Hanoi, Vietnam - Goood mooorning Viet Naaam!

No huomenta! Olemme vaihtaneet maata onnistuneesti ja saapuneet Vietnamiin (tai Viet Nam:iin paikallisittain kirjoitettuna), tarkemmin sanottuna Ha Noihin. Vaihto Laosin Luang Prabangista Vietnamin Hanoihin on vähän sama asia, kuin vaihtaisi radiosta äkisti kanavan klassiselta jollekin death- tai doom-metallia suoltavalle kanavalle. Teimme tämän vaihdoksen hitaasti totuttelemisen sijaan tuolla lennolla, joka hädin tuskin ehti käväistä siellä kymppikilometrissä ennen kuin turvavyövalot alkoivat palaa uudelleen ja oli laskeutumisen aika. Niinpä shokki tuli yllättäen ja maksimaalisella gigawatin teholla.

Hanoi towers, Hanoi, Vietnam.

Hanoi Rocks?

Hanoi ja sen lähiseutu on kuin muurahaiskeko. Liikenteessä ei voi sanoa olevan ruuhkaa – tiet ovat vain aina täynnä, mutta jotenkin ihmiset pääsevät liikkumaan haluamiinsa suuntiin valoista tai ajosuunnista riippumatta. Liikenteen seassa suurin osa ajoneuvoista on skoottereita ja mopoja. Sekaan mahtuu silti polkupyöriä, kävelijöitä ja tietysti autoja. Olemme jo ehtineet todistaa, kuinka mopoilija ajoi tyynen rauhallisesti vastaantulijoiden ajoväylällä pujotellen liikkuvien ajoneuvojen välistä ja tööttäilen tasaisesti itselleen tietä. Kaistat ovat kai vain koristeita, koska ajoneuvot menevät aina sieltä, mistä vain suinkin mahtuvat. Lisäksi punaiset valot tuntuvat koskevan lähinnä autoja, eikä jalankulkijan kannata todellakaan laskea varautumistasoaan nähdessään vihreän jalankulkuvalon – se olisi varma itsemurha.

Normaalia Hanoin liikennettä. Tätä on vaikeaa sanoin kuvailla.

Tööttäily on liikenteessä kokonaan oma lukunsa ja taiteenlajinsa. Siinä, missä keskiverto suomalainen on oppinut refleksin omaisesti painamaan jarrua nähdessään edessään jalankulkijan tai muun epämääräisen esteen, kuten vastaantulevan ajoneuvon, toimivat vietnamilaisen aivot tässä asiassa lähes päinvastoin – vietnamilainen painaa tööttiä… ja kun töötit raikuvat liikenteessä jatkuvasti, ei niillä välttämättä ole edes mitään vaikutusta, jolloin ohjausliikkeitä täytyy tehdä kaasujalan turvin (ei missään nimessä jarruttamalla). Meistäkin meinasit tulla osa Hanoin liikenneonnettomuuksien statistiikkaa, kun erän auto tööttäsi meidän kävellessä kapealla tiellä vastaan. Yritimme painautua tiukasti kiinni tien reunaan parkkeerattuun autoon, kun pakotietäkään ei ollut tarjolla – tämä auto ajoi vain tyynen rauhallisesti noin kolmea kymppiä viiden senttimetrin päässä kenkiemme reunasta – kyllä siinä hieman sydän ehti ponkasta kierroksille.

Hanoihin voisi olla ihan mielenkiintoista muuttaa. Tai ainakin siinä tapauksessa, jos voisi kuvitella voivansa tottua sykkeeseen, tuohon jatkuvaan tööttäilyyn ja siihen, että 90 prosenttia keskittymiskyvystä liikkuessa täytyy käyttää hengissä säilymiseen. Lisäksi on tietysti se seikka, että kadut ovat harvoin tyhjiä, melu alkaa aamu kuudelta, eikä se taida loppua koskaan. Ehkä näihin tottuu ja niissä kehittyy – tiedä häntä. Kyllähän täällä kohtaa jatkuvasti mopoja, jonka kyydissä kulkee kokonaisia perheitä, jonka lisäksi kuljettaja vielä puhuu samaan aikaan puhelimeen ajaessaan liikenteessä. Eikä siinä vielä kaikki – pohjat taisivat tulla henkilölle, joka kirjoitti tekstiviestiä ajaessaan liikenteessä – hänelle oli pakko jo karjaista kun hän ajeli uhkaavan näköisesti meitä kohti.

