuotetaan myös nahkaesineitä alusta loppuun: Vuohien nahat tulevat yhteen paikkaan varastoon, toisessa ne pestään ja kolmannessa niistä poistetaan karva jne. Lopputuotoksena niistä syntyy laukkuja, vöitä, lompakoita ja muita kestokulutustarvikkeita, joita myydään sekä yksittäisenä kappaleena asukkaille että massoina suuremmille yrityksille, jotka painavat omat logonsa tuotteisiin ja myyvät ne hienoissa myymälöissään tyytyväisille länkkärituristeille ja muille rahakkaille asiakkaille. Alkulähteeltä laadukkaan näköisen nahkavyön olisi voinut ostaa 500 rupian (~7,14e) hintaan ja vetoketjuin ja hienoin saumoin varustetun nahkakäsilaukun vastaavasti 1200 rupialla (17,4e).

Slummissa harrastetaan myös monenlaisia muita bisneksiä: Dharavissa tehdään erilaisia saviruukkuja, ommellaan vaatteeita, värjätään kankaita isojen firmojen toimeksiantona, tehdään paikallisia riisileipäherkkuja myytäväksi, ostetaan hotellien asiakkailta jääneitä saippuajämiä, joista tehdään kaikki brändit yhdistäviä sekasaippuoita, puhdistetaan ja kierrätetään erilaisia peltipurkkeja kuten maalipönttöjä, erotellaan ja kierrätetään metalleja kuten alumiinia jne – lista sen kuin jatkuu.

Kekseliäisyyttä näillä slummien asukkailla siis riittää. Vaikka helposti voisi kuvitella asioiden olevan toisin, nämä ihmiset vaikuttivat olevan varsin iloisia ja tyytyväisiä olemiseensa. Heillä on katto pään päällä, työ, sähköä ja vetta, yhteisö sekä paikka mihin kuulua. Asiat voisivat olla paljon huonomminkin ja se tunnutaan tiedostavan slummissa.

Slummin asukkaat olivat ystävällisiä ja monet tervehtivät meitä kulkiessamme ohi enemmän ja vähemmän kapeita katuja pitkin. Lapset kyselivät simppeleitä asioita yksinkertaisella englannilla ja kertoivat oppallemme, etteivät haluaisi mennä kouluun nukkumaan kun muualla olisi paljon parempia nukkumapaikkoja. Nyt Ramadanin aikoihin he joutuvat heräämään niin aikaisin että koulun alkaessa silmät eivät tahdo enää mitenkään pysyä auki.

Kuvassa yksi slummin pääkaduista.

Kuten tekstin määrästä voinee päätellä, kokemus oli meille aivan mieletön. Mielenkiintoa ja näkemistä riitti ja tämä oli todella näkemystä avartava kokemus kaiken kaikkiaan. Voimme lämpimästi suositella tätä kaikille Mumbaissa vieraileville kaupungin parhaana antina. Opas hoiti hommansa kiitettävästi ja pääsimme käymään useissa hikipajoissa katsomassa päivittäistä toimintaa. Slum tourin toiminnan takana on Mystical Mumbai day tours –yritys, joka järjestää myös muita kaupunkiaktiviteetteja. He kertoivat palauttavansa osan tuotosta slummiyhteisölle vuokraamalla slummista luokkatilaa ja palkkaamalla opettajia opettamaan paikallisia nuoria yliopistossa tarvittavien aineiden preppaukseen.

Slum tourin jälkeen oppaamme saattoi meidät slummin juna-asemalle ja osti meille junaliput takaisin lähtöasemalle näyttäen samalla oikean junan. Perille päästyämme kävimme tuon kanssatravellerimme, syksyllä tohtorinopintonsa aloittavan jenkkinuoren kanssa yhdessä päivällisellä nauttimassa annokset Thalia ja juttelimme läpi kaikki USA:n ja Euroopan polttavat taloudelliset ja poliittiset kynnyskysymykset sekä tietysti Aasian kokemuksiamme. 

