Tat Lo, Laos - Luonnon äärellä...

Luonnossa blogikirjoituksia syntyy kuin sieniä sateella. Sateesta emme voi kuitenkaan väittää kärsineemme. Kuten ehkä aiemmin saatoimme ohimennen väittää, Tat Lo ei kuitenkaan ole vielä aivan sivistyneimmästä päästä olevia paikkoja, mitä Laosilla on tarjota - suunta  kuitenkin on ylöspäin, sillä valitsemassamme bungalow-majoituksessa on oma sisävessa kylmine suihkuineen. Vaihtoehtoisesti olisimme voineet ottaa huoneen päärakennuksesta, mutta ekotekoisina ihmissieluina päädyimme valitsemaan hieman huokeammin hinnoitellun aittarakennuksen, bungalowin, kelpoon 40.000 kip:in (tai tässä tapauksessa 5 USD:n) vuorokausihintaan. Päädyimme oleilemaan täällä luonnon helmassa pari yötä ennen kuin jatkaisimme matkaamme kohti pohjoista ja Laosin pääkaupunkia, Vientianea.

Saavuimme Tat Lo:hon parin tunnin bussikyydillä, joka lähti Paksen kaupungin eteläpuolella (8km itse kaupungista) olevalta bussiasemalta. Olimme siis tulleet jo toistamiseen Pakseen, päästäksemme määränpäähämme - Laosissa kun ei maanteitä pohjois-etelä-suunnassa ole juurikaan (tai ollenkaan tietä 13 lukuun ottamatta). Tämä pysähdys Paksen rajamailla ehti kestää juuri sen verran, että kerkesimme hörppästä nuudelikeitot sisuksiimme ja nauttia samalla uuden eksoottisen hedelmän, pithayan (Dragon fruit in english) - ­hedelmän maku muistutti etäisesti kiivin makua. Pienen nautintohetken jälkeen, matka jatkui paikallisella bussilla kohti idän suunnassa olevaa Tat Lo:ta, joka sijaitsee BolavenPlateau:n alueella.

Pithaya (Dragon fruit) -eväs odottaa nauttimistaan.

Kivikkoinen matka Don Det:iltä Pakseen

Palatkaamme vielä matkaamme Don Det:iltä kohti Paksea - tykkäämmehän takautuvasta kerrontamenetelmästä sen verran: Muistutuksena vieläkin aiemmista tapahtumista, päästäksemme Don Detin saarelle, olimme sortuneet ottamaan "pakettimatkan" kohteeseemme - Tästä johtuen huonoa omatuntoa potien päätimme oikaista asian kerralla kuntoon ja korjata kurssimme kohti oikeata reppumatkailuideologiaa.  

Aloitimme matkanteon sopimalla venekuljetuksesta mantereelle, Ban Nakasangin (Ban tarkoittaa kylää) "lähisatamaan" (jälleen kerran kyseessä on paikka, johon veneet tykkäävät pysähtyä = "satama").  Hinnaksi saimme sovittua erään monopolistisen alan edustajan kanssa 40.000 kip:iä kahdelta henkilöltä, joka on kallis (~4e) mutta lohdutukseksi edullisempi kuljetushinta, kuin toiseen suuntaan maksamamme (~6e). 

Ban Nakasangin satamassa hylkäsimme lukuisten matkatoimistojen edustajien tarjoukset, ostimme pientä aamupalanaposteltavaa (tyhjät sämpylät ja jugurtit) ja totesimme luotetun matkaoppaamme (Lonely planet -kirjan) perusteella, ettei matkaa route 13:sta ollut "kun" vaivaiset kolme kilometriä - niinpä päädyimme talsimaan matkan kaikkine reppuinemme jälleen henkilökohtaisten Mekongien virratessa selkärankaamme pitkin.

Route kolmelletoista päästyämme ostimme kylmää vettä pari litraa tienvarsikojusta, pääsimme jälleen kieltäytymään paikallisten tarjoamista kyytitarjouksista Pakseen ja odotimme tienvarressa, auringon porottaessa täydeltä taivaalta, tunnin verran. Tämän jälkeen eräs paikallinen nyökkäsi, että Ban Nakasangin tieltä (jota olimme juuri kolme kilometriö talsineet) tuleva pikkubussi olisi menossa oikeaan suuntaan ja pysäytimme ajoneuvon paikallisen kanssa yhteistuumin. Tämän jälkeen kävimme kauppaa matkalipun hinnasta ja pidimme päämme etukäteen ajattelemastamme 30.000 kip:in (~3e:n) kappalehinnasta. Tuon "säästölipun" saimme tuntea kirjaimellisesti takalistossamme, koska saimme kyseisellä hinnalla täyteen ahdetusta bussista lattiaistumapaikat - ja täytyy tunnustaa, ettei istumalihaksemme olisi kestäneet tuon kolmen tunnin matkan (yhdellä pysähdyksellä, onneksemme) jälkeen enää hetkeäkään. Näin siis päädyimme Pakseen tyytyväisinä valitsemastamme reissaajahenkisestä matkustusvaihtoehdosta.