Mikseivät ihmiset kulje Hanoin lukuisilla jalkakäytävillä turvassa liikenteeltä? ”Jalkakäytäviä” täällä kyllä on runsaasti. Ne ovat paikoitellen kapeita mutta välillä kuitenkin sen kaksi metriä leveitä. Luonnollisesti kaikki ne miljoonat mopedit pitää saada välillä jonnekin parkkiin, jolloin jalkakäytävät ovat täynnä niitä siten, ettei siellä mahdu edes yksi ihminen kulkemaan – lisäksi kun sinne lisätään vielä ulkokaupustelijoiden ”kojut”, kadulla ruokailevat ja ties mitä rompetta, ei sinne enää ihmisiä kävelemään mahdu. Tämä johtaa siihen, että ihmiset ovat teillä autojen seassa kävelemässä – ja aina, kun kohtaat vastaantulijan, joudut miettimään, kumpi väistää tiekaistan kautta, luoden samalla katseen pelokkaasti taaksesi etsien takaa tulevia ajoneuvoja.

Tyypillinen jalkakäytävä. Tästä puuttuu vielä kaduilla "hengailijat", jotka tukkii tuon kapeankin kaistaleen.

Öistä elämää. Tämä kaupunki ei nuku koskaan.

Hanoi sucks?

Vaikka Hanoissa ei olekaan metroverkostoa, jonne pääsisi turvaan HULLULTA liikenteeltä, on täällä jos jonkinmoista kyyditsijää niille, joille ei jalkapatikka maistu. On takseja, pyöräriksoja, mopotakseja ja busseja. Eiköhän niistä aina jotain löydy laiskoillekin tahoille. Liikenne, kaikesta hulluudestaan huolimatta, on sujuvaa. Miten muuten tällaisessa miljoonakaupungissa, jonka alueella asuu 6,5 miljoonaa ihmistä, voisi kukaan koskaan päästä liikkumaan mihinkään ilman metroverkostoa?

Hanoissa on paljon hyvää. Hostellit ovat laadukkaita, josko hieman ylähintaluokassamme. Ruoka on todella hyvää ja suhteellisen edullista, jopa paikoitellen halvempaa kuin Laosissa. Täällä on teknisesti suhteellisen kehittynyttä ja internetyhteydet ovat nopeita. Puitteet olemiselle ovat siis varsin hyviä. Ehkä alkureaktiomme on johtunut vain vahvasta kontrastista Lao-timelle, jota Hanoissa ei todellakaan ole käytössä. Tämä elämisen kellosyke on ehkä kaksi kertaa Suomessa vallitsevan kellosykkeen verran ja kaksikymmenkertainen Laosin kellosykkeelle.. mutta TÄMÄ on se Aasia, joka itse sanasta tulee monille mieleen. Uskomme, että Vietnam on jotain Kiinan ja Japanin välimaastosta. Hieno maa varmasti, siis – Hanoi rocks!

Isoista amerikkalaisista ruokaketjuista vain "Ukon" KFC (Kentucky Fried Chicken) oli rantautunut Hanoihin.

Näkymä sword lake -järveltä old quartersin läheltä.

