Udaipur, Intia – Järviä, mustekaloja ja loistopalatseja

Namaste,

Mumbaille on nyt jätetty hyvästit ja matka on edennyt kaupunkiin, joka kantaa nimeä Udaipur. Kaupunki on noin 600 000 asukkaan keskittymä Rajasthanin osavaltiossa. Udaipur tunnetaan  kotoisana ja viihtyisänä paikkana ja siinä on jotain sellaista, mikä houkuttaa matkustajia jatkuvana virtana.  

Leveämpi pääkatukin huokuu lämpimää tunnelmaa.

Udaipuria pidetään koko Intian yhtenä romanttisimpana kaupunkina. Romanttinen status on suurelta osin peräisin kauniista järvimaisemasta, joita voi ihailla auringonlaskun aikaan lukuisilta kattoterasseilta tai kynttilän valolla varustetuista rantaravintoloista. Tunnelmaa tuovat myös kapeat kadut ja lukuisat ranskalais- ja saksalaishenkiset leipomokahvilat, jotka tarjoavat leivoksia kanelipullista aina suklaakakkuihin asti.   

Reissun ensimmäiset kahvikupposet maistuivat erittäin hyvältä - eikä nautintoa ainakaan vähentänyt palan painikkeina toimineet kakkuset. Näitä vain ei voinut vastustaa.

Lake Pichola

Vaikka Udaipur on meidän näkökulmastamme varsin iso kaupunki suurineen asuinalueiniin, on matkalaisten suosima alue varsin pieni ja tiivis paikka, joka osaltaan tuo pikkukaupungin tuntua. Liikkuminen onnistuu helposti kävellen ja kaikki palvelut löytyvät suhteellisen lyhyen matkan päästä.  Udaipurissa on kolme järveä mutta eittämättä yksi niistä on kaikkein tärkein ja tunnetuin nähtävyys: Matkalaisten suosima alue on nimittäin keskittynyt Pichola-järven ympäristöön. Järvi on muuten eräs historian suurista insinöörityön näytteistä, sillä se on ihmisen aikaansaama lätäkkö.

Taustalla Lake Pichola palatsisaarineen

Pichola-järven keskellä sijaisee pari saarta, joista toinen, Jag Niwas tai paremmin tunnettuna "Lake Palace", on kokonaan palatsin peittämä. Kyseessä on vanha palatsi, joka toimii nykyisin loistokkaana Lake Palace hotellina. Yön hinta tässä hotellissa irtoaisi huokeaan 50 000 rupian (~666e) hintaan – onhan nyt sentään monsuunikausi eikä mikään primetime. Mutta eihän tämä Intian romanttisimman hotellin tittelin voittanut paikka sentaan Udaipurin kalleimpia hotelleja ole. Pichola-järjen rannalla on nimittäin myös valtaisa, erään hallitsijan rakentama City Palace, josta osa on pyhitetty luksushotelliksi. Jostain syystä Udaipuriin on pesiytynyt Intian kallempia hotelleja ja vaihtoehtoja on siis tarjolla jokaiseen hintaluokkaan.

Pichola-järven toinenkaan saari, Jag Mandir, ei ole jäänyt ilman palatsia - miten se muka voisi olla edes mahdollista täällä? Joku hallitsijahan on omannut paljon aikaa ja valtaa tuijjottaessan kyseiselle järvelle. Niinpä ei ole mitenkään mahdollista, etteikö jonain päivänä (tarkemmin sanottuna 1551) ole ryhdytty tuumasta toimeen ja saarelle on noussut palatsi. Tämän palatsin valmiiksi saattaminen vaati kolme maharadzaa ja sata vuotta. Se kantaa nimeä Jag Mandir tai "Lake Garden Palace".

Lake Garden Palacen lämpimät valot huokuvat Pichola-järven maisemakuvassa.

Parin palatsisaaren lisäksi järven kapeamman osan tuntumaan on rakennettu pieni rukouspaikka. Ilmeisesti kaikki matalikot on ollut pakko käyttää hyväksi.

Udaipur ja sen kuuluisa Lake Palace – hotelli keskellä Pichola-järveä, tuli erityisen tunnetuksi rakennuksen esiinnyttyä kolmannessatoista 007-elokuvassa nimeltä Octopussy. Elokuvassa Lady Octopussy näet asusti juurikin tuossa näyttävässä rakennuksessa. Elokuvan kuvausten aikoihin paikallinen hallitsija kutsui kuvausryhmän useasti vieraakseen ja ruokaseurakseen ja oli siten erittäin vieraanvarainen isäntä hollywood-porukalle.