Ensikosketus Tat Lo:hon

Majoituimme Tat Lo:ssa kolmanteen majataloon, kahden ensimmäisen vaihtoehdon ollessa ensimmäistä kertaa matkallamme – täynnä. Päivä oli kääntynyt jo illaksi ja pimeys oli laskeutunut Kaukoidän maan kamaralle. Päätimmekin täyttää tyhjät kupumme pikku naposteltavilla ja pitäytyä loppuillan osalta chillailussa keräten voimia jälleen seuraavalle päivälle.

Ensimmäisenä kokonaisena päivänä Tat Lo:ssa päätimme tehdä jotain ennen kokematonta – maksaa lähes ryöstöhinnan tunnin pituisesta epävakaasta kyydityksestä ympäri ryteikköä, ja miksi? Tietysti siksi, että kyseessä oli eräs henkilökohtaisen TODO-listamme tärkeästä artikkelista. Kun ympäristöön tutustuttavan aamulenkin ja maittavan riisisisältöisen aamupalan jälkeen kipusimme selät jälleen hiestä märkänä erään opastekyltin osoittamaan suuntaan ja saavuimme erään Tadlo lodge -nimisen kompleksin pihaan, näky edessämme oli (jälleen kerran) jossain määrin ikimuistoinen – edessämme oli jotain niin tuttua mutta toisaalta niin epätodentuntuisen oloista... Eihän siinä tarvinnut silmiään alkaa hieroa, olimmehan kyseiseen paikkaan juuri tämän asian takia tulleet. Enempää jännitystä herättelemättä kerrottakoon, että saavuimme paikaan, jonka opasteessa oli lukenut teksti ”elephant riding...” ja että olimme päättäneet hoitaa täällä pois alta tämän kokemuksen periaatteella ”maksoi, mitä maksoi” (siedetyissä rajoissa).

Emme olleet varmoja, kulkisiko tämän elefanttikierroksen reitti jonkin joen tai puron läpi (kuten olimme lukeneet tapahtuneen toisessa sijainnissa), joten olimme pakanneet kaikki repuissamme olevat tavarat vesitiiviisiin pusseihin ja jättäneet kaikki epäoleelliset arvotavarat yöpymispaikkaamme. Pelkomme osoittautui kuitenkin turhaksi. 

Reissu maksoi kahdelta hengeltä 26 USD:tä (100 000 kip:iä per hlö), vaikka olimme varautuneet opaskirjamme mukaisesti puolta edullisempaan hintaan – näin se inflaatio tuntuu laukkaavan tälläkin mantereella. Kokemus oli todellakin tämän jokusen työtunnin uurastuksella ansaitun summan arvoinen. Pohdiskelimmekin, että summa vastaisi kotomaassa elokuvissa käymisen hintaa ja kokemuksena se varmasti voittaisi jopa vähän paremmankin ”Bollywood-rainan” katsomisen isolta ruudulta kaikkineen surround-efekteineen. Niinpä päädyimme raottamaan kukkaroidemme nyörejä suhteellisen pienen miettimisajan jälkeen - nythän päätös tuntui jo mitä loogisimmalta ja hintakin kohtuulliselta.

Perille saavuttuamme huomasimme, kuinka Tadlo Lodgen pihalla nökötti vapaana kolme norsua. Kun emme olleet aivan varmoja näiden mahtavien elikoiden käyttäytymisestä, uskaltauduimme ottamaan valokuvia vain turvallisen välimatkan päästä (tuskin sitä moni lukijamekaan uskaltautuisi uhmaamaan noita tonnin painavia jalaksi luokiteltavia järkäleitä, jotka murskaisivat tälläisten pienten otusten jalkaparat allensa silmänräpäyksessä ja se tapahtuisi kevyesti, kuin kananluun katkaiseminen konsanaan).

