Battambang, Kambodza - Muutakin kuin pysähdyspaikka

Haidi-hou! Edellinen kertomus taisi päättyä siihen, kun olimme ostaneet bussiliput sleeping bus:iin kohti Battambangia. Battambang on Kambodžan toiseksi suurin kaupunki mahtavalla 250 000 asukkaan asukasluvullaan. Se on samannimisen provinssin pääkaupunki ja itse provinssi tunnetaan maan suurimpana riisin tuottajana. Kaupunki on perustettu Khmer-imperiumin aikakaudella, 1000–luvulla ja se sisältää paljon ranskalaistyylisiä, kolonisaation jäljiltä jääneitä hienoja rakennuksia. Vaikka itse Battambang on suhteellisen pienikokoinen, asuu sen ympärysalueella jopa miljoonan ihmisen, pääosin maataloudella itsensä elättävä väestö.

Battambang city.

Palataanpa kuitenkin vielä matkaamme Sihanoukvillestä Battambangiin: bussin lähtöaika oli klo kahdeksan illalla ja sitä ennen bussi teki kierroksen ja haki meidät guest housemme edestä. Homma näytti hyvältä. Saimme takarivistä paikat ja nyt siellä oli neljä selvästi merkattua paikkaa ja kaiteet paikkojen välissä. Tilaa oli siis varsin runsaasti, eikä tarvinnut ahtautua tällä kertaa. Bussi tuli täyteen kierroksensa päätyttyä ja matka kohti Phnom Penhiä alkoi. Bussiin astuessa ja määränpään varmistamisen yhteydessä saimme tietää, että matkaa Phnom Penhiin oli neljän tunnin verran, jossa vaihtaisimme toiseen bussiin. Vaihtobussi matkaisi kohti Bangkokia ja pysähtyisi matkalla määränpäässämme, Battambangissa. Ilmastointi oli taas täysillä (sillä se tuntuu olevan ainoa asento off:in lisäksi) ja oli mukava kääriytyä tarjotun peiton alle nukkumaan neljäksi tunniksi. Toinen meistä tosin ajatteli nautiskelevansa tämän ajan pimeyden tarjoamista maisemista ja alkavansa torkkua vasta vaihdon jälkeen – olihan käsityksemme mukaan matkaa tuolloinkin jäljellä 7–8 tuntia kun ilmoitettu perilläoloaika oli klo seiskan ja kasin välissä…

Bussin ajaessa rauhallisen Phnom Penhin katuja, tunnistimme jo tutuiksi tulleita paikkoja ja rakennuksia. Samalla bongasimme ison, erittäin hienon rakennuskompleksin, joka oli kauttaaltaan valaistu mahtipontisen hienosti. Päättelimme rakennuksen olevan presidentinlinna. Jos sen viereen olisi asetettu Suomen pressan linna, olisi meidän tasavallan presidentin virka-asunto vaikuttanut lähinnä Cambodian presidentin sihteerin autonkuljettajan tallilta – siinä siis sopiva kontrasti tähän rakennukseen. Valitettavasti kuvia emme siitä saaneet otettua.

Saavuimme Phnom Penhin ”vaihtoasemalle”, bussiyhtiön eteen, keskiyön paikkeilla. Bussista ulostauduttuamme, meidän käskettiin mennä jonottamaan lipputiskille. Siellä oli tarkoitus merkata meidät uuteen bussiin ja saada samalla omat paikkanumeromme. Vaikutti hieman oudolta, mutta teimme työtä käskettyä. Saimme uudet liput uusilla paikkanumeroilla ja suuntasimme vaihtobussia kohti.

Jokin outo ja häiritsevä tunne tai epäilys oli iskenyt takaraivoihimme, noustessamme pois edellisestä bussista. Nyt se tunne oli konkretisoitumassa ja pettymyshän oli suuren suuri: huomasimme nousevamme tavalliseen bussiin emmekä suinkaan nukkumabussiin. Kaiken kukkuraksi paikkamme oli viimeisessä rivissä, ja taaksemme sekä viereemme käytävälle oli ängetty riisisäkkejä niin suuriin pinoihin, ettei istuimen säätäminen 90 asteen kulmaisesta asennosta kallelleen onnistunut.

Edessämme olevat länkkärit köllöttelivät tyytyväisinä taakse nojautuvissa tuoleissaan, kaventaen meidän istumatilaa entistään. Tiedossa olisi siis istuma-asennossa olemista ja ”nukkumisen” yrityksiä, mikäli niskat sen vain kestäisivät. Lisäksi kysyimme bussiin astuessamme tietysti, että milloin olemme perillä? Vastaus oli tietysti klo 3.00, kuinkas muutenkaan. Mietimme vain, että meille oli aikaisemmin kerrottu olevamme perillä aamulla seitsemän ja kahdeksan välissä. Mistä me löytäisimme majapaikan klo 3 yöllä? Nice. Tässä vaiheessa tietysti hieman sapetti, mutta emme jaksaneet olla tilanteesta edes yllättyneitä miltään osalta. Tarkemmin ajateltuna, lyhyt matka sopi paremmin siinä asennossa ”nautittavaksi” ja pääsemme ainakin perille. Kyllähän me tämänkin asian varmasti hoitaisimme kotiin – kokeneita Kaakkois-Aasian reissareitahan tässä ollaan – nou hätä siis. Tietysti tässä kohdassa mietitytti, miksei tullut nukkutuksi sitä ensimmäistä neljää tuntia mutta olihan se öisten aavekaupunkien seuraaminen ollut varsin mielenkiintoista puuhaa.

Kello tuli kolme yöllä – yllättävän äkkiä.  Nukkumista ei tässä kohtaa voida sanoa tapahtuneen – sen verran ”ekstriimejä” olivat olosuhteet nukkumiselle. Yritimme tihrustaa ikkunasta näkyviä majatalokylttejä ja muita vastaan tulevia tekstejä, josko jokin paljastaisi sijaintimme. Huomasimme (onneksemme) olevamme vasta Pursatin kohdalla ja tiesimme aiemmasta perehtymisestä Pursatin sijaintiin, että matkaa oli edessä vielä kahden tunnin verran. Ei muuta kuin jatkoimme torkkumisyrityksiä kylmästöidyssä bussissa (tässä vaihtoehdossa ei ollut tarjolla peittoa). Kahden tunnin nuokkumisen jälkeen bussi pysäyttikin oman toimistonsa eteen. Nousimme kyydistä ja vastassamme oli muutamia yökyöpeli-hyeenoja, jotka tarjosivat kyytejään meille. Emme niitä tarvinneet, koska olimme juuri bonganneet bussin kyydistä erään guest housen. Lisäksi olimme katsoneet erään kuuluisan travellerien suosiman ”royal hotel” -vaihtoehdon, joka nimestään huolimatta oli varsin kohtuuhintainen (ja vaatimaton) paikka.

Nyt oli edessä vain sijaintimme selvittäminen. Opaskirjastamme löytyi Battambangin kartta. Käytimme apunamme kompassia ja menimme läheisimpään tienristeykseen, jossa laitoimme väsyneet aivomme työhön. Löysimme itsemme kartalta risteyksen viistosti lähtevän tien avulla ja onneksemme olimme vielä oikeassa. Paikasta oli vain muutaman sadan metrin vaappuminen Royal hotellille ja se löytyikin varsin helposti. Kello oli nyt viisi aamulla ja onