Vang Vieng, Laos - Paratiisielämää viikon verran, kiitos.

Hei! Ollaan nyt vietetty viikon verran lepolomaa täällä Vang Viengissä, Vientianen provinssissa (jossa itse Vientianen kaupunki ei kuitenkaan sijaitse), Pohjois-Laosissa. Vang Vieng on turistien suuressa suosiossa oleva pikkukaupunki, joka kehittyy kovaa vauhtia turismin saattelemana. Itse kaupunkia ympäröivät suuret, kauniit vuoret ja se sijaitsee Nam Song -joen varrella. 

Näkymä Vang Viengistä.

Meidän ensikosketus Vang Viengiin tapahtui suurin piirtein seuraavasti: Hyppäsimme ulos bussista kuskin tokaistessa ”Vangvienggg... you stay heree!”. Kävelimme mutapellon yli lännen suuntaan ja sieltä lyhyen matkan turisminkosketuksella varustettuja katuja pitkin valitsemaamme bungalow-majoituspaikkaan (Namsong garden), josta otimme 50 000 kip:in bungalowin jokinäkymällä, vessalla ja suihkulla varustettuna. Paikkaan kavuttiin kivikkoisia portaita jyrkästi alaspäin, suoraan viiden metrin korkeudella joen yläpuolella olevaan puurakennukseen. Riippumatolle emme kuitenkaan majoituksestamme löytäneet sopivaa sijoituspaikkaa, vaikka sitä kovasti yritimme katsoa. 

Namsong garden bungalow a.k.a. "wessa".

Asettumisen jälkeen jätimme pyykkimme pestäväksi puolta halvemmalla hinnalla (5000 kip / kg , ~0,5e), mihin olimme normaalisti tottuneet ja menimme läheiseen ravintolaan syömään. Tuossa erääksi kantispaikaksemme muodostuneessa ravintolassa oli ilmainen langaton netti sekä erittäin mukavanoloiset ”löhöilyloossit". Täällä kyseiset loossit ovat suhteellisen yleisiä ruokapaikoissa - ne ovat maatasosta korotettuja, laidoilla on kaiteet ja istuinalusta on pehmustettu. Lisäksi niissä on vielä tyynyjä, jotta selän saa mukavaan asentoon ja löhöily voi alkaa - kengät jätetään tietysti ulkopuolelle. Kun yhtälöön lisätään vielä kattotuulettimet, mukavan sään, leppoisan ilmapiirin ja silmiemme alla aukeavan näkymän paitsi viereiselle joelle, mutta myös takana olevaan vuoristoon, on lopputulos lähes täydellinen. Tähän lisätään vielä kattava ruokalista, josta saa monipuolisesti paitsi hyviä itämaisia ruokalajeja, mutta myös länkkäriruokaa (jota joskus saattaa kaivata kaiken sen riisin ja nuudelin keskellä) - ja kaikki tämä vielä kohtalaisen edulliseen hintaan.

Löhöilyloossi, jossa kelpaa nauttia hyvää ruokaa ja huurteisia - makuuasennosta tietysti.

Löhöloossista nähtyä...

Voitte vain kuvitella, mikä on lopputulos tälle kaikelle... Päätimme välittömästi (ja yksimielisesti) pidentää nelipäiväisen olemisemme kokonaiseen viikkoon, tämähän vain on liian hyvää ollakseen totta. Mainittakoon vielä, että täällä myös internetyhteydet ovat kohtaamistamme vaihtoehdoista parasta luokkaa, jolloin myös blogin laatiminen sujuu helposti. Niinpä siis jumituimme tänne kokonaiseksi viikoksi lukuisten muiden länkkärien sekaan. Eräänä esimerkkinä hintatasosta mainittakoon esimerkiksi herkulliset sandwichit (10 000 kip /kpl ~ 0,90e), joita olemme nauttineet aamupalaksi jokaisena aamuna ja hedelmäshaket (5000 kip ~0,5e), jotka toimivat oikein hyvinä kyytipoikina sandwichien kanssa.

Tämä herkullinen makkara-sandwich irtoaa täältä sopuhintaan 0,90e - maiskista!

Todettakoon vielä, että päädyimme ensimmäisen yön jälkeen vaihtamaan majoitustamme, kun havaitsimme että bungalowimme vessa lienee johtanut suoraan talon alle (hajusta päätellen) ja seuraukset tuntuivat tuossa eläinkunnan edustajia runsaasti sisältäneessä laitoksessa sisätiloissa asti. Lisäksi vieressä oli vielä sopivasti työmaa, jossa rakennettiin meluisasti pitkää päivää tehden uutta isoa taloa (varmaankin hotellia). Päätimme välittömästi, että tämä majoitus jäisi vain yksiöiseksi. Niinpä etsimme jo ensimmäisenä iltana sopivan asutuksen jatkoa varten ja löysimmekin läheltä kiinteän hotellimaisen rakennuksen, Saysong guest housen, josta siisti huone, lämpimällä vedellä ja vessalla varustettuna (ilman jokinäköalaa tosin), irtosi kohtuulliseen 40 000 kip:in (~4e) hintaan per yö. Ja tänne sitten jäimmekin seuraavaksi kuudeksi yöksi, vaikka mieli olisi hieman kaivannut joen toisella rannalla sijainneisiin (alkeellisiin) bungaloweihin, joista paistoi riippumatot kuisteilta - muut mukavuustekijät veivät tällä kertaa voiton. Ehkä sitten vielä joskus myöhemmin...