Fantin tassu.

Kävimme sopimassa paikan respassa fanttitaksista näköalareitillä varustettuna, maksoimme itsemme ”kipeäksi” ja menimme odottamaan ulos kyytimyksen lähtöä. Tämän jälkeen yksi massiivisista fanttieläimistä houkuteltiin banaaninipulla kyytiinkapuamispaikalle ja valjastettiin siellä meidän ”ajokiksi”. Kuljettajamme varusti fantin kantokorilla (johon mahtui kaksi ihmistä) ja kiinnitysnarulla korkeasta tornista käsin, taiteillen samanaikaisesti norsun selän päällä, otuksen samalla nauttiessa tyytyväisenä banaanejaan. Norsu oli koulutettu taitavasti nostamaan ”tassujaan” samalla, kun kuljettajamme hoiti valjastuksen.

Kipusimme tornista norsun selkään istumaan ja ”kuskimme” hyppäsi norsun niskan päälle istumaan. Sitten oli lähtö edessä. Norsuun kun ei ollut asennettu minkäänlaista rattia, täytyi ohjaaminen hoitaa jollakin muulla tavoin – ohjaaja asetti jalkansa norsun korvien taakse ja potki tasaisin väliajoin korvia eteenpäin. Kun molempia korvia potkittiin tasaisin väliajoin, kulki fantti suoraan ja vastaavasti toista korvaa potkittaessa ohjautui norsu vastakkaiseen suuntaan – helppoa, eikö? Välillä fanttia täytyi komentaa myös sanallisesti, kun tuo itsepäinen otus päätti unohtaa liikkumisen ja alkoi syöpötellä kohtaamiaan puiden lehtiä.

Mainittakoon vielä yksityiskohtana, että norsumme ihossa oli karvoja, jotka tuntuivat karheilta, lähes piikkimäisiltä. Kun fantilla oli liikkuessaan tapana tasaisin väliajoin piiskata korvillaan taaksepäin, alkoi tuo piikkipallolla piiskaaminen tuntua jossain kohdassa jaloissa varsin epämiellyttävältä – mutta kyllähän sen kesti mielellään, kun matka oli muutoin niin mielenkiintoista. Ja taisihan se fanttilainen pari kertaa räkästäkin kärsällään kohti matkustajiaan matkan aikana.

Tämän päivän kulkuneuvomme.

Kaiken kaikkiaan matka oli varsin tasainen ja välillä ihmetytti suuresti, miten otus pystyi menemään sellaisessa epätasaisessa ja kivikkoisessa maastossa niillä jälkiuunileivän kokoisilla jalkaparoillaan. Saimme norsun selästä muutaman hienon kuvan ja kuljettajamme vielä ystävällisyyttään päästi meidät ottamaan fantin ohjakset haltuumme samalla räpsien kuvia maankamaralta. Myönnettäköön, että tämän otuksen kanssa ymmärsi hyvin oman pienuutensa.

Ja sitten ne muut harrasteet...

Tat Lo on tunnettu muun muassa useista etnisistä ihmisryhmistään sekä luonnon kauniista maisemista. Alueella on useita vesiputouksia, joista pääsimme tutustumaan vain lähimpänä majapaikkaamme olleita Tad Hang:in sekä kymmenen minuutin kävelymatkan päässä ollutta Tad Lo:n vesiputousta, jonka mukaan paikkakin on nimetty. Eräs kyseisessä paikassa pitempään viihtynyt länsimaalainen herrashenkilö (joka tuntui puhuvan jo sujuvaa Lao:n kieltä) kysyi meitä mukaan testaamaan uutta trekkausreittiä, jonka läpi käveleminen olisi kestänyt kaikkineen kylävierailuineen kaksi päivää. Trekkausvarusteiden puutteessa ja käteisvarojen ollessa kyseisenä ajankohtana suhteellisen vähäisiä, päätimme kieltäytyä muuten niin mielenkiintoisesta tarjouksesta. Lyhyempi luontopatikointi voisi jossain kohdassa ollakin mahdollinen kohdallamme mutta tällä erää tyydyimme omakohtaiseen patikointiin, jolla kävimme norsuilujen jälkeen – ja kyllä sitä viidakkoa löytyi meillekin, kun kävelimme erästä polkua, joka kulki joenuoman suuntaisesti. Näin siis mekin saimme osamme Tat Lo:n hienosta luonnosta.

"Luotettavan" oloinen joen ylityssilta.