Thali, joka suomeksi käännettynä tarkoittaa lautasta, on muuten vegetaristiruokaa, johon kuuluu yleensä useita erilaisia soosseja, Chapati-leipää. Lisäksi asiaan kuuluu, että annoksen soosiastioita täytetään niin kauan kunnes ruokailija katsoo olevansa kylläinen – ei siis huono diili ollenkaan. Annokset nautittuamme vetäydyimmekin kylläisinä majoituspaikkaan suunnittelemaan seuraavien päivien ohjelmaa ja ”ekskursiomme” seuraavaa määränpäätä.

Gateway to India ja kaupunkikierros

Kolmantena päivänä Intian maalla päätimme tehdä omatoimisen kaupunkikierroksen ja tutustua Mumbaihin hieman pintaa syvemmältä. Olimme aiemmin saaneet sellaisen fiiliksen, että Mumbaista puuttuisivat ne kaikki suuret kauppakeskittymät, aukiot ja muut kaupunkien keskustoille ominaiset piirteet. Tämä olettamus perustui siihen, että keskeisimmäksi alueeksi luokitellun majapaikkamme lähiseudun, Fort-kaupunginosan ympäristö vaikutti olevan vain täynnä noita pikkukatuja pikku kioskikauppoineen. Niinpä halusimme nyt varmistaa, olisiko asia tosiaan näin että näinkin suuri kaupunki pystyisi toimimaan ilman perus kaupunkihierarkioita ja suunnitellun oloista kaupunkikaavaa.

Otimme ensin kompassisuunnaksi etelän ja lähdimme talsimaan pienoisessa tihkusateessa. Monsuunikausi oli nyt päässyt yllättämään ja sadetta alkoi esiintyä päiväsaikaankin runsaiden kuurojen ja pienten tihkujen muodossa. Tuo nyt ei sinänsä meitä niinkään haitannut, kun sade ei kuitenkaan ole täällä kylmää, eikä ilmakaan liioin.

Näimme kävellessämme hienon rakennuksen, josta pysähdyimme ottamaan kuvia. Eipä mennyt pitkäänkään, kun joku univormuun sonnustautunut heppu huutelee että ei saa kuvata! Sen jälkeen hän käski, että ottamamme kuvat on poistettava heti. Hämmentyneenä poistamme kuvat kamerasta ja näytämme ruudulta herralle, ettei siellä enää ole kyseisen rakennuksen kuvia. Kyseessä olikin paikallinen Fort Knox eli Reserve Bank Of India. Toki nämä matkaajat olisivat osanneet palauttaa nuo kortilta ”poistetut” kuvat muutamassa minuutissa läppäriä käyttäen mutta ei se rakennus nyt ihan niin hieno ollut, että tuota vaivaa olisi viitsinyt alkaa näkemään. Täytyy kuitenkin sanoa, ettei nämä turvallisuuspolitiikat vielä ihan täysin vakuuta meitä tuon pankin murtovarmuudesta.

Tyydyimme kuvaamaan sitten muita alueen rakennuksia. Tässä rakennuksessa sijaitsi town hall ja kirjasto.

Mumbain kaupungin iäkkyydestä kertovat ympäriinsä löytyvät vanhan arkkitehtuurin tyyliin tehdyt rakennukset.

Suhteellisen lyhyen talsimisen jälkeen saavuimme selvästi ensimmäiseen määränpäähämme eli Gateway to Indian luokse. Kyseessä on kirjaimllisesti portti, joka osoittaa mereltä Intian maaperälle. Ei sillä, että sen ympärillä mitään muureja olisi mutta portin merkitys lienee lähinnä symbolinen. Gateway to India on nykyisin paikallisten suosittu kohtaamispaikka turistinähtävyyden lisäksi. Tässä tapauksessa turisteista suurin osa oli maalta kaupunkiin tulleita intialaisia.

Mumbain turistirysä - Gateway to India.

Portin läheisyydessä sijaitseva näyttävä hotelli.