We present to you: Hotel Lake Palace

Leffa ilmestyi vuonna 1983 ja vielä 30 vuotta myöhemminkin Udaipurissa eletään hehkuttaen tuota menneisyyden loistoa – aivan kuin pysähteneisyyden aikakaudella suorastaan. Rainaa pyöritetään useissa ravintoloissa päivittäin. Mainoksia näistä näytösajoista oli joka paikassa ja elokuvaa olisi voinut mennä katsomaan vaikka heti aamusta tai sitten vaihtoehtoisesti pimeän tultua. Kaikesta huolimatta emme tällä kertaa nähneet elokuvaa, vaikka tunnelma kieltämättä hieman pistää sitä haluamaan. Voisi kuitenkin helposti kuvitella, että ravintoloiden pitäjät ovat suhteellisen hyvin perillä kaikista mahdollisista vuorosanoista, joita Octopussy-elokuvassa esiintyy ja jokainen katselukerta tuottaisi heille nykyään jo varsinaista tuskaa.

Mustekaloja vilisee useissa kahviloissa joka ikisenä päivänä, tv:ltä, projektorilta ja ties miltä kankaalta.

Udaipurin ”paketti” oli sen verran houkutteleva, että mekin halusimme tänne pistäytyä ja valitsimme Udaipurin yhdeksi matkakohteeksemme. Valintaa tuki myös Udaipurin optimaalinen sijainti Mumbain ja pohjoisessa sijaitsevan Agran välillä. Tuhansien järvien maasta tulevat matkalaiset siis päättivät laittaa kompassineulan suunnaksi Udaipurin ja ryhtyä tuumasta toimeen.

Udaipur it is then

Varasimme liput Udaipuriin menevään yöbussiin hostelimme kautta. Tuolloin meille sanottiin matkan kestävän hieman yli 12 tuntia, joka ei kokeneelle matkailijalle olisi aika eikä mikään. Päätimme pyrkiä taas tehokkuuteen ja varasimme liput yöbussista makuupaikoilla varustettuna.

Tälläisessä makuualustan tarjoamassa kopissa kelpaa tehdä matkaa vaikka se sitten kestäisi hieman pidemmänkin tovin. Kopissa on valolamppu, pistorasia ja ilmastointi.

Bussia odotellessa tapasimme samaan määränpäähän suunnistavan brittipariskunnan ja erään poikkeuksellisen avuliaan ja hyvin englantia puhuvan paikallisen naisen. Nainen piti ravintolaa ja hostellia Jaisalmerissa yhdessä aviomiehensä kanssa ja oli sitä kautta hyvin tottunut matkailijoiden seuraan. Yleensä ravintoloista ei naistarjoilijoita Intiassa löydy mutta nainen kertoi, että vaikka intialaiset aina asiaa ihmettelevätkin niin he ovat lopulta varsin sinut asian kanssa.

Tämä mukava nainen välittikin meille ystävällisesti matkan aikana tietoja arvioidusta matka-ajasta. Lisäksi hän neuvotteli Udaipurissa meille erittäin tiukan riksakyytihinnan bussipysäkiltä majapaikalle,  jota oli hyvä käyttää myöhemmin referenssinsä neuvoteltaessa muita kyytejä. Saimme kuulla myös hyvän nyrkkisäännön hinnoittelusta, jota voi käyttää apuna kaikessa kaupanteossa: puolitat myyjän tarjouksen ja laitat kymmenen prosenttia päälle niin olet todennäköisesti siinä hinnassa, jolla tuote lähtee sopuhintaan.

Bussimatka sujui kohtuu miellyttävässä kahden hengen makuupaikassa, jonka reunassa oli suljettavat verhot. Matka kului osittain nukkuessa ja osittain ei. Jossain vaiheessa siellä pimeässä kopissa tuli outo tunne – aivan kuin joku otus olisi juossut rivakkaasti jalan yli. Hetken horroksessa olon jälkeen asiasta pystyi olemaan melko varma, ettei kyseessä ollut mielikuvituksen tuotos ja valot oli pakko laittaa päälle. Ei siinä montaa minuuttia mennyt, kun huomasimme, että loossin perällä olevalla kenkätelineellä kurkistelee ympärilleen pieni jyrsijä – tarkemmin sanottuna hiirulainen, joka karkasi kohtuullisen pikaisesti jalkopäässä olleiden rinkkojemme taakse piiloon.