Ajan "tappaminen" Vang Viengissä...

Vang Viengin kolme kovinta asiaa ovat Tubing, Kayaking ja Caving. Kahden päivän laiskottelun jälkeen aloitimme urakan hoitamisen legendaarisesta tubingista. Tubing on se asia, josta Vang Vieng on kuuluisa. Siinä missä Suomessa Kaljakellunta on luvatonta ja organisoimatonta toimintaa, tubing sen sijaan on lainmukaista ja erittäin organisoitua. Sen järjestämiseen osallistuu koko kyläyhteisö ja siitä saatavat tuotot käytetään myös kyläyhteisön hyväksi. Tuo harraste kustansi 60 000 kip:iä (~5,5e) per henkilö, jonka lisäksi traktorin sisäkumin pantiksi piti jättää 55 000 kip:iä (~5,00e), jonka saisi takaisin, kun sisäkumi palautetaan ehjänä ennen klo 18 aikarajaa. Tämän aikarajan jälkeen joutuisi sakotetuksi 20 000 kip:in (~2e) verran, jolloin pantista saisi takaisin enää 35 000 kip:iä. Hinta sisälsi kuljetuksen tuktuk:illa jokea yläjuoksun suuntaan neljän kilometrin päähän kaupungista, josta matka sitten alkaisi. Selvä peli siis, eikö?

Saavuimme täydessä tuktuk-kyydissä joelle, josta lauttamies heitti meidät ja renkaamme joen toiselle puolelle ensimmäiseen baariin. Baari oli tupaten täynnä länkkäreitä tanssimassa, pelaamassa beer pongia, hyppimässä laiturilta jokeen volttien kera ja tekemässä ties mitä harrasteitaan – tämän tunnelman myötä avautui tubingin täysi luonne meillekin. Näin sadekaudella, kun joen virta on voimakasta, kestää kyseisen matkan kelluminen noin tunnin verran - itse ”matka” sen sijaan kestää huomattavasti kauemmin...

Otimme ensimmäisessä baarissa tunnelmaan päästäksemme (ja rohkaisuksi tietysti) Beer lao -oluet. Oluita nauttiessamme yllemme saapui rankkasadekuuro (todellakin rankka), jonka seurauksena olimme pakotettuja ottamaan whisky-bucketin odotellessamme sopivaa kohtaa lähteä kellumaan. Tuo, täälläpäin maailmaa varsin tuttu käsite "bucket" on parin litran ämpäri, johon sisältyy jokin alkoholi (viski, vodka, rommi tms.) ja yhdestä kolmeen lantrinkia - Me otimme tietysti edullisimman, laoviskillä varustetun version, johon olimme tutustuneet jo pari yötä aiemmin Bucket-baarissa sopivaan 10 000 kip:in (~0,90e) hintaan.

Tubingbaari nro 2.

Tässä kohtaa (kokonaisuutta avataksemme) kerrottakoon, että tubingreitti on noin neljän kilometrin mittainen. Ensimmäiselle kilometrille on laitettu baareja molemmille puolille jokea siten, että virta työntää kelluvat renkaat kyytiläisineen aina kovaa vauhtia kohti seuraavaa paikkaa, josta sitten heitetään matkaajille kellukkeet narujen kera. Naruilla ja heittäjän avustuksella itsensä saa vedettyä kätevästi rantabaariin. Jokaisessa baarissa on jotain erilaista tekemistä, kuten vesiliukumäkiä hyppyreineen, erilaisia ”flengejä” Tarzan-henkisille, mutalentopalloa & mutaköydenvetoa sekä muita harrasteita tanssimisesta pingpongiin tai riippumattoihin... Meno on siis varsin letkeää ja kaikki ovat hyvällä juhlatuulella. Lisäksi ravintoloissa tarjotaan aina tulijoille ilmaisia shotteja tai vaihtoehtoisesti jotain kylkiäisiä bucketien ostajille (kuten esim. ruokaa). Tarkoitus lieneekin, että näihin baareihin kulutetaan niin paljon aikaa, ettei viimeistä kolmen kilometrin matkaa kerkeäisi kulkemaan ennen klo 18 aikarajaa, jonka mekin - yrityksistämme huolimatta - missasimme tunnilla.

Sateen lakattua lähdimme tubeilemaan! Otimme lähtöbaarista traktorin sisäkumit allemme ja aloimme kellua virran mukana. Tuota pikaa olimme jo kulkeutuneet vahvan virran saattelemana toiselle puolelle jokea, toisen baarin kantamalle, josta meille heitettiin narut ja sinnehän sitä sitten päädyttiin. Sieltä jatkoimme kolmanteen ja vielä neljänteen baariin, jonka jälkeen totesimme ajan käyvän vähiin klo 18 aikarajaa silmällä pitäen. Tietysti neljännessä baarissa piti mennä kokeilemaan jalat ja pää edellä vesiliukumäkeä, josta olisi noin kolmen metrin hyppy veteen – Jokin outo kutsumus vaan veti tätä kaukaloa kohti ja sieltä sitten vauhdilla alas - wuhuu! Se oli hieno adrenaliinitäytteinen ilmalento ja tuntihan siinä elävänsä ihan omaa aikaansa kun odotti ilmalennon päätöstä ennen treffejä joen kanssa.