Ennen kun ehdimme mennä tuon aidalla ympäröidyn kohteen turvatarkistuksen läpikään, saapuivat jo ensimmäiset kaupustelijat paikalle tyrkyttämään meille nähtävyyskierroksia kaupungin saloihin, postikortteja ja jotain muuta krääsää. Sanoimme nyt vain katselevamme tämän nähtävyyden ja jättävämme kiertoajelut toiseen kertaan. Kuljimme  tarkastuspisteiden läpi torimaiselle alueelle sisään. Naisille ja miehille oli erikseen omat jononsa, jossa oli naisten puolella naisvartija tarkastamassa repun sisällön. Paksu kirja repussa oli ainoa heitä kiinnostanut partikkeli, joka oli selattava läpi tarkasti.  Sisään päästiinkin sitten ongelmitta ja turvatarkastaja jopa sai häädettyä jonkin kaupustelijan, joka olisi halunnut tarjota jotain ”elämän diiliä” kesken turvatarkistuksenkin.

Tässä vaiheessa sade yltyi taas hieman kovemmaksi ja sateenvarjot oli aika kaivaa taas pään suojaksi. Yritimme ottaa rauhassa edes muutamaa valokuvaa kohteesta, mutta siitä ei meinannut tulla yhtään mitään. Koko ajan tuli joku intialaisperhe tai vastaava kysymään saako he ottaa kuvan meistä poseeraten vieressämme tai vaihtoehtoisesti joku korttimyyjä tai kiertoajelun tyrkyttäjä. Kiinasta tuttu linssiludeilu siis jatkui mutta nyt panokset kovenivat vielä aivan uusille tasoille: eräs perhe nimittäin vaatimalla vaati, että pitelemme heidän pienokaista tyttöään sylissä samalla kun he ottavat kuvan yhdessä muiden perheenjäsenten kanssa. Mikä vielä kummallisinta, he maksoivat tästä kuvasta paikalliselle valokuvaajalle. Tätä filmitähteilyä jatkui tasan niin kauan, kunnes päätimme lähteä paikalta muutamien pikaisten valokuvien oton jälkeen. Omat kuvamme jouduimme ottamaan siten, että pyysimme noita ”kuvausjonoon” tyrkänneitä siirtymään ensin pois tieltä ennen kuin suostuimme heidän kuvaansa. Tähtenä elely on aika rankkaa hommaa ja siksi päätimme vetäytyä pikimmiten. On muuten aika mukavaa olla tavis noin niinkuin normaalissa elämässä.

Täällä turistirysässä eräs seikka vasta iski oikein toden teolla. Tajusimme, että näiden ihmisten kanssahan pystyy puhumaan monimutkaisempiakin keskusteluja englanniksi ja he todella ymmärtävät asiaa astetta syvemmällekin. Intiassa tosiaan kielitaito on aivan omaa luokkaansa suhteessa niin moniin muihin Aasian maihin. Esimerkiksi, kun annoimme pois lähtiessämme eräälle kiertoajelua väkisin tunkeneelle tekosyyksi kieltäytymiselle sen, ettei sadepäivänä viitsi mitään nähtävyyskierroksia tehdä niin hän pitkään huuteli perään ja ihmetteli, että miten joku voi tulla Intiaan monsuunikaudella ja olla suostumatta katsomaan nähtävyyksiä sadekelillä. Emme viitsineet siihen kommentoida, että kyllä me ne nähtävyydet kävisimme katsomassa siltä osin kun ne meitä kiinnostaisi mutta että aikoisimme tehdä sen jalkapatikan voimin. Kaikkea ei pidä ankan tietää, ankanpojan liioin – kuten vanha kansanviisaus sanoo.