Luonnollisestikaan ajatus hiippailijasta ei herättänyt erityisen suurta hinkua jatkaa unia mutta jonkun tovin jälkeen painavat silmäluomet vakuuttivat toisin ja valo suljettiin. Ei siinä kauaakaan mennyt, kun hiirulainen oli taas jälkojen päällä käppäilemässä, josta se lopulta jatkoi matkaansa tuntemattomaan määränpäähän. Ilmeisesti tuo öinen hiippailija oli vain kyllästynyt Mumbain kulmiin ja halusi itsekin siirtyä uusille kulmille.

Matkan kesto saattoi olla ”hieman” pidempi, kuin mitä esitteessä ”luvattiin”. Aika-asiat kun eivät Aasiassa kuitenkaan aina etene saksalaisella tarkkuudella. ”this is India, mate”, kuten tapaamamme nainen meille naurahtaen kommentoi päätään pudistaen, kun vastasimme brittipariskunnan kysymykseen matkan kestosta. Matkahan kesti lopulta sitten rapeat 18 tuntia ja saavuimme perille lähtöä seuraavana päivänä puolen päivän paikkeilla. Perillä meitä odotti tietysti lauma riksakuskeja ja muita hätyyttelijöitä, jotka ovat aina ”tervetullut” näky hieman huonosti nukutun yön jälkeen.

Matka ennalta varattuun majoituspaikkaan sujui kohtuullisen vaivattomasti riksamopokyydillä, eikä 50 rupian (~0,70e) hintakaan huimannut päätä. Tunnelma oli välittömästi lämpöinen kun mopo sukkeloi kapeita käytäviä pitkin väiestellen vastaan tullutta liikennettä. Tämä paikka antaisi viimein sitä paljon toivottua kontrastia Mumbain ja Shanghain suurkaupungeille, koska pienissä kaupunkiympäristöissä vain on sitä jotain, mistä nämäkin matkalaiset paljon pitävät.

Valkoisesta kivetyksestä tehtyä taidetta on Udaipur ja Intia täynnä. Tässä pikkulätäkössä voi käydä kellumassa polkuveneellä, mikäli pieni maksu ei taskun pohjalla kirpaise.

City Palace ja Bagore-Ki-Haveli museo

Ensimmäinen päivämme Udaipurissa meni lähinnä lepäillessä ja mahan akklimoituessa uusiin makumaailmoihin. Toisena päivänä otettaisiin kaupunki taas haltuun. Oli aika tehdä kierros Udaipurin tarjoamien nähtävyyksien maailmaan.

Ensimmäiseksi päätimme vierailla koko Rajasthanin osavaltion suurimmassa palatsissa, pienellä kukkulalla, Pichola-järven rannalla sijaitsevassa City Palacessa. Majapaikastamme oli palatsin portille todella lyhyt, muutaman sadan metrin kävelymatka ja se taittui helposti liikkeitä täynnä olevia katuja pitkin tallustaessa. Pienen kaupungin tunnelmaa lisäsi vielä se, että matkaa oli mahdotonta kävellä ilman, että tuli tervehtineeksi lukuisia kaupanomistajia matkan varrella. Se on asia, johon länkkärin kannattaa Intiassa tottua, eikä siitä kannata ottaa mitään sen suurempaa ahdistusta tai stressiä päälle. Se on tapa, jolla Intia ottaa vieraansa vastaan.

City Palacen pääsisäänkäynti

City Palace kompleksi koostuu useasta palatsiksi tituleeratusta rakennuksesta, joilla on erilaisia tarkoituksia. Suurin osa palatsikompleksista on kunnostettu museotarkoitukseen ja kulkee nimellä City Palace Museum. Loppuosaan on sijoittunut kaksi luksushotellia, joista toisessa olisi ollut näyttävä marmoriuima-allas, jossa käynti ulkopuoliselle olisi maksanut 500 rupiaa (~6,70e) ja toisessa hotellissa olisi ollut tajolla jokin ylihintainen kristallimuseo, jonka skippasimme suosiolla. Palatsimuseon katolta on erittäin hienot näkymät kaupunkiin ja järvelle ja vastaavasti toiselta puolelta rantaa palatsi näyttää erittäin hienolta ilmestykseltä – etenkin yön pimeydessä valaistuna.

Kompleksin museorakennus on vain pieni osa isoa kokonaisuutta.

Näitä viliseviä hännäkkäitä oravia on Udaipurin ympäristöt pullollaan.

City Palace Museumin sisäänpääsylippu kustansi 555 rupiaa (~7,40 e) sisältäen kaksi henkilöä ja erikseen veloitettavan kamerankäyttöoikeuden. Palatsi sisältää huoneita toisen perään, joista jokainen edusti intialaista arkkitehtuuria ja tyyliä muutaman eri hallitsijan makutottumusten mukaan kuorrutettuna. Tänne upposikin helposti taas pari tuntia niin että aika vain hurahti.