Tubeilijan silmin.

Eräs mahdollinen tubingharrastus.

Hieman kivikkoa muuten niin ruusuisella tiellä.

Tekemistä paatuneimmille ping pong -pelaajille tarjoaa baari nro 3.

Tästä ne legendat syntyvät.

... ja tänne ne päätyvät.

Tämän jälkeen annoimme virran viedä meitä kohti Vang Viengiä. Vaikka joessa ei tarvinnut soutaa, oli loppumatka sen verran hidasta, ettemme kerinneet aikarajaan mennessä takaisin - se kirpaisi sitten lompakoitamme 2 x 2e verran. Kyse ei siis ollut kuitenkaan maailmanlopusta.

Loppumatkalla ei juuri ollut enää (avonaisia) baareja mutta sen sijaan hienoja maisemia sitäkin enemmän. Lisäksi rannalla oli vähän väliä kylttejä mahdollisuudesta ottaa tuktuk-kyyti takaisin kaupunkiin - rahaa vastaan tietysti. Pääsimme kuitenkin omin avuin perille ja sopivasti ennen pimeää. Tätä kokemusta voimme suositella kaikille täällä päin matkaaville lämpimin sydämin - kokemus oli erittäin hauska. Täällä näkeekin joka ilta hieman "tuiskeessa" olevia, uima-asuisia henkilöitä erilaisilla vartalotöherryksillä varustettuina. Nämä keskuudessamme hiippailevat ilmestykset ovat tietysti saapuneet juuri takaisin samaiselta hienolta elämysmatkalta ja kaikki he tuntuvat olevan erittäin innoissaan kokemastansa.

Kayaking...

Pidimme tubeilun jälkeen yhden välipäivän paikkojen oudosti kolottaessa. Varasimme kuitenkin lepopäivän illalla jo liput seuraavana aamuna yhdeksältä starttaavalle päiväreissulle, joka sisälsi matkan kymmenen kilometrin päässä pohjoisessa sijaitsevaan kylään, jossa olisi elefanttiluolatemppeli (Tham Sang) sekä vesiluola, jonne menisimme sisälle tutustumaan, traktorin sisäkumeja ja otsalamppuja hyödyntäen. Lisäksi tiedossa oli kenttälounas (BBQ chicken sticks) samaisessa kylässä ja kajakointi takaisin Vang Viengiin Namsong-jokea pitkin. Koko paketti ruokineen ja juomineen kustansi 85 000 kip:i (~7,70e) per henkilö. Paluu oli siinä klo 5 maissa iltapäivällä.

Aloitimme aamun heräämällä aikaisin ja hakemalla aamupalaksi puoliksi yhden ham-sandwichin ja jugurtin, jonka jälkeen olimme valmiit matkaan. Kyyti saapui (harvinaisesti) ajallaan, jonka jälkeen kävimme ottamassa eri majataloista kyytiin muut matkaajat (yhteensä noin kymmenen hengen ryhmän) ja tarvikkeet. Sitten matka jatkui määränpäähämme, josta ylitimme kajakoimalla (Kajakki on lasikuitumaisesta aineesta valmistettu, kelluva kanoottimainen vene, joita on 1-3 hengen malleja ja joita liikutetaan melomalla ) nopeasti virtaavan joen, jonka toisella puolella oli kylä, joka oli ensimmäinen määränpäämme. Tässä kohdassa jo eräs pariskunta onnistui ajautumaan virran mukana vastarannan ohi ja heidän kajakkinsa kaatui keskellä jokea. Valppaat kolme opastamme kävivät taitavasti avustamassa pariskunnan pois ja veivät kajakit vastarannalle, josta he joutuivat kävelemään alkupisteelle ja ylittämään joen uudestaan.

Menopelit mallia "Tri-Jak".

Tämän jälkeen kävelimme reilun kilometrin matkan riisipeltojen välistä Tham Nam -nimiselle vesiluolalle, jossa odotimme sisäänpääsyvuoroamme. Luolan suu oli hyvin matala ja tässä kohtaa limboustaidot olivatkin suureksi avuksi (traktorin renkaan kyydissä tietysti). Luolassa oli kohtuullisen pimeää ja otsalampuista olikin avuksi (lukuun ottamatta toisen allekirjoittaneen otsalampusta, joka kosketushäiriöiden saattelemana kieltäytyi varsin äkkiä kokonaan yhteistyöstä). Matka sujui vetämällä itseä narua pitkin välillä seinistä ja katosta tukea ottaen. Kuvausintoilijoina toinen meistä joutui taiteilemaan homman aina yhdellä kädellä kameran ollessa toisessa lapasessa, mutta kävihän se näinkin. Jossain kohdassa vesi oli niin matalaa, virran ollessa kuitenkin jossain määrin voimakasta, että matkaa täytyi taittaa kävellen. Luolan pohjan pikkukivet eivät olleet ihan mukavan tuntuisia paljailla jaloilla astuttuna, mutta myöhemmin ymmärsimme, ettei tästä kokemuksesta kannattaisi edes vaivautua valittamaan (tai edes mainitsemaan).