Merenrantaa kohti

Nyt siis sateesta huolimatta suuntasimme jalkapatikassa kohti länttä ja Mumbain merenranta-aluetta. Matkaa rannalle oli noin parin kilometrin verran, mutta tulimme menneeksi hieman kiertoreittiä pitkin. Samalla näimme hieman kaupunkia ja turistikierroksenkin kohdelistalla olleita asioita, kuten Ghandhipuistoa ja jotain perus patsastaideteoksia. Lisäksi saimme tehtyä muutamia tarpeellisia pikku hankintoja, kuten käsidesiä, kun pikkuputiikin hyvin englantia ymmärtänyt myyjä todellakin ymmärsi, mitä halusimme ostaa ja kaupankäynnistä tuli siten erittäin positiivinen mieli. Matkan varrella kohtasimme myös sen stereotypioiden Intian puolen eli ne loputtomat minibasaarikojut, jotka täyttivät kaikkien talojen edustat ahtaine käytävineen ja koppeineen täynnä erilaisia helyjä ja rättejä. Positiivisena puolena oli kuitenkin se, että myyjät puhuivat suhteellisen rauhallisesti ja erittäin kunnioitettavaan sävyyn, jolloin ärsytyskynnys pysyi kohtuullisen maltillisella tasolla.

Merimiesten muistomerkki

University of Mumbain kellotorni.

Gandhin patsas miehelle omistetussa puistossa.

Lopulta saavuimme määränpäähän eli meren rantaan. Kyse ei ollut mistään huippubeachista vaan sen sijaan betonisesta rantabulevardista. Tuo rantabulevardi on ihan mukava paikka ja myös paikallisten suosiossa. Rantaviivaa riittää etelään ja pohjoiseen aika pitkälti. Suolan tuntua kantava mereltä puhaltava virkistävä tuuli oli oikein tervetullut luonnonilmiö. Sade oli mukavasti tauonnut ja pystyimme haistelemaan tuota meren tuntua keuhkojen täydeltä.

The Sea

Jostain syystä rannat oli kasattu täyteen tälläisiä betonipalikoita ja niissä taas viihtyivät runsain mitoin meriravut. Yleensä kai ravut viihtyvät vain puhtaissa vesissä mutta nämä idän ihmeet taitavat olla poikkeuksellisen "jokajuomaisia" vesseleitä.

Rantabulevardi jatkuu silmän kantamattomiin. Kesäaikaan täällä kuvittelisi olevan paljon häppeninkiä.

Karvakamutkin tykkäsivät tulla paraatipaikoille nuuskimaan merellisiä tuoksuja loikoilun lomassa. Paikalle eksyneille linnuille annettiin kyllä nopeati kovaa kyytiä.

Kaidebetonilla tallustelu tuntuu olevan suosittua ajanvietettä.

Hetken nuuhkimisen jälkeen valitsimme suunnaksi pohjoisen, jossa piti sijaita chowpatty beach – ranta täynnä rantameininkiä ja katuruokakojuja. Mitään uimarantaa siellä ei kuitenkaan oletettukaan olevan sillä vesi on kuulemma saasteistaan johtuen uimakelvotonta noilla paikkeilla. Käppäilimme rennosti rantaviivaa pitkin useamman kilometrin verran ja testasimme samalle teoriaa siitä, olisiko tuo beachialue tosiaan niin kaukana, ettei sinne voinut kävellä, kuten opaskirjasemme asian ilmaisi. Hetkihän siinä vierähti mutta saavutimme lopulta itse hiekkarantaosuuden, joka oli alkupisteestä sen verran kaukana, ettei sitä ollut edes paljaalla silmällä erottanut hiekkarannaksi. Kävellessämme samalla todistimme tuulen yltymisen sekä saderintaman, joka näytti mereltä päin meitä lähestyvän. Sade suuntasi kuitenkin enemmän etelään päin ja vältyimme siten siltä muutamia hajatihkupisaroita lukuun ottamatta.

Rannalla ei siis todellaaan saanut uida ja se tuli vielä erityisen selväksi kun yrityksemme kävellä edes rantaviivan läheisyyteen kuvaamaan aiheutti rannalla vartioimassa olleissa henkilöissä pilliin puhaltamisen ja käsillä huitomisen reaktioita, jotka eivät loppuneet ennen kuin otimme taas etäisyyttä rantaviivaan. Tulimme siinä jo miettineeksi, että onko näillä paikallisilla ehkä niin huono uimataito, että rannalle todellakin oli pitänyt näin paljon vahteja palkata, eikä vettä saanut lähestyä paria kymmentä metriä lähemmäksi – varsin outo juttu.