Entisaikain postitoimisto - kun pony expressin vauhti ei vain riittänyt, täytyi turvautua sisäisellä GPS:llä varustettuihin kirjekyyhkyihin. 

Koristeellisuutta ei ole tässä palatsissa säästelty.

Hoviväki on voinut ottaa myös lunkisti ja chillailla tässä tilassa.

Kantotuoleja oli tarjolla moneen makuun mutta tietysti kuninkaallisella pitää olla arvon mukainen näyttävä peli alla.

Sisäpihatilaakin löytyy riittävästi, jotta ulkopelitkin onnistuisivat kotinurkilla.

Palatsin taustalta näkyy hyvin, kuinka pieneltä tuntuva Udaipur todellisuudessa on kohtuullisen suuri kaupunki meikäläisittäin mitattuna.

Tältä partsilta ei ole mitkään hullummat näkymät järvelle päin.

Nälkämmehän ei yhteen kohteeseen vielä loppunut. Toinen listallamme ollut vierailukohde sijaitsee samaisen Pichola-järven tuntumassa ja on nimeltään Bagore-Ki-Haveli. Tämä palatsiksikin tituleerattu, yli sata huonetta omaava haveli (= yksytyinen kartano) oli välillä hieman heitteillä ja  on sittemmin kunnostettu uuteen uskoon. Se toimii nykyisin museona. Bagore-Ki-Haveli-rakennus on rakennettu 1700-luvulla tarkoituksenaan palvella varsinaisen palatsin vierailijoita sekä hallitsijoiden sukulaisia.

Bagore-Ki-Havelissa on esillä nukkeja, vanhoja sisustusesineitä, hääseremoniakuvaksia, muinaisia aseistuksia sekä turbaaninäyttäly, joiden joukossa on muun muassa maailman suurin, yli 30 kiloa painava jättiturbaani. Nähtävyytenä tämä oli hieman mitäänsanomaton edellisen palatsin jälkeen, mutta ei se tahtia haitannut. Tuo 45 rupiaa (~0,60e) per henkilö ollut sisäänpääsymaksu antoi kuitenkin varsin riittävästi rahalle vastinetta. Samaisessa kohteessa olisi myös ollut tarjolla tanssi- ja nukke-esityksiä ilta-aikaan, mutta päätimme jättää nämä esitykset kuitenkin väliin kun sopivaa aikaa moisille ei löytynyt.

Huone täynnä suorastaan pelottavan näköisiä pikkumiehiä.

Värilliset lasit tuovat tunnelmaa sisätiloihin

Turbaanit kertovat paljon kantajastaan niin sosiaalisen statuksen kuin myös ammatin osalta. Tämän mecha-turbaanin päällä pitäminen tuntuisi suurin piirtein samalta kuin kolme telamiinaa pään päällä - ei varmaan ihan kauhean miellyttävää pidemmän päälle.

Hallitsijoilla täytyi olla tietysti myös kunnon asearsenaalit, jotta uskottavuus säilyisi.

Tämän Bagore-Ki-Haveli-visiitin jälkeen päätimme käydä vielä nopeasti katsastamassa lähellä olleen Jagdish-temppelin, joka sijaitsee keskeisella paikalla näitä kapeita katuympäristöjä. Temppelin sisäpuoli ei niinkään poikkea mistään temppeleistä mutta ulkokuori on täynnä hienoja pieniä veistoksia. Tuo nollan euron sisäänpääsymaksu takasi tälle kohteelle erittäin hyvän hintalaatusuhteen. 

Jagdish Temple keskellä Picholan alueen pikkukatuja

Vaatii hieman hermoja ja aikaa koristella näinkin suuren temppelin seinät täyteen pieniä figuureja.

Tähän päättyikin ensimmäisen kaupunkikierrospäivän nähtävyysralli ja loppuilta meni maittavan aterian ja tunnelmallisen iltamaiseman nauttimisen äärellä – kattoterassilta käsin valaistuja rakennuksia ja järveä ihaillesa tietysti.

Maisemat miellyttävät matkalaisen silmää "työntäytteisen" päivän ehtoopuolella.

Ei niin superkallis hotelli

City Palace

Ropeway

Udaipurin kaupunkia ympäröi kauniit vuoret, ja yhdelle kukkulalle on keksitty tehdä pieni bisnes, jolla turisteja voitaisiin erottaa lisää heitä rasittavista setelivarannoista. Pohdimme vaihtoehtoja viimeisen täyden päivän tekemiseksi ja päätimme, että tämä kaupunkinäkymä voisi olla mukavaa nähdä tuolta hieman korkeammasta perspektiivistä. Siihen toimisi erinomaisena keinona juuri tämä tarjottava palvelu.