Riisipeltoja matkan varrelta.

Vesiluolan suuaukko.

Luolassa emme päässeet ihan perälle asti johtuen sadekaudesta ja sen tuomasta veden runsaudesta. Tällä hetkellä luolassa on niin paljon vettä, että peräosat ovat ilmeisesti kokonaisuudessaan veden vallassa. Luolassa kuljettu matka oli jotain 50 ja sadan metrin välistä - asiasta on vaikeaa antaa insinöörin tarkkaa arviota. 

Luolan katossa kasvoi jotain ihmeellistä "pillirihmastoa".

Kuvaaminen luolassa osoittautui varsin haastavaksi veden imastessa suuren osan salamavalosta.

Valoa tunnelin päässä - olimme saapuneet ihmisten ilmoille.

Nyt oli siis tullut aika kääntyä takaisinpäin. Valon ja ihmisten ilmoille takaisin päästyämme, meitä odotti jo pöydässä katettu ruoka eli parit grillitikut kanoilla, ananaksilla, sipuleilla ja vihanneksilla varustettuna sekä lisukkeena mausteinen riisi ja patonki - kyllä ruoka tähän väliin hyvin maittoikin. Sitten hieman kotieläimiä leivällä ruokittuamme olikin aika jatkaa matkaa kohti elefanttiluolatemppeliä, joka on saanut nimensä sisään kaiverretusta elefanttipatsaasta. Luolaan tehdyssä temppelissä oli paitsi buddhapatsas myös buddhan jalanjäljen muotoinen allas, joita oppaamme mukaan oli Laosissa ”vain” kolme kappaletta. Meille tämä oli suhteellisen "peruskauraa", kärsimmehän buddhaähkyn oireista jo aiemmin.

Elefanttipatsas, jonka mukaan tämä elefanttiluola on saanut nimensä.

Taas se Buddha on menny tunkemaan sorkkansa johonkin, mihin on jäänyt jälki - hyi hyi!

Sitten oli tullut sen pääasian, eli kajakoinnin aika... Lähdimme kajakoimaan varmoin mielin meloen välillä leppoisasti ja välillä vähän kovempaakin tahtia pysyäksemme porukassa mukana. Ensimmäinen, kaatunut thaimaalaispariskunta, oli jo tässä vaiheessa luovuttanut kertoen syyksi, että heidän pitäisi olla kahdelta takaisin kaupungissa. Jatkoimme matkaamme siis kuuden kajakin voimin (joista kaikissa paitsi yhdessä oli kaksi matkustajaa) kohti armotonta virtaa. Me selviydyimme alkutaipaleesta varsin taidokkaasti joidenkin muiden ajautuessa kovemman virtausten kohdissa rantapuskien läpi ja joen laitoja kaartaen. Korotettakoon, että jokireitti vaati nopeita käännöksiä virran tunkiessa ajoittain kajakkia kovaa vauhtia kohti rantaa tai joen kivikkoja.

Kajakointia Nam Song -joella.

Niinhän siinä sitten kävi...

Sitten oli meidän aikamme tullut... Parissa koskessa paattimme keinui vahvasti ja vesipullommekin meinasi karata kyydistä - pysyimme kuitenkin taidokkaasti pystyssä... kunnes tuli SE koski. Ajauduimme kohti kovaa koskea, jossa oli muutamia väyliä, joiden välissä kasvoi kasvillisuutta. Me (ohjausliikkeistämme huolimatta) ajauduimme suoraan erääseen puskaan, jota vasten tiukka virta piti tiukasti kajakkimme paikoilleen - tässä siis oltiin ja pysyttiin (mainittakoon, että emme kuitenkaan kaatuneet). Olisimme voineet odottaa paikoillamme kuivakauden saapumista joskus loka-marraskuun paikkeilla, muttei kärsivällisyytemme tähän kuitenkaan riittänyt. Nousimme kajakista yrittäen irrottaa laitosta. Virta jalkojemme alla oli erittäin kova ja yritimme samalla pitää huolta tavaroistamme, mikä ei todellakaan ollut helppo nakki. Tässä kohtaa kajakin peräpää kääntyi toista puskaa kohden jääden jumiin siihen jalkojemme eteen. Samalla toisen meistä sandaali ryöstäytyi jalasta mennen virran mukana kohti tuntematonta. Eipä siinä muuta voinut, kun ottaa toinenkin sandaali jalasta (talteen tosin, emmehän ole mitään jokien saastuttajia) ja pidettävä paljaat jalat joen pohjassa.