 Kun siipiveikko matkalaiset maankamaralle päästi…

Saavuimme Noi Bai:n lentokentälle aikataulun mukaisesti noin 15.35 paikallista aikaa. Kentän turvatoimet sujuivat kivuttomasti, jonka jälkeen kävimme nostamassa automaatista hieman alkukassaa. Nostimme maksimikertamäärän eli 4 000 000 dongia (pyrkimyksenä välttää pankkikuluja ja), jottei meidän tarvitsisi turhaan käyttää USA:n dollareita. Lentokentältä kaupunkiin lähtevä shuttlebus-kuljetus löytyi helposti ja sen täytyttyä (siis todella täytyttyä), pääsimme lähtemään. Matka kesti ehkä noin puolitoista tuntia, jolloin päädyimme reilun kilometrin päähän aiotusta, old quarterilla sijaitsevasta, majapaikastamme. Shuttlebussista ulos astuminen oli vähän samanlainen ilmiö, kuin olisi sohaissut kunnolla herhiläispesää – joka puolelta hyökkäsi kimppuun erilaisten majoitusvaihtoehtojen ja kuljetuspalveluiden tarjoajia. Tuosta kaaoksesta oli päästävä pois ja nopeasti, eihän siinä voinut edes ajatella lukevansa karttaa. Olimme lukeneet opaskirjastamme, että täällä tyrkyttäminen on välillä aggressiivistäkin ja palveluntarjoajat voivat oikeasti suuttua, jos heidän kanssaan jää kinaamaan. Niinpä kaivoimme esiin luottokompassimme ja suunnistimme pohjoiseen. Eikä aikaakaan, kun saimme rauhan ja olimme taas kartalla, matkalla kohti määränpäätämme.

Saavuimme perille noin kolme tuntia maahan tulomme jälkeen, mikä on varsin tyypillinen kesto selviytyä kentältä ruuhkaisen kaupungin keskustaan. Respassa jutustellessamme, kuulimme, ettei hostellilla olisi nyt vapaita huoneita mutta heidän kakkostoimipisteessään (noin 200 metrin sisällä) olisi dorm-majoituspaikkoja eli sekamakuukammareita, joihin majoitutaan tuntemattomien kanssa. Lisäksi yksi privaattihuone vapautuisi seuraavana päivänä.

Dormimajoitus maksoi viisi usan dollaria henkilöä kohden. Katsastimme paikan ja totesimme sen olevan ok. Huoneessa oli neljä kerrossänkyä, joissa jokaiselle oli sängyn alta puolikas tila tehty lukittavaksi kaapiksi, jonne saisi rinkan kun rinkan mahtumaan. Lisäksi löytyi oma pieni henkilökohtainen lukittava säilytyskaappi sängyn viereiseltä seinältä, oma valo ja sähköpistoke jokaisen sängyn kohdalla. Huone oli ilmastoitu ja siinä oli vessa ja lämmin suihkutila – ei siis ollenkaan paha. Saimme olla koko illan dormissa kahdestaan ja muu asukaskunta saapui huoneeseen vasta joskus puolen yön jälkeen. He poistuivat jo aamulla kahdeksan paikkeilla, jolloin me vasta olimme heräilemässä.

Majoituksen hintaan sisältyi aamupala (paahtoleipää, paistettu muna, hedelmiä ja kahvi/tee) ja jos sattui olemaan paikalla illalla kuuden ja seitsemän välillä, yleisessä tilassa tarjolla oli olutta ja seuraa. Tunnelman kruunasi vielä kylmä tervetuliaisvesi ja erittäin avulias ja ystävällinen henkilökunta, jonka tasoista emme olleet vielä tähän mennessä aiemmin kohdanneet. Paikan nimi on Hanoi Hostel ja voimme suositella tätä koska ja milloin vain.

Vaihdoimme yhden nukutun yön jälkeen dormin 13 USD:tä maksavaan privaattihuoneeseen, toiseen toimipisteeseen. Tuossa huoneessa oli kaksi leveää sänkyä, litteä televisio (jonka tosin avasimme vain kerran kokeeksi), ilmastointi ja tietysti lämmin suihku/wc – siis erittäin kokonaisvaltainen paketti, johon emme olleet edes tottuneet. Kyllä tässä ”hostelliketjussa” kelpasikin kolme yötä viettää. Tarjolla oli myös pyykkipalvelu kohtuulliseen 25 000 dong/kg (~ 0,83e) hintaan ja vaatteet palautuivat nätissä paketissa, silitettyinä tietysti. Hostellin aina paikalla ollut henkilökunta tarjosi myös hyvää informaatiota kaupungista ja muustakin. Heillä oli sellainen aito kiinnostus saada asiakkaansa tyytyväiseksi, mikä ei suinkaan ole itsestäänselvyys – missään päin maailmaa.