Tad Hangin putousaluetta.

Tad Hangin vesiputous.

Tad Lo -vesiputous.

Tad Lo -vesiputous.

Tad Lo -vesiputous.

Tad Lo -vesiputous.

Tad Lo -vesiputousaluetta. Päätimme jättää tämän reitin käyttämättä ja kiertää suosiolla putous maata pitkin.

Guest housemme piha (Kuvassa guest housemme päärakennus).

Aika jättää Tat Lo:n kirkkaat vesiputoukset taakse – kurssi kohti luoteen suunnassa sijaitsevaa Savannakhetiä ...

Niin jälleen kerran edessämme oli se aamu, kun täytyi herätä kukonlaulun aikaan (ihan kun emme olisi joka aamu neljästä eteenpäin joutuneet kuuntelemaan epävireisen kukon rääkymistä bungalowimme alla) ja lähteä kohti seuraavaa määränpäätämme – Savannakhetiä, jonka olimme viime hetkellä päättäneet jättää yhden päivän visiitiksi ja jatkaa illalla vip-bussilla yötä myöten kohti Vientinea, Laosin pääkaupunkia. Aloitimme aamun heräämällä hyvissä ajoin klo 8.30 lähtevää bussia varten ja käymällä läheisessä ravintolassa nauttimassa aamupalaksi sellaiset ökypannukakkuannokset, että varmasti jaksaisi olla linjurissa hieman pidemmänkin ajan. Olimme itse asiassa kuulleet aamuisen bussin lähtöajasta samaisen paikan, Restaurant Mama Pap:in pitäjältä (ilmeisesti Mama Pap itse). Hän kertoi ystävällisesti kysyttäessä, että koska busseja lähtisi kohti (jälleen) Paksea, jotka kautta kulkisi ainoa valtatie kohti pohjoista  – ja itse asiassa saimme vielä tietää senkin, että juuri tämä bussivuoro jatkaisi matkaansa edelleen Savannakhetiin, joka sopi meille erityisen hyvin. Olimme siis edellisen illan visiitistä kyseiseen puljuun hyötyneet, paitsi maukkaat BBQ-possu ja –kana-ateriat, mutta myös arvokkaan tiedon siitä, miten pääsisimme kätevästi määränpäähämme. Samalla keikalla bongasimme, että listalla oli herkullisen oloinen pannukakku, jota aamupalaksi haavittelimme.

Tuon, olettamaamme paljon isommaksi osoittautuneen pancake-annoksen (joka sisälsi myös ananasta ja banaaniviipaleita), jälkeen lähdimme vaappumaan kohti kahden kilometrin päässä sijaitsevaa päätietä, josta bussimme lähtisi. Olimme varautuneet olemaan paikalla ajoissa, kun Laosin aikahan ei aina vastaa millään tasolla länsimaalaista ajankäsitystä – ja niin tälläkin kertaa bussi starttasi klo 8.10 suunnaten kohti Paksea. Olimme olleet siis kaukaa viisaita ja näin matkamme jatkui suunnitellusti paikallisella, tiiviisti pakatulla bussilla kohti Paksea, josta linja jatkaisi eteenpäin Savannakhetin kaupunkiin. 

Savannakhetissä viimein

Savannakhet on tunnettu lähinnä eräänä rajanylityspaikkana Laosin ja Thaimaan välillä – kaupungin lähelle on rakennettu eräs Laosin ja Thaimaan välisistä ystävyyssilloista Mekong-joen yli, joka toimii monin paikoin rajana näiden valtioiden välillä.

Kun tuo, jo lähes rutiinilla sujunut, noin seitsemän tunnin bussimatka oli nautittu istuen linja-auton takaosassa, moottorin lämmittäessä ahtereitamme koko matkan ajan, olimme saapuneet Savannakhetin bussiasemalle. Tiesimme, että kyseinen bussiasema sijaitsisi noin kahden kilometrin päässä kaupungin keskustasta, Pohjois-puolella. Siispä lähdimme kompassin mukaisesti kävelemään sopivaa tietä kohti etelää. 