Tällä välin eräs oppaista tuli rantaa pitkin avuksemme ja yritimme yhteistuumin nostaa kajakkimme irti taistellen kovaa Nam Songin kosken virtaa vastaan. Kovilla ponnisteluilla saimmekin lopulta kajakkimme lähtemään virtaa pitkin jyräten toisen pidelleen puskan allensa. Tämän jälkeen eräs oppaistamme ottikin sen kiinni myöhemmässä paikassa, jossa virtaus ei ollut enää niin voimakasta. Meidän osaksemme tuli kävellä vahvassa virrassa kasvistosta kiinni pitäen (kovien pohjakivien raaputtaessa erään jalkoja jokaisella askelmalla), virran alapäähän, josta saimme kyydin urheilta oppailtamme (neljä henkilöä kajakin kyydissä) alajuoksulle päin. Siellähän se meidän kajakkimme odottikin muun seurueemme kera - Hikihän tässä oli jo tullutkin.Valitettavasti tästä koitoksesta emme tulleet ottaneeksi valokuvia - jostain syystä ilmeisesti stressitilanne esti moisen ajatuksen putkahtamisen mieleemme kyseisellä h-(lähtö-)hetkellä.

Matkamme jatkui siis jälleen (yhtä - jälkikäteen sanottuna - hienoa kokemusta rikkaampana) ja ainoiksi menetyksiksi muodostui vajaa vesipullo ja yksi sandaali. Tämän jälkeen ei mennyt aikaakaan, kun seuraavassa koskessa kaatui seuraavat uhrit, joita jäimme sitten vuorostamme odottelemaan rannan tuntumaan. Samalla oppaamme halusivat tarkistaa kajakkimme kunnon ja tyhjentää sen säiliön kertyneestä vedestä - kajakin pohjassa oli pienoinen reikä ja vaihdoimmekin kajakkiamme oppaidemme kanssa.

Sitten matka jatkui jälleen läpi muutamien virtauskohtien ja koskien. Olimme päättäneet, että yhden kajakin rikkominen riittäisi tällä erää ja hoidimmekin loppumatkan suhteellisen taitavasti - nyt meillä oli jo kohtuullinen käry kajakin ohjauksesta ja toimimisesta virtauskohdissa... ensikerta menisi varmasti jo paljon paremmin =)

Parit kilometrit kajakoituamme päädyimmekin jo tubing-alueelle, tutuille vesille. Siellä pysähdyimme erääseen baariin ansaitulle huurteiselle, jonka jälkeen jatkoimme matkaa. Viimeisen kolmen kilometrin matkan hoidimme vauhdikkaasti soutaen kohti Vang Viengiä ja pääsimmekin perille kohtuuajassa. Lopputuloksena saimme, paitsi erittäin hauskan ja hyvän kokemuksen, myös kädet täyteen soutamisesta tulleita hiertymiä. Lisäksi edessä oli vajaan kilometrin talsiminen paljasjalkaisesti kuumalla tieasfaltilla kohti majapaikkaamme. Tämän jälkeen olikin jo kova nälkä ja loppuilta meni syödessä, huurteisen nauttimisessa ja kirjaa lukiessa.

More caveing...

Päätimme ottaa rennosti ja tutustua alueen muuhun, runsaaseen luolatarjontaan kahdessa osassa. Ensimmäisenä päivänä kävelimme majapaikastamme katsottuna etelään noin kaksi kilometriä ja ylitimme Namsong-joen maksullista (2000 kip /hlö ~0,20e) vaijerisiltaa pitkin päästäksemme ensimmäisen luolan sisäänkäynnille. Siellä maksoimme vielä lisää(15000 kip / hlö ~1,40e) pääsylipuista saadaksemme kavuta portaat ylös luolaan asti. Kyseessä on alueen kuuluisin luola, Tham Chang, joka on toiminut kiinalaisten salakuljettajien piilopaikkana 1800-luvun alkupuolella. Luola oli tietysti hieno, mutta katettu turisteja varten valetulla betonilattialla, kaiteilla sekä valaistuksella, jotka osaltaan pilasivat tunnelmaa.

Tham Chang -luolan lattiaan on valettu tasainen betoni ja valaistuskin on kohdallaan.

Näkymä luolan "parvekkeelta".

Tham Chang -luolan oma "blue lagoon".

 

Lähtiessämme takaisin majapaikkaamme kohti, ostimme summanmutikassa luolan ulkopuolella vaanineelta iäkkäältä naiselta jotain pallon muotoisia hedelmiä, joita emme olleet ennen nähneet. Myöhemmin illalla nuo pallerot paljastuivat luumuiksi, jotka olivat vain vähän raa’an oloisia. Väriltään ne olivat puna-kelta-vihreitä ja sisältä punaisia. Ei siis kovin eksoottista tällä kertaa. Raatimme päättää tällä kertaa jättää suosittelematta näitä "raakoja" ilmestyksiä.

Nämä mollukat paljastuivat olevan luumun (mausta ja koostumuksesta päätellen). Maku oli raa'an oloinen.

Seuraavan päivän luolasato olikin jo aivan toista luokkaa kuin tuo ensimmäinen. Päätimme ottaa alemme menopeliksi tällä kertaa skootterin, joka irtosi 30 000 kipillä päiväksi + bensat 36 000 kip:iä (yht. ~6e), olihan tänään enemmän nähtävää ja paljon kauempana. Ajoimme kylän läpi taas maksulliselle (eri) sillalle, jotta pystyimme jatkamaan huristelua kovin epätasaisia, mutaisia ja kivikkoisia pikkuteitä pitkin. Matka taittui mukavasti maisemia katsellessa (ainakin takana istuneella), itsetuhoisia kukkoja, suloisia koiria ja laiskoja lehmiä väistellessä ja satunnaisia kuvia räpsiessä.