Kaupunki tutuksi

Korostimme jo aiemmin, miten kaupungin liikenne oli tullut meille tutuksi heti alkukättelyssä. Ensimmäisenä iltana oli tarkoitus tutustua lähinnä kaupungin ruokatarjontaan ja lähikulmiin. Pienen kiertelyn jälkeen löysimme viimeinkin paikan, jossa saisi syödä katto pään päällä, edes pikkuriikkisen sivussa jokahetkiseltä tööttäysorkesterilta. Ensimmäiset havainnot olivat, ettei ruoka olisi ainakaan kallista ja että se olisi vielä kaiken lisäksi varsin hyvää. Söimme Chicken & lemongrass with rice ja pork, sauce & black pepper -annokset. Toisen meistä annos saattoi olla jopa reissun paras – se, kumpi annos oli kyseessä, jääköön arvailujen varaan. Odotamme innolla pääsevämme tutustumaan lisää vietnamilaisen keittiön herkkuihin.

Nähtävyysralli alkakoon

Toisena päivänä jouduimme ottamaan aamun rennosti odottaen pääsyä privaattihuoneeseen tavaroinemme. Niinpä pääsimme matkaan vasta siinä yhdentoista paikkeilla. Ostimme ensitöiksemme eräästä leipomomyymälästä jotkin pizzapiiraat välipalaksi ja suunnistimme kävellen kohti Ho Chi Minh mausoleumia, jossa tuo entinen Vietnamin presidentti ja kommunismin aatteen vetäjä lepäsi Leninin lailla. Vietnamhan on kommunistinen valtio siinä missä Kiinakin. Matkalla kyseiseen paikkaan tämä kommunisminen kansanpiirre alkoi hahmottua silmiemme alla: Kun näimme hienoja rakennuksia, kuten esimerksiksi Presidental palace, oli paikan edessä aina kyltti, jossa oli kieltoteksti ja kameran kuva. Sama koski myös monia muita kartassa tähtimerkillä varustettuja rakennuksia. Rakennuksien ulkopuolella oli tietysti vihaisen näköisiä (ja välillä kalashnikovin näköisellä aseella varustettuina) vartioita, jotka varmistivat kiellon toimimisen. Ei siinä kohdassa tehnyt enää yhtään mieli ottaa kuvaa.

Saavuttuamme lähelle HCM mausoleumia, otimme kuvia ensin kaukaa zoomin kanssa kun arvelimme, että siellä voisi olla samanlaisia kylttejä. Vartioita paikassa ainakin riitti. Ne ympäröivät alueen suuren nurmikkoalueen sekä tietysti rakennuksen. Portin edessä seisoi pari jäykän näköistä vartiomiestä.

Ho Chi Minh Masoleum. Täällä "lepää" herra itse.

Masoleumin edessä on suuri aukio, jolla pidetään ilmeisesti poliittisia puheita.

Mausoleum vaikutti olevan kiinni ja päätimme ohittaa sen tällä erää. Toinen meistä erehtyi astumaan parkkialueella olleen ”no entry” -kylttirivin yli puolikkaan sandaalin verran, kun jo eräs vartija vihelsi pilliin pudistaen samalla päätään ja ohjaten meidät pysymään kiltisti rajan ulkopuolella. Ensimmäinen virhe näytti olevan ilmainen, mutta päätimme olla tekemättä toista samanlaista. Niinpä jatkoimme matkaamme paikan lähellä ollutta HCM museota kohden, jonka luona eräs opashyeena kertoi paikkojen olevan kiinni kahteen asti (kello oli jotakuinkin 12). Päätimme tehdä kävelykierroksen ja palata paikalle parin tunnin päästä. Niinpä hikipäissä kiersimme turistikartan kattavan alueen ulkopuolelle katselemaan ympärillemme ja tankkasimme vettä ja limpparia kuuman päivän saattelemana, jotta skarppiustasomme säilyisi.