Kyseessä on cable car –tyyppinen ratkaisu, jota täällä päin kutsutaan nimellä ”ropeway”. Kaapelikärryn lähtöpaikka sijaitsi hieman kauempana keskustasta, joten päätimme mennä sinne tuktukilla ajan säästämiseksi. Tuktukhinnaksi sovittiin lopulta tiukan tinkimisen jälkeen 40 rupiaa (~0,53e), kun emme ottaneet kuuleviin korviimme mitään tekaistuja selityksiä kukkulalle nousemisen vaikeudesta tai siitä, kuinka tuo tietämämme lyhyehkö reitti olisi muka poikki. Näissä tilanteissa yleensä pieni kävely ja tarvittaessa hieman halukkaampien kuskien etsiminen auttaa kummasti.

Itse kärrykyyti maksoi 60 rupiaa (~0,80e) per lätty per suunta. Pienet punaiset kopit, joilla matkaa huipulle tehtiin, eivät tuntuneet ihan turvallisilta mutta siitä huolimatta ne toimivat moitteettomasti ison rataspyörän pyörittäessä vaijeria edes takaisin. Matka kesti vain viitisen minuuttia ja ylhäällä pääsimme tietysti ihailemaan maisemia kaupungin yllä. Harmittelimme hieman pilvistä säätä, koska olimme pyrkineet ajoittamaan tämän visiitin siten, että voisimme odottaa ylhäällä auringon laskua.

Ropewayn kärryt on niputettu kolmen sarjoihin ja niitä tuntuu olevan hankittu hieman eri aikakausilta.

Ei tämä ihan niin pieni kaupunki ollutkaan...

City Palacen kompleksin saa vangittua yhteen kuvaan vasta, kun menee riittävän korkealle ja kauas kuvaamaan.

Huipulla huomasimme alas pääsevän myös viihtyisän oloista mäenrinnebetonipolkua pitkin, joten takaisin päätimme laskeutua niitä pitkin. Kävelymatka maanpinnan tasalta takaisin keskustaan oli myös  sen verran lyhyt että kävelimme sen muitta mutkitta nyt, kun meillä ei ollut enää mihinkään kiire.

Alas tullessa matkan varrella on viihtyisiä puistomaisemia ja rakennelmia

Ympäristössä on aina myös joku apinoimassa.

Auringonlasku oli edelleen edessä päin ja masussa kurni nälkä. Ylitimme Pichola-järven kapeasta kohdasta kävelysiltaa pitkin ja suuntasimme hienoksi paikaksi tiedettyyn paikalliseen tasoon nähden kalliiseen rantaravintolaan, joka sattui omaamaan järvenrannan parhaimman spotin. Paikka on ranskalaistyylinen, erittäin tunnelmallinen sekä tietysti hieman tyyriimpi kuin mihin me olemme tottuneet. Kynttilän valossa oli mukava ihailla kaunista järvimaisemaa, valaistujen palatsien heijastuessa järven pinnasta. Tietysti nautimme myös hyvästä ruoasta paikassa, joka oli tupaten täynnä sekä Intialaisia että länsimaalaisia turisteja. Tässä paikassa ainakin riitti sita romantiikkaa, jota Udaipurin piti huokua ympäriinsä. Ruoan jälkeen matka jatkuikin lepäilemään ja valmistautumaan seuraavaa päivää varten, jolloin edessä olisi taas huoneen luovuttaminen ja uuteen matkakohteeseen lähtöön valmistautuminen.

Tämä hotelli on onnistunut varaamaan ravintoalleen järvenrannan parhaan spotin

Pimeys laskeutuu järven ylle hyvän ruoan ja tunnelmallisen ympäristön saattelemana.

Ökyhotellissa tuntuu olevan kohtuullisen vähän asukkaita ja liikettä - johtuisikon tämä kenties hinnasta?

Herkullinen ruoka saapuu viimein täydentämään ympäristön tarjoamat viihdykkeet.

Matkapäivän aamuna saimme aamupalalla kuulla, että huoneen luovutus kyseisessä paikassa olikin jo kympin paikkeilla sen normaalin totutun puolen päivän sijaan. Niinpä pakkasimme kamamme heti aamupalan nauttimisen jälkeen, jätimme ne säilytykseen hostelliin ja ryhdyimme tappamaan aikaa erilaisissa kahviloissa istuen ja kiireettömyydestä nauttien. Samalla tulimme tehneeksi joitain hankintoja kotiinpaluuta silmällä pitäen. Bussin oli määrä lähteä klo 17 ja matka bussipysäkille taittuisi riksakyydillä kymmenessä minuutissa. Niinpä meillä ei ollut tässä vaiheessa mitään muuta kuin aikaa.