The Beach!

Vesialue oli täytynyt rajata turvaköydellä, jonka takana oli rantavahteja tarkkailemassa tilannetta.

Kalastajat tykkäävät pitää majaa rannan läheisyydessä, kun ei ole kalastuksen aika - kätevä asuntovenemalli.

Tässä vaiheessa olimme kävelleet nelisen tuntia putkeen ja tiesimme olevamme aika kaukana majapaikastamme. Lisäksi ajatus siitä, että samaa reittiä pitäisi kävellä takaisin näkemättä mitään uutta, puistatti hieman ajatustasolla kun kyseessä oli pitkä taival. Päätimme näihin syihin vedoten metsästää halpaa mustakeltaista (no-aircon) taksikyytiä takaisin majapaikkaan. Hieman kävelyä sekin vaati, jotta sopiva taksi löytyi – emmehän halunneet kuitenkaan mihinkään ladakyytiin mennä vaan ehta kauppakassi-Hyndai sen olla piti. Taksi on intiassa kuitenkin suhteellisen halpa ja jo toisella yrittämällä saimme taksikuskin suostumaan mittarin mukaiseen ajeluun. Periaatteessa tavistakseilla ei ole oikeutta kieltäytyä asiakkaasta ja heitä voisi aina uhata soitolla liikennepoliisille mutta kuka oikeasti haluaisi sellaisen ihmisen kyytiin, joka ei oikeasti sinua halua kyyditä? Itse arvostamme ainakin turvallisuuttamme sen verran korkealle, että hoidamme mielummin nämä bisnekset halukkaiden vastaosapuolien kanssa.

Tämä kyltti sai matkalaisten suut hymyyn. Katujen varsilla tuntui olevan usein ties mitä "ehdotuksia", joihin kukaan ei tuntunut reagoivan mitenkään.

Taksimatka takaisin majoituspaikkaan taittui lopulta alle puolessa tunnissa. Kuski oli vähäsanainen, epäilemättä huonosta kielitaidosta johtuen, mutta hän hoiti asiansa mallikkaasti ilman mitään ongelmia.

Lyhyen siistiytymiskäynnin jälkeen loppuilta kuluikin läheisessä jo kantapaikaksi muodostuneessa Cafe Universalissa chillaillessa. Kyseinen kulmaruokapaikka tarjosi paitsi kylmät huurteiset ja monipuolisen menuun niin myös alueelle poikkeuksellisen viihtyisän miljöön. Siellä sitä kelpasi useana iltana lueskella kirjaa ja kirjoittaa blogikertomuksia iltasnäksien ja kurkunkostukkeiden avustamana.

Along Goes the way...

Nyt on aika päättää Mumbain visiitti ja suunnata koordinaatit kohti seuraavaa määränpäätä, Udaipuria.  Viimeinen päivä kului lähinnä ajan tappamiseen lähialueita ympäri kävellessä ja Cafe Universalissa notkuessa, jonka jälkeen rinkkoja majapaikastamme hakiessamme huippuystävällinen hostellinvetäjä olikin tilannut meille jo taksikyydin valmiiksi. Taksi heitti meidät ongelmitta yöbussin lähtöpaikalle ja matkamme jatkuisi klo 18.00 kohti uusia tuulia.

Rapuja, kanaa ja naania sekä rotia. Todella hyvä setti tämäkin.

Seuraavalla kerralla paneudumme hieman tarkemmin muutamiin intialaisiin seikkoihin, joita emme vielä tässä vaiheessa halunneet alkaa käsittelemään. Mumbai experiment paisui niin mammuttimaiseksi paketiksi, että katsoimme järkeväksi jättää jotain seuraavallekin kerralle. Tarkoituksemme on kuitenkin aina pyrkiä ”avaamaan” paikallisia ilmiöitä ja yksityiskohtia näin pohjois-länsimaalaisesta näkökulmasta.

Holy Cows! Ekat Intiassa bongatut ammut, jotka ovat kohtalaisen yleinen näky kävelemässä kaupungin kaduilla.

Kuulemisiin.

- Two backpackers