Palasimme Ho Chi Minh museolle siinä kahden paikkeilla. Sisäänpääsy maksoi 25 000 dongia (~0,83e) per henkilö ja reput piti jättää säilöön visiitin ajaksi. Kameralle olisi tarvinnut erityisluvan respasta, joten päätimme jättää senkin pois. Tämä voidaan tavallaan laskea koijaus numero yhdeksi: ainoa vähänkään mielenkiintoinen asia täällä museossa oli iso patsas herra Ho Chi Minh:istä. Muuten ”museosta” löytyi lähinnä outoja ”taideteoksia”, jotka eivät mitenkään liittyneet asiaan sekä kopioita kommunistisista dokumenteista ja ilmeisesti sen ajamiseen liittyvien avainhenkilöiden kuvia. Kommunismihän otti vallan Vietnamissa 70-luvulla. Suhteellisen turha reissu siis.

Ho Chi Minh museo.

Museoalueella oleva monumentti.

Palasimme HCM masoleumiin tämän jälkeen vain todetaksemme, että paikka on edelleen kiinni. Paikan pitäisi olla kiinni loppuvuodesta kolme kuukautta kunnossapitotoimia varten, ja mahdollisesti myös perjantaisin puolen päivän jälkeen… päivä oli tietysti keskiviikko… No eräs balsamoitu ruumis jäi meiltä sitten näkemättä, no big deal.

Jatkoimme matkaa käyden katsomassa jonkun random-vapaus-monumentin, kaupungin keskustassa olevan Armeijan alueen liepeillä olleen lipputornin, Lenin-parkin ja muutaman US-armyn sotakaluston, joita Vietnamille oli jäänyt taskuun ilmeisesti Vietnamin sodasta. Eksyimme kulkemaan tämän jälkeen tietä, joka kulki tuon varuskunta-alueen keskeltä läpi. Tie sinänsä oli ihan yleisessä käytössä ja molemmin puolin olivat betoniaidat barrikaadeineen. Jostain syystä emme kuitenkaan saaneet kulkea oikeanpuoleista kävelytietä, vaan meidät usutettiin kulkemaan tien vasemman puoleista pientaretta. Ja kun yritimme jonkin ajan kuluttua suojatien kohdalla palata oikealle puolelle, saimme aikaiseksi välittömän vihellyksen ja opastusmerkit palata takaisin pientareelle – kivaa, eikö?

Kansan armeijan militiabasen "higher gound" eli torni, josta näkyy koko sotilasalueelle

Pojat on marssilla. Marssityyli eroaa jonkin verran suomalaisesta mallista ja huvittaa tälläisiä länkkäreitä.

Herra Le Nin itse. Miehellä on Hanoissa oikein oma aukio.

Tämäkin kapistus on ilmeisesti "sotakorvauksia" USA:lta.

Tämän jälkeen teimme pikavisiitin paikalliseen market:iin (basaarin tyylinen paikka, jossa on paljon erilaisia rättimyyjiä). Matkalla hostellillemme eräs ananaskauppias pysäytti meidät laittaen vaa-an näköisen kantokorisysteeminsä ja kartiohattunsa toisen meistä päälle. Tämän jälkeen otettiin valokuva ja sama temppu toistui toisen kohdalla, kuitenkin toisen ananaskauppiasnaisen tekemänä. Niinpä olimme tämän jälkeen pakotettuja ostamaan molemmilta pussit tuoreita ananaksia hintaan 80 000 dongia (~2,67e) / satsi. Tiesimme jo ostohetkellä, että hinnassa oli varmaan puolet ilmaa ja kyseessä olleen koijaus numero 2 (tai ehkä jo 3, kukaties), mutta mielestämme yritys oli niin hauska ja hyvä, että annoimme sen mennä läpi sormiemme. Saimmehan hienot valokuvat muistoksi, ja ehkä sen saattelemana olisi työtäkin tarjolla, jos joskus se tulisi tarpeeseen (olimmehan kuvissa varsin uskottavia).  Tämän episodin jälkeen ehdimme juuri sopivasti ennen kuutta takaisin hostelliimme nauttimaan ilmaista olutta kattoterassille muiden asukkien kera.

Siitä sitten lähdimme syömään leppäkerttu (ladybird) -nimiseen ravintolaan. Toinen annoksista oli kalaa, sieniä ja vihanneksia, joka tarjoiltiin kiehuvana koiran muotoiselta valurautapannulta – nam nam. Ja toinen oli Chicken & cashew nuts, joka tarjoiltiin hieman perinteisemmältä lautaselta. Ruokapöytämme valitsimme tietysti ravintolan toisen kerroksen pikkuterassilta, jossa oli vain kaksi ruokapöytää ja romanttisoloinen tunnelma. Annokset maksoivat 60 000 dongia (~2e) kappale, johon lisättiin vielä palvelumaksua 10 %, niin kuin täälläpäin tuntuu olevan tapana sisäravintoloissa. Täällä saimme myös ensikosketuksen Bia Ha Noi -olueen, joka on vaalea, mutta huomattavasti esimerkiksi Beer Lao:a uniikimman makuista. Tästä tuli kerta heitolla suosikki! 0,46l pullo Bia ha noi:ta taisi maksaa hostellissamme 12 000 dongia (~0,40e).

Ladybirdin terassilla on tunnelmalliset valot.

Bia Ha Noi - tuo jumalten juoma ilmielävänä.

Day 3

Aloitimme kolmannen päivän rupeaman (hostelliaamupalan jälkeen) kävelemällä kohti läheistä Hoan Kiem -järveä (sword lake), jossa on kaksi saarta. Näistä toiseen pääsee siltaa pitkin ja siellä sijaitsee pyhättö Ngoc Son temple (engish name: Temple of jade mountain), joka on tehty kunnioittamaan ja muistuttamaan kaupungin omasta sankarista, keisari Ly Thai To:sta joka 1400-luvun puolivälissä johti kaupungin puolustusta kiinalaisia valtaajia vastaan. Tarun mukaan tämä henkilö oli rukoillut apuja ajaakseen kiinalaiset pois, jonka seurauksena hänelle lähetettiin mahtava miekka taivaasta. Kun kiinalaiset oli ajettu pois, lammesta oli noussut kultainen kilpikonna, joka tarinan mukaan tuli hakemaan tuon jumalaisen miekan takaisin, ja se makaisi samaisen lammen pohjassa edelleen. Lammessa kuulemma elää edelleen muutamia jättikilpikonnia, joiden suojelu on aloitettu 90-luvulla. Eräs kilppariyksilö oli säilöttynä ja näytillä tuolla pyhätössä, jossa monet kaupunkilaiset kävivät rukoilemassa ja osoittamassa kunnioitustaan. Sisäänpääsy paikkaan maksoi 10 000 dongia (~0,33e) per henkilö.

Portti saaren pyhättöön.

Tämän hyvinsäilötyn yksilön kaimoja asustelee edelleen järvessä.

Tämän jälkeen jatkoimme kävelyä lammen ympäri mahojemme ilmoittaessa ruoan tarpeesta. Niinpä etsimme ensin opaskirjamme ilmoittamaa pizzapaikkaa, jossa piti olla ”syö niin paljon kun jaksat $ 2:lla” -buffet. Tieto ei kuitenkaan ollut enää kuranttia tavaraa ja paikkakin oli jotenkin niin epäviihtyisä, että päätimme jatkaa matkaa. Päädyimme erääseen hienoon ravintolaan (ehkä jopa liiankin hienoon ottaen huomioon vaatetuksemme), jossa päätimme syödä hieman kalliimmin Cordon bleu -kana -annokset ranskalaisten ja sinappikastikkeen kera – olihan mieliimme jo istuutunut ajatus herkullisesta pizzasta. Hinta oli 125 000 dongia per annos + service fee 10 % eli noin 4,70e – etsikääpäs huviksenne Suomesta hieno ravintola, josta saa vastaavan annoksen yhtä kohtuulliseen hintaan…

Sitten tiemme vei kohti vankilamuseota, joka on aiemmin toiminut vankilana muun muassa poliittisille vangeille sekä ”lepokotina” Vietnamin sodan aikana alas ammutuille lentäjille (ainakin paikassa ilmoitettujen kertomusten ja lukuisten valokuvien perusteella). Vankila oli ranskalaisten miehityksen aikana rakennettu ja sieltä löytyi mm. ranskalaisilta tuttua tekniikkaa. Vangit olivat yleensä vankikopin lisäksi aina jalkaraudoissa kiinni, joten oleminen tuolla ei varmastikaan ollut ihan leppoisaa. Lisäksi paikasta löytyi tietysti niitä peruspimeitä koppeja, jonne huonosti käyttäytyvät vangit saatettiin laittaa eripituisiksi ajanjaksoiksi, joka kesti parista viikosta jopa pariin kuukauteen – jalkarautoihin kiinnitettynä tietysti. Seurauksena oli ilmeisesti monia sairauksia, mielenvikaisuuksia ja valoherkkyyttä. Tämäkin paikka sisälsi tietysti oman annoksensa kommunistista propagandaa ja kertomuksia ”toverien” kärsimyksistä tuolloin, kun kommunistit vasta taistelivat tietään kohti valtaistuinta.

Tässä tilassa poliittiset vangit pystyivät pitämään poliittisia kokouksiaan rattoisisssa oloissa - kyseessä siis poliittisten vankien säilytystila.

Ranskalaiset toivat mukanaan vankeinhoidon (pois päiviltä) luottotekniikkaa mukanaan myös tänne perustamaan vankilaan. Tämä yksilö on ollut käytössä ahkerasti.

Nyt on nähty tarpeeksi nähtävyyksiä kahdelle päivälle - on aika hoitaa hieman asioitakin...

Nähtävyyskierroksen jälkeen teimme vielä iltapäiväjaloittelun kilometrin päässä sijaitsevalle juna-asemalle ja siitä kolmen kilometrin päässä sijaitsevalle linja-autoasemalle, josta tarkastelimme jatkoyhteyksiä seuraavaan paikkaan. Tästä jaloittelusta mainittuamme hostellin respassa seuraavana päivänä, saimme taas aikaiseksi hauskoja reaktioita – siinäpä oli taas Vietnamin poikaisilla ihmettelemistä. Ostimme kävelykierroksemme varrelta katukaupustelijalta päivän eksoottisia hedelmiä. Nämä pienet pyöreät hedelmät olivat Lychee:itä (Suomeksi Litsejä eli Kiinan luumuja), jotka maistuivat hieman samalta, kuin viinirypäleen sisus ilman kuorta, sisältäen kuitenkin eksoottisen sivumaun, jota on hieman vaikeaa kuvailla. Ihan ok hedelmävalinta, vaikkei menekään top 3:een. Kannattaa Lycheetä kuitenkin maistaa.

Lychee-hedelmän kuoren alta paljastuu valkoinen hedelmäliha.

Paluu hostellille rankan päivän ja jaloittelureissun jälkeen…

Tällä kertaa myöhästyimme tovin oluttarjoilusta, joten respasta täytyi ostaa mukaan palkinto-olut päivän saavutuksien kunniaksi. Loppuillan käytimme tutkien mahdollisuuksia päästä Vietnamin kohokohtaan, Halong Bay:hin. Meille selvisi, että omatoimiselle matkailijalle paikalla pakollinen veneajelu saattaisi tulla erittäin kalliiksi, ellei sieltä löytyisi jotain halukasta yksityishenkilöä, joka veisi meidät sopivalle kierrokselle sopivaan hintaan. Siksi päädyimmekin ottamaan yhteyttä hostellimme respahenkilöön ja kysymään häneltä hostellin tarjoamista ”2 days, 1 night” reissupaketeista. Vaihtoehtoja oli kolme, joista ensin meinasimme ottaa 49 USD:n maksavan paketin, koska halvimman 42 USD:n paketin tarjoavasta yhtiöstä oli kuulemma tullut paljon valituksia – ja tämä seikka kerrottiin meille MONEEN kertaan ja usean henkilön taholta. Vaikka kello oli jo lähelle yhdeksää illalla, hoitivat henkilökunta meidän asiaamme puhelimella soitellen. Sitten hostellin omistajapariskunnan emäntä kertoi meille puhelimessa, että keskimmäinen vaihtoehto olisi ”fully booked” ja hänen monista varoitteluistaan huolimatta (jonka lisäksi jouduimme lupaamaan olla valittamatta asiasta jälkikäteen) päädyimme valitsemaan halvimman vaihtoehdon. Saimme tässä yhteydessä varoituksia, että Halong Bay:llä saattaisi puhjeta myrky, jolloin matka peruuntuisi. Tuolloin joutuisimme maksamaan kuitenkin 12 USD:tä matkasta Halong Cityn kaupunkiin sekä siellä tarjottavasta lounaasta. Asia realisoituikin aamulla, kun odotimme kahdeksalta kyyditystä ja matka peruuntui. Saimme tietysti takaisin koko summan, kun tieto oli tullut jo ennen kuin olimme ehtineet edes lähteä.

Edessämme oli siis ”tenka på” – mitä tehdä seuraavaksi? Se asia oli selvä, ettei tätä nähtävyyttä ja kokemusta voisi mistään hinnasta jättää väliin. Mietimme ensin vaihtoehtoa käydä välissä (myrskyn odotetaan laantuvan viikonloppuun mennessä) Sa Pa:ssa, jossa on kovasti kehuttuja luonnonkauniita maisemia. Tuo reissu olisi kuitenkin vienyt vähintään kolme päivää ja todellisuudessa kunnon reissu vielä sitäkin enemmän, joten se ei sitten tullut kysymykseen.

Paikallemme emme halunneet enää jäädä – olihan Hanoi jo nähty. Vähistä vaihtoehdoista valitsimme sen, että lähtisimme bussilla Haiphongin rantakaupunkiin odottelemaan myrskyn laantumista ja pyrkisimme sieltä hoitamaan sitten jatkotoimenpiteet. Vaihtoehtona olisi ollut turismiolosuhteita (ja kalliita hintoja) täynnä oleva Halong City (joka on nimestään huolimatta pieni paikka). Saa nähdä, miten tässä käy… toivottavasti edessä on vain pari päivää kirjan lukemista sisätiloissa ja sen jälkeen onnistunut huippuelämys. Tästä asiasta joudumme raportoimaan myöhemmin.

Niinpä otimme mittaritaksin edellisenä päivänä visiteeratulle bussiasemalle, josta matka jatkuu (2h) bussilla kohti lännessä olevaa Haiphongin miljoonakaupunkia. Sieltä meillä ei ole varattu valmiiksi mitään, emmekä omista edes paikan kartta – saamme siis todella käyttää taas älynystyröitämme ja ehkä onnikin on meille myönteinen. Me toivotamme teille hyvää juhannusta (toivottavasti terveiset ehtivät perille ensin) ja jatkamme matkaamme kohti uusia seikkailuja.

Hyvää joul...eiku... Juhannusta, vai mikä se sateinen juhla nyt olikaan =)

Ps. Matkaevääksi ostimme mukaamme uuden eksoottisen hedelmän, vihreän Guavan. Saimmekin jo katumyyjän kanssa kauppoja tehdessämme maistaa tuota eksoottisuutta mutta jätämme tarkemman makuanalyysin ja -raportin tuonnemmaksi, kunhan olemme ensin tarkkaan maistelleet kokonaiset hedelmät.