Kuva tien päältä.

The luolailua – Spelunkers in action

Aluksi saavuimme (hieman mutaisina kurateiden ajon jäljiltä) Tham Phu Thong -nimiselle luolalle, jonne oli 200 metrin hikinen kipuaminen jyrkkää kallioista rinnettä pitkin viidakon ötököiden pitäessä konserttiaan. Tässä luolassa ei ollut valoja, eikä sinne vienyt siistejä portaita turistien paapomiseksi. Uskaltauduimme sysimustaan, kosteaan luolaan kuitenkin hyvin kahdella fikkarilla varustautuneena. Sieltä sitten löysimme itsemme kaksin – yksin – ihmettelemästä pimeyttä, kosteutta ja muita ihmeellisyyksiä.

Tham Phu Thong -Luola oli paikoitellen ahdas kulkea ja liukas kaikesta katosta tippuvasta vedestä. Jatkoimme silti sisukkaasti ja päättäväisesti matkaa luolan uumeniin, kunnes valoa ei enää pilkottanut mistään. Aika karmivaa kun pysähtyi tätä ajattelemaan… ja vielä karmivampaa (ainakin toisen luolailijan mielestä) ne kaikki otukset joita emme siellä pienellä valollamme nähneet. Lopulta päädyimme aukeaan tilaan, josta olisi mennyt epämääräiset puutikkaat (yhdellä keskipuulla varustettuna) hieman alas ja siitä näytti menevän jyrkkä ja liukas kieleke vielä alaspäin – tässä kohtaa päätimme viheltää pelin poikki ja lähteä paluureissulle kohti valoisampia seutuja – emmehän voineet pimeydessä olla varmoja, pääsisimmekö alhaalta enää takaisin, jos sinne eksyisimme.

Tälläisen "karvaörkin" kohtasimme tullessamme luolasta alas. Pelottava, eikö?

No, luolasta selvittiin ehjin nahoin ja oli aika pulahtaa uimaan erääseen usean luolan yhteydessä mainostetuista "Blue lagooneista", joka sijaitsi juuri vierailemamme luolan vuorenrinteen juurella. Todellisia laguuneitahan nämä eivät suinkaan olleet vaan sen sijaan puroja, jotka johtivat jostain lähteestä kohti Nam Song -jokea. Mutta siitä viis...

Vesi oli kylmää vuorilta valuessaan, mutta se teki terää kaiken sen hikoilun jälkeen. Väristä mainittakoon, että kyseessä ei todellakaan ollut "sininen laguuni" vaan vihertävä turkoosi puronuoma, kuten yksi paikalle osunut kanssareissaaja totesi pettyneen oloisena. Paikalliset, jotka pitivät paikalla ravintolaa, saivat varmaan vuoden parhaat naurut tämän laguunin tiimoilta – katsokaas, tämän laguunin vesi virtasi erittäin suurella vauhdilla ja se yllätti vahvuudellaan myös bloginlaatijat, jotka testasivat virtaa uimalla vasta”rannalla” olevalle puulle, jossa roikkui naru flengin kera. 

Naurut eivät kuitenkaan tällä kertaa tullut meidän piikkiimme. Uidessamme voimakkaasti virtaavassa vedessä itse niin taidokkaasti (virtatietoisina), paikalle sattui muutama muu länkkäri, jotka liittyivät seuraamme uimapuuhiin. Pienestä hyppytornista veteen ensikosketuksen ottanut iso mies ei tajunnut virran voimakkuutta ja, ettei hänen voimansa riitä vastavirtaan kohtisuoraan uimiseen. Tämän seurauksena hän ajautui virran mukana kauemmas ja kauemmas, kunnes tarrasi ensin vastapuolelta purouomaa ja sitten uiden oikealle puolelle uomaa, päätyen näin 10 metrin päässä uoman sivulla roikkuneisiin oksiin kiinni. Iso mies siinä sitten huuteli apua ja käsiinsä ja jalkoihinsa saaneita vaivoja, jotka estivät uimisyritykset ja siten omin voimin virrasta pois pääsyn. Tämän onnettoman miehen toveri yritti selittää ensin paikalla olleelle laolaismiehelle ja sitten lähiravintolan pitäjille, että tarvitsee köyttä kaverin auttamiseen. Paikalliset eivät tuntuneet ymmärtävän mistä oli kyse, joten tulivat alas katsomaan joenuomaan.  Huomattuaan ”länkkärin” roikkuvan puskissa henkensä kaupalla, nauroivat he makeasti ja hälyttivät myös muut katsomaan tuota huvittavaa tapahtumaa. Köysi sitten kuitenkin löytyi ja kaveri kiskottiin kuiville kymmenisen minuuttia kestäneen pelastusoperaation seurauksena. Suhteellisen nöyränä mies kipusi ylös vedestä. Pakko myöntää että oli itselläkin aika huvittavaa katsoa tätä farssia sivusta ja pakkohan sitä oli jäädä seuraamaan – mikäs siinä oli puron solinassa köllötellessä kun ohjelmaakin oli kerran tarjolla. Näinpä todettakoon, että kaikista ei vain ole uimamaistereiksi.