In India we are!

Reissun aikana olemme nähneet, kuulleet ja havinnoineen Intiaan liittyviä asioita, jotka ovat herättäneet meidän mielenkiintomme ja siten ovat maininnan arvoisia. Nyt on aika tutkia Tätä idän mausteparatiisiä hieman pintaa syvemmältä:

”kastimerkit” eli bindit
Kuten moni varmasti tietänee, joillakin intialaisilla hinduilla on otsassaan värillinen (esim. musta, punainen tai sininen) täplä, jota bindiksi kutsutaan. Sen uskotaan usein tarkoittavan sitä, mihin kastiin ihminen kuuluu. Tämä tieto ei kuitenkaan pidä paikkansa. Hinduilla on monta jumalaa ja tuolla merkillä mies voi kertoa, kenen jumalan (kuten Shivan tai Vishnun) ”leiriin” hän kuuluu. Naisilla kyse on enemmänkin koristeesta. Otsamerkit eivät siis kerro kenenkään eriarvoisuudesta.

naisen asema ja tasa-arvoisuus
Viittasimme Mumbain blogikirjoituksen slummiosiossa naisen asemaan Intiassa, kun kerroimme suurimman osan naisista työskentelevän kotona. Mainittakoon vielä lisää naisen asemasta... Intiassa ollaan tosiaan vielä hyvin kaukana siitä tasa-arvosta, joka meillä Suomessa vallitsee. Täällä ne Suomen mediassa käytävät keskustelut naisten ja miesten välisestä palkkaerosta tai naisjohtajien määrästä valtio-omisteisisssa pörssiyrityksissä tuntuu jotenkin niin mitättömän pieniltä ongelmilta, kun vastassa on näinkin suuria puutteita.

Tasa-arvoa pitää toki Suomessakin edistää kaikin tavoin mutta tässä hieman 2013-vuoden tilannetta maailmalta – tarkemmin sanottuna Intiasta: intialaiset naiset matkustavat harvoin yksin. Saattajana on usein puoliso tai perheen jäsen. Eräs taksikuski kertoi, kuinka hänen vaimonsa aina voivottelee, kun heillä on kaksi tytärtä, eikä heillä millään tule riittämään rahaa kustantaa molempien myötäjäisiä, jotta tytöille saataisiin sovittua avioliitot. Tämä todellakin on arkea täällä edelleen! Testasimme taksikuskin reaktiota kertomalla, että meillä Suomessa on ollut naispresidentti sekä naispääministeri. Mies ei tuntunut pystyvän käsittelemään koko asiaa, koska hän vain totesi, että Intiassakin on presidentti ja pääministeri ja ne ovat olleet vuorotellen hinduja ja muslimeja, eikä mitään kommenttia naisen asemasta saatu aikaiseksi vaikka kuinka painotimme nimen omaan tuota sukupuolta. Sen sijaan hän pyrki johdattelemaan keskustelua muihin suuntiin.

Intian lain mukaan ei-avioliitossa oleva intilaismies tai –nainen ei saa majoittua ulkomaalaisen tai intialaisen henkilön kanssa samaan huoneeseen, ellei kyseessä ole perheenjäsen. Tästä johtuen hostellit eivät ota tämäntyyppisiä huonevarauksia vastaan ollenkaan. Ulkomaalaisten osalta asia on tietysti toisin, eikä moisia rajoitteita ole olemassa. Monet intialaiset hostellinpitäjät ovat usein olleet kiinnostuneita matkalaisten välisistä suhteista ja se tuntuu usein olevan keskustelunaiheena.

  

lingua franca
Ihmetykseksemme saimme jo Mumbaissa havaita, että intialaisten keskinäinen yhteiskieli eli ”lingua franca” on englanti. Erityisesti paikoissa, joissa eri kansanryhmät sekoittuvat ja ovat keskenään kanssakäymisissä, näkee kaduilla usein intialaisia puhumassa keskenään englantia. Tämä johtunee siitä, että kaikki eivät välttämättä osaa marathia, hindiä tai muita Intiassa puhuttuja paikalliskieliä mutta jokainen intialainen opiskelee koulussa nykyään englantia. Ei siis mikään ihme, että englanti on myös yleiskieli intialaisten keskuudessa.