Aikamme talsittuamme pääsimme viimein rakkaan matkaoppaamme ja luottoystävämme (Lonely planet –matkaopaskirja) sivuilta löytyvän kartan piiriin. Silloin alkoi homma luistaa kummasti. Samoilla hetkillä löysimme sopivan ATM:n (pankkiautomaatin), josta saimme jälleen ostovoimaa. Tämän lisäksi aloimme bongailla nettikahviloiden kylttejä ja löysimme vielä mukavanoloisen ravintolan, jossa eksoottisen ja monipuolisen ruokalistan lisäksi löytyi vielä sopivat puitteet itsemme huoltamisellekin. Tällä kertaa söimme kuitenkin eksoottisten (monin paikoin eksoottisten länsimaalaisten) ruokien sijaan beef & oystersauce ja black pepper chicken -annokset – nam nam ja slurpsis.

Tämän ”huollon” jälkeen meillä olisi hieman aikaa katsella pimenevässä säässä kaupungin maisemia ja käydä verkon ihmeellisessä maailmassa pökkäämässä ulos blogikirjoitus, joka alkoi olla jo monen päivän ikäinen tuotos (Champasak-kirjoitus) – itse asiassa meillä oli jo tässä kohtaa jo kaksi valmista blogikirjoitusta (emmehän olleet päässeet kunnollisen netin äärelle sitten Paksen), joista saimme myös jälkimmäisen melkein julkaisukuntoon asti odotellessamme illalla klo 21.30 lähtevää vip-kuljetusta kohti Vientianea. Hyvä näin, sillä matkallamme olemme oppineet, etteivät nopeat nettiyhteydet kasva puussa ja blogien kuvien laittaminen nettiin kestää usein tuhottoman kauan.

Kulutettuamme pari tuntia nettikahvilassa, oli tullut aika lähteä kävelemään takaisin kohti bussiasemaa. Löysimme tiemme takaisin pimeässäkin erittäin hyvin ja saavuimme paikalle hyvissä ajoin tuntia ennen bussin lähtöä. Matkalla huomasimme, että tuo kohtalaisen vaatimattoman oloinen kaupunki oli herännyt eloon pimeän tultua ja yöelämä oli varsin vilkasta. Sitä seuratessa mietimme jo hetken, että tekisimmekö virheen kun emme pysähtyneet tänne mutta toisaalta olisimme joutuneet odottamaan paikassa uudelleen koko seuraavan päivän. 

Nähtävyyksiä Savanakhetissä ei juurikaan ole, lukuun ottamatta dinosaurusmuseota, joka oli mennyt juuri kiinni, ennen kuin saavuimme paikalle. Dinosaurukset tuntuivatkin olevan kaupungin imagotunnus, kun kaupunki oli melko täynnä dinoaiheisia valoja ja patsaita. Tästä kaupungista huokui muutenkin se, että se saattaisi kasvaa vielä suurkaupungiksi tulevien vuosikymmenten aikana vienti/tuonti-kaupalle otollisen sijaintinsa ansiosta.

Ja sitten liput yöbussiin, kiitos

Bussiasemalla marssimme tikettiluukulle ostamaan lippuja tuohon ”vip-bussiin”, jossa olisi nukkumamahdollisuus yömatkaamme ajatellen. Matkan hinta näkyi kyltin mukaan olevan 120 000 kip:iä (eli noin 11 euroa) per henkilö. Luukulla henkilö "iloksemme" totesi kuitenkin sanan ”full”. Hämmentyneinä tästä tokaisusta varmistelimme asiaa vielä uudelleen, sillä miten näin köyhällä kansalla voisi olla varaa ostaa tällainen vip-kuljetus muka täyteen? Näin asia kuitenkin tuntui olevan. Lopulta lippuhenkilö tarjosi meille sitten liput toiseen bussiin hintaan 75 000 kip:iä (7e). Kyseessä oli jo tottumaamme bussimuoto, regular-bus, jolla yömatka kohti Vientianea taittuisi ”rattoisasti”. Niinpä sitten kohtalomme oli matkustaa kohtalaisen täydessä olevassa (ihmiset sekä riisisäkit käytävällä), vaatimattomassa bussissa tuo kevyt kahdeksan tunnin matka jo samana päivänä nautittujen seitsemän tunnin jälkeen – ou jea! Toisaalta tässähän säästyisi rahaa ja muutenkin matkamuoto sopisi ehkä paremmin tapoihimme – mitä olimmekaan menneet ajattelemaan, kun harkitsimme moista porvarikuljetusta aiemmin. Onneksi kohtalo esti moisen epäkohdan tapahtumasta.