"Blue lagoon", jossa suoritimme virkistäytymistoimet.

Tuon virkistävän pulikoinnin ja ohjelmanumeron jälkeen, jatkoimme matkaa skootterillamme kohti seuraavaa luolaa, Tham Poukhamia. Kyseinen luola oli aika lähellä senhetkistä sijaintiamme, joten valitsimme sen kohteeksemme laajasta luolatarjonnasta, joihin kaikkiin emme kuitenkaan olisi ehtineet tutustumaan. Maksoimme taas sisäänpääsystä alueelle 10 000 kip:iä per henkilö (~0,90e) ja kävelimme lyhyen matkan ylös luolalle johtaville kiviportaille. Kipusimme jyrkkää rinnettä hieman helpommin kuin edellistä vastaavaa rinnettä suurien portaiden ansiosta, mutta kyllä siinäkin hiki tuli pintaan. Edellisessä luolanousussahan ei varsinaisia portaita ollut, vaan ainoastaan poluksi muodostunut nousutie.

Kuva skootterin selästä.

Tälle leveysasteelle tyypillinen saniteettitila. Kotoisan oloinen, vai? Kuva luolan ulkopuolella olevalta virkistysalueelta.

Onneksi luolaan pääsi vilvoittelemaan viileään ilmaan taas hetkeksi. Oli siis aika kaivaa taskulamput taas esiin! Lähdimme laskeutumaan luolan uumeniin valoinemme taitavasti liikkuen liukkaita kalliopintoja pitkin. Vastaan tuli muutama japanilainen turisti ilman taskulamppuja pilkkopimeässä – mitä ihmettä? Ystävällisesti näytimme heille muutaman turvallisen askelman kohdan lampuillamme ja jatkoimme sitten matkaa. Hieman eteenpäin päästyämme näimme edessämme taas jälleen kerran ”lepuuttavan” (makaavaa mallia olevan) buddhapatsaan alttarillaan makoilemassa. Ilma on luolassa aina hieman tunkkaista sekä kosteaa ja taskulampun valossa suorastaan näkee, kuinka ilmassa leijuu jotain pientä hiukkasta sakeanaan. Lisäksi tällä kertaa alttarin suitsukkeet saivat ilman tuoksumaan vielä tunkkaisemmalta. Tässä kohtaa oli kuitenkin todettava, että teimme hyvän luolavalinnan. Luolaa jatkui ties kuinka pitkän matkaa eteenpäin. Könysimme valoinemme noin 100 metrin matkan, kunnes päätimme lähteä takaisinpäin, kun luolasto alkoi toistaa itseään. 

Tham Poukham -luola oli osittain ahdas ja vaikea kulkea sekä osittain suhteellisen tasainen, todella korkea ja avara. Luolassa kaikui muiden luolailijoiden oudot huhuilut ja silloin tällöin näkyi valokeiloja osoittamassa kattoon jossain kaukana. Ajoittain oli aika epätodellinen olo, yksin (kaksin) täällä pimeässä luolassa. Hätääkin ehdittiin jo kärsiä, kun vahingossa valokeilaamme osui joku hyppivä moniraajainen otus, jota lähdettiin sitten suosiolla karkuun. Paras viimeisenä – tämä luola oli ehdottomasti paras kaikista nähdyistä luolista, sillä takaisin päin tullessa silmien eteen aukesi tähän mennessä uskomattomin ja epätodellisin näky, mitä olemme ikinä nähneet. Sanat vaan eivät riitä kuvailemaan sen kauneutta. 

Vuoren rinteestä aukesi suureen luolan osaan kohtalaisen iso aukko, josta kajasti auringonvaloa sisään luolaan säteittäisenä hehkuna ”ikkunasta”, joka luolan seinämässä oli. Vesi, josta auringonsäteet heijastelivat, tippui noroina katosta vehreälle alustalle, johon aurinko on auttanut kasvattamaan jotain vihreää sammaleen tapaista. Ohut sumuverho leijui luolassa hieman maatason yläpuolella kruunaten koko komeuden. Tässä tuli todella epätodellinen fiilis – miten voi olla jotain näin hienoa olemassa. Ja sitä on vaikea uskoa todeksi vaikka omin silmin näkee. Tästä näystä otettiin miljoona valokuvaa - silti yksikään niistä ei tee näkemällemme oikeutta, eivätkä valokuvat edes tahtoneet onnistua kunnolla johtuen erittäin haastavasta (pimeästä, kosteasta ja hiutaletäytteisestä) kuvausolosuhteesta ja kunnollisen tuen puuttumisesta. Pitää vain yrittää pitää tämä näkymä mielessä tiukasti, kun muutakaan emme voi. Sitä on vaikea lähteä arvioimaan, voisiko tällaiseen näkymään koskaan kyllästyä tai ”turtua”, jos se avautuisi kotoisan olohuoneemme ikkunasta vuoden jokaisena aamuna – tuskin!