”hash-hash” ja muut kuiskauksin myytävät tuotteet
Se, että Intiaan on vuosikymmeniä virrannut ”korkeamman tietoisuuden tavoittelijoita” lännestä päin on tehnyt ilmeisesti tehtävänsä. Mumbaissa sen jo huomasi mutta ilmiö on läsnä myös samalla tavalla muualla: ei tarvitse pysähtyä kuin viideksi minuutiksi paikoilleen niin eiköhän joku ole jo kuiskimassa, että ”do you want some hash-hash?” tai ”wan’t some joint?” jne. Tilanteet eivät ole sinänsä mitenkään kiusallisia ja kohtelian kieltäytyminen toimii aina heti kerrasta, toisin kuin muiden tyrkyttäjien ja kauppaajien tapauksessa.

junat ja bussit
Liikkuminen Intiassa voisi olla toki helpompaakin. Joskus sitä maksaa kyllä mielellään sen euron, jotta tämä lippujen hankkiminen olisi helpompaa. Juna-asemalla lippua ei todellakaan osteta kävelemällä luukulle kertoen määränpää ja antaen tarvittava määrä setelirahaa kouraan – ei todellakaan. Ensin pitää käydä luukulla tiedustelemassa vapaita paikkoja, junanumeroita, asemakoodeja ja muuta ”tarvittavaa” informaatiota. Sen jälkeen täytetään kaavakehirvitys ja mennään seuraavalle luukulle – ja ei, näille luukuille ei pääse helposti pienellä jonotuksella. Aina voi tietysti yrittää päästä sopivaan junaan seisomapaikkalaisena ”general ticket”:illa mutta sinne änkeminen voi olla suhtellisen vaikeaa etenkään isojen rinkkojen kanssa. Lisäksi juna-asemien taulut ovat täynnä väärää informaatiota laiturinumeroista, eikä niihin kannata sokeasti todellakaan luottaa. Herääkin kysymys, että voisiko tämän asian tehdä jotenkin toisin? 

Toki Intian rautatiet ovat heränneet ”nykyaikaan” ja tarjolla on nettisivusto, josta tietoja ja lippuja voi hankkia. Sen käytettävyys ja ulkoasu on tuulahdus suoraan 90-luvulta ja jokainen näistä toisiin liittyvistä operaatioista hoidetaan erillisillä kaavakkeilla... Esimerkiksi junaa voi etsiä vain junanumerolla; kulkuaikoja voi etsiä, kun tietää 3-4 kirjaimiset asemakoodit, jotka löytyy kyllä joltain toiselta sivulta etsittäessä – tosi kätevää...NOT!

Bussiyhteydet toimivat kohtuullisen hyvin, kunhan hyväksyy vain sen tosiasian, että ”this is India”. Sillä pääsee yllättävänkin lähelle matkan aika-arviota, kun kyselee muutamalta eri henkilöltä arvion matkan kestosta, valitsee niistä pisimmän ja lisää siihen vakion ”3,5h”. Kannattaa testata! Toinen seikka bussilla ajettaessa, joka kannattaa huomioida on se, että ensin on hyvä treenata sisuskaluja hieman linnanmäellä tai vastaavassa. 

Vaikka tiepinta oletettavasti on useimmiten päällystettyä, sitä ei silti heti arvaisi kyydissä istuessa. Kun näihin pikkuseikkoihin asennoituu oikein niin bussimatkustus voi olla varsin rattoisaa. Mikä voisikaan olla sen parempaa, kuin levyttää bussin makuupaikalla jossain päin Keski-Intiaa kyydin kieputtaessa mukavasti alla, erämaan tuulen puhaltaessa suuresta avonaisesta ikkunasta naamalle ja hyvän musiikin pauhatessa korvalapuissa suurella voimakkuudella, kun samalla ulkona on pilkkopimeää satunnaisia ohikiitäviä valoja lukuun ottamatta? Se vasta on chilliä elämää – ainakin näiden matkalaisten mielestä!

kaupankäynti ja tinkiminen
Useimmiten kaupanteossa tinkiä saa ja kannattaakin. Sitä on tietysti turhaa kuvitella, että ulkomaalaiselle hinnat koskaan olisivat samoja, mitä ne paikalliselle on mutta ainakin niistä saa huomattavasti kohtuullisempia pienellä tinkimisellä. Kun kysyimme paikalliselta taksikuskilta, että mitä täältä saa yhdellä rupialla, niin hänellä oli sentään kertoa kohtuullisen pitkä lista niistä asioista – meidän (ulkomaalaisten) lista onkin sitten huomattavasti lyhyempi – nimittäin olematon.