Menimme bussiin kohtalaisen hyvissä ajoin nautittuamme ennen lähtöä vielä iltapalajugurtit – saimme näin valittua paikkamme toiseksi viimeisestä rivistä, omien molemmille kaksipaikkaisen istumuksen siten, että myös rinkkamme olivat jaloissamme (kuten tapanamme on niitä pitää). Sitten alkoi matka kohti pohjoista. Bussi teki ensin muutaman pysähdyksen Savannakhetissä, jonka jälkeen valot saatiin viimein sammutettua ja matka jatkui maantietä pitkin. 

Katselimme bussin ajaessa keskitietä ja tööttäillen vastaantuleville ajoneuvoille – katuvalojahan ei täällä päin teiden varsilla todellakaan ole ja ilmeisesti siksi monet ajoneuvot on koristeltu jouluvalojen omaisesti, jotta niiden näkyvyys olisi taattu. Tämän lisäksi vielä tööttäys kohdatessa varmistaa, ettei vastaantulija ole unessa. Linjurin vauhti tuntui olevan kohtuullisen kova tuolla, ei niin leveällä tiellä, eikä ajoneuvot paljoa jarrutellut kohdatessa toisiaan – hauska kokemus näin jälkikäteen ajateltuna. Tosin tuolloin rauhoittava musiikki tuli tarpeeseen.

Juuri, kun olimme nauttineet (todella) lyhyen unihetken, bussi pysähtyi (ilmeisesti matkan varrella olleelle Tha Khaek:in) bussiasemalle. Tuolla sitten seisottiin tunti ja bussin jo tehdessä lähtöä (toivomme mukaan), tapahtuikin vain siirros toiselle laituripaikalle, josta kyytiimme tuli sitten vielä lisää väkeä, joiden seassa olivat myös kolmen umpikännissä olevan tanskalaisen (tai yksi heistä taisi kyllä olla uusiseelantilainen tms.) porukka. Nämä, loppumatkan viihdykettä tarjonneet henkilöt, asettuivat peräpenkkiin, josta eräs paikallispariskunta evakuoitui lyhyen tovin päästä toiselle paikalle – Me, onneksemme, saimme pitää kahden penkin paikkamme paikallisten tiivistäessä bussin etupäässä. Vaihdoimme muutaman sanan näiden uusien matkakumppaniemme kanssa, jonka jälkeen keskityimme musiikin kuunteluun ja ehkä hieman nukkumisyrityksiinkin, takamatkustajien pitäessä "showtansa" – takaa kuului muun muassa maininta ”We’re in Laos – we can do whatever we want”, jonka jälkeen pari heistä poltteli tupakkaa pitäen pieniä takaikkunoita auki.

Lopulta takapenkkiläisetkin hiljenivät nukkumaan mitä eriskummallisimmissa asennoissa (eräs lattialla mykkyrässä ja eräs pilkkiasennossa), jota ennen edestä oli näkynyt jo monta paheksuvaa katsetta takaseinää kohti. Tämän jälkeen yöllä saimme herätä monta kertaa bussikuskin pysähdellessä keskelle ei mitään; välillä joidenkin pikkukojujen luokse, ja välillä ties minkä takia. Aina, kun kuski teki pysähdyksen, hänen oli pakko laittaa bussin sisävalot päälle. Sen seurauksena tämän matkan aikana noteerasimme ensimmäistä kertaa asian, että jostain syystä aina kun bussi teki pysähdyksen, oli joidenkin paikallisten pakko nousta ylös ja lähteä käymään ulkona. Välillä he ilmeisesti hakivat jotain syötävää tai juotavaa ja välillä noin muuten vain – ja mikä tässä oli ihmeellisintä, että vaikka nämä henkilöt olisivat juuri heränneet pysähdykseen, oli heidän pakko lähteä silti hakemaan välittömästi jotain lähikiskalta. Ja näitä pysähdyksiä yön aikana oli PALJON.

Näin siis minimaalisilla yöunilla päädyimme Laosin pääkaupunkiin, Vientianeen, jossa tulisimmekin pitämään majapaikkaa muutaman päivän ajan. Kaksi asiaa oli tässä vaiheessa selviä kuin vesi: ensimmäisen päivän tulisimme viettämään enimmäkseen leväten (nukkuen) ja pidämme nyt pienen paussin bussikyydeistä (ja tanskalaisista). Näin siis päättyy raportointi tällä erää ja lähdemme tutustumaan poikkeuksellisen (pääkaupungiksi) viihtyisän Vientianen anteihin. 

Äidin pikkupossut ovat muilla mailla. Terveiset Tat Lo:n seudulta.