Kuvia Tham Pukham -luolasta.

Tällänen "olio" löytyi taskulampulla luolan pohjalta. Kaveri tykästyi heti parrasvaloihin siinä määrin, että hän lähti kovasti seuraamaan valokeilaa sen poistuessa päänsä päältä.

Kuvassa merkitty erittäin syvä kuoppa, jonne ei sopinut pudota. Tämä(kin) paikka oli todellisuudessa pilkkopimeässä.

Eräs niistä miljoonasta yrityksestä taltioida täydellinen näkymä aamukahvikupin nauttimiselle.

Sitten oli aika palata mopon selkään ja suunnata nokka kohti kaupunkia. Kello oli perille saavuttuamme vasta neljä ja skootteri piti palauttaa vasta klo 19. Mietimme, lähtisimmekö vielä katsomaan jossain lähiseudulla olevaa vesiputousta mutta päätimme kuitenkin palauttaa skootterin ajoissa ja mennä syömään. Taivaalla oli nimittäin sen verran uhkaavat pilvet, ettemme viitsineet uhmata idän monsuuneja. Niinpä ehdimme palauttaa skootterin ja muutaman nopeamman askeleen turvin pääsimme erään ravintolan katon suojiin, kun taivaalta tuli ämpärillä kaatamalla vettä, jota tuli sellaiset 30–45 minuuttia – juuri sopivasti sen ajan, minkä syöminkimme kesti.

Skootterilla kohti Vang Viengiä.

Päivän eksoottinen hedelmä löytyi kotimatkalla luolilta palatessamme, kohtuulliseen 1000 kip:n hintaan / nippu (~0,10e). Kyseessä oli ulkonäöltään uutta pikkuperunaa muistuttava hedelmä nimeltä Langsat. Nämä ”potut” myytiin noin 40 hedelmän ryppäissä. Hedelmän kuorimisen jälkeen sisältä paljastui kolme läpinäkyvää valkosipulinkynnen näköistä palasta, jotka maistuivat makeilta ja hieman greippisiltä. Jokaisessa lohkossa oli sisällä pieni kivi ja liha piti imeskellä siitä irti. Tykkäsimme langsatin mausta ja voimme peloitta suositella tätä myös kaikille, joille mahdollisuus moiseen elämykseen avautuu. Muistutettakoon tässä jälleen tärkeästä asiasta hedelmien osalta: vaikka näitä idän ihmetyksiä joskus tuodaankin (tai tuotaisiinkin joidenkin hedelmien kohdalla) kotosuomeen, eivät sellaiset laivan ruumassa kypsytetyt mukulat todellakaan vastaa tuoreita, auringossa kypsytettyjä makunautintoja, joita täällä on tarjolla – kokeilkaa ja nauttikaa siis hedelmiä aina, kun niitä on saatavilla niiden kasvatuspaikan lähiympäristössä. Se, jos mikä, palkitsee.

Langsat-hedelmät maistuvat makeilta mutta syömisen jälkeen suuhun jää (ilmeisesti sitrushaposta) hieman kirpeä maku ja hampaat tuntuvat pehmenevän toviksi.

Ja matka jatkuu taas…

Kyseessä oli viimeinen iltamme VangViengissä. Olimme aiemmin päivällä käyneet skootterilla kahden kilometrin päässä sijaitsevalla bussiasemalla kyselemässä jo jatkoyhteyden hintaa. Sieltä kuulimme, että liput kannattaisi ostaa jo edellisenä päivänä, koska bussiyhteys Phonsavaniin, seuraavaan kohteeseemme tapahtuisi minibussilla, jonka muutamat paikat täyttyisivät yleensä äkkiä. Niinpä päätimme iltareippailla paikalle kävellen ostamaan lippuja, mutta epäonneksemme totesimme paikan jo menneen kiinni. Olisimme säästäneet kymppitonnin sierainparia kohden, jos olisimme ostaneet liput bussiasemalta, mutta toisaalta se tarkoitti tuota kahden kilometrin kävelyä täyspakkauksinemme seuraavana aamuna (mikä ei tietenkään näille yksilöille olisi ollut temppu, eikä mikään). Jouduimme kuitenkin tyytymään ostamaan bussiliput kotimatkamme varrelta olevasta guest housesta (joka myi lippuja kuitenkin hieman halvempaan hintaan, kuin oma guest housemme) mutta saimme tällä kertaa armoa kävelyurakan suhteen. Näin siis ostimme liput ”vip”minibussiin (ainoaan kuljetusvaihtoehtoon) seuraavalle aamulle kohti Phonsavania. Matka tulisi olemaan yhtä vuoristorataa ja tuo klo 9 aamulla starttaava kyyti tulisi kestämään ”vaivaiset” seitsemän tuntia – ei paha siis.

Viikko ”lusittu” - näin siis on tämän paratiisinautiskelun aika päättymässä ja ”moottoritie” on jälleen kuumentunut allamme. Nauttikaa siis kesähelteistänne, nämä tervehtivät seuraavan kerran ruukkujen tasangon tiimoilta. Se on morjens!

Farewell Vang Vieng.