Kun hintataistoon ryhdytään, paikalliset myyjät ovat usein varsin kokeineita siinä hommassa ja tietävät tempun jos toisenkin. Usein heidän hintansa on jotain, mistä länkkäri mielellään ”tinkaisee” pyöristäen summaa hieman. He esimerkiksi saattavat kertoa aloitushinnaksi tavaralle X ”110”, jolloin länkkäri on tyytyväinen kun he ”myöntyvät” pyöristämään hinnan sataseen. Todellisuudessa tässä kohtaa pitäisi naurahtaa korkealle hinnalle ja tarjota paria kymppiä, jolloin pikkuhiljaa edetään sinne 50-60 rupian tienoille, jossa oikeasti kohtuullinen kauppahinta pyörii. 

Oikean hinnan haistelu vaatii tietysti harjoittelua ja se riippuu hieman sesongistakin mutta tärkeintä on ymmärtää, että intialaiset kehtaavat kyllä pyytää – turistin pitää myös kehdata tarjota. Toinen huomioitava asia on se, kuten avulian intialaisrouva meille sen myös sanoi, että älä koskaan sano intialaiselle, että ”It’s cheap”, koska voit olla varma siitä, että ensikerralla hinta on korkeampi – sen takaa intialaisen markkinatalouden lainalaisuudet.  

uskonnot
Intia on monien uskontojen maailma ja sen huomaa myös katukuvasta. Uskontokunnat ovat nykyään jakautuneet täällä seuraavasti: 50 % on hinduja, 30 % on muslimeja. Loput asukkaat ovat buddhalaisia, kristittyjä sekä muita vähemmistöjä. Katukuvassa tämän moninaisuuden huomaa siitä, että ulkona näkee ja kuulee ties mitä seremonioita pitkin päivää, kun moskeijoista raikuu erilaisia joodlauksia, joita saattaa edeltää merkkikellojen soitto. Lisäksi hostelleissa ja muissa rakennuksissa on usein kelloseremonioita, joihin kuuluu suitsukkeiden käristelyä ja kaikenlaista manaamista. Toisissa osavaltioissa muslimit ovat valtaväestönä ja se näkyy myös katukuvassa. 

Me pyrimme kunnioittamaan kaikkia uskontokuntia käytöksellämme ja pyrimme olemaan avoimin mielin näitä rituaaleja kohtaan, jotka meidän silmissämme saattavat tuntua hieman hullunkurisilta. Meidän puolestamme kaikki saavat uskoa mihin tahtoo ja toimia niiden oppien mukaan, mitkä itselleen tuntuvat parhaiten sopivan. Pyrimme yleensä välttämään paikallisten kanssa liikaa keskutelemasta uskontoasioista, jottemme vaihingossakaan loukkaisi kenenkään uskomuksia.

pyhät lehmät
Hinduille lehmä on pyhä eläin, muslimit uskovat vain yhteen jumalaan. Tarkemmin sanottuna vain tuo naaraspuoleinen maitoa tuottava elikko on se pyhä tapaus, sonnista niin viis. Silti katukuvassa tuntuu useimmiten vilisemään sonneja kaiken muun liikenteen ja elämän seassa. Joskus olemme havainneet, että joku paikallinen on läimäissyt sonneja ohikävellessämme, kun näiden elikoiden kulkusuuntaa on haluttu muuttaa mutta muutoin niidenkin annetaan olla varsin rauhassa. Huomasimme kerran sateen tullessa, kuinka pari sonnia olisi halunnut tulla puotiin sisälle sateensuojaan ja sitä niille ei kuitenkaan sallittu. Lieveilmiönä näille jokapäiväisessä kuvassa näkyville ilmestyksille on ne ansaläjät, joita ne jättävät jälkeensä. Kävelyä harrastavan liikkujan kannattaa siis olla tarkkana.

Ei niin pyhä nautaelikko saa myös olla ja kulkea suhteellisen rauhassa Intian katuja tallustellen.

Bussi tuo, bussi vie

Taas on aika päättää blogikirjoitus siihen, kun astumme yön pimeydessä kulkevaan bussiin, jonka suunta vie meidät taas kohti uutta maisemaa. Tällä kertaa bussilippujen hinnat ovat kolmanneksen edellisen matkan hinnoista, vaikka matka-aika ei juurikaan muutu – hinnan ero perustuu paitsi Mumbaita alempaan hintatasoon, niin myös bussin yleiseen tasoon, josta tässä kohtaa on päästy hieman tinkimään. Mitähän öisiä matkailijoita tällä kertaa kohtaisimmekaan – se jää nähtäväksi.

Udaipur says "Thank you, come again!"

Seuraava stoppi on on kaupunki nimeltä Agra, jossa sattuu sijaitsemaan Intian matkamme kohokohta. Siitä lisää myöhemmin...

- Two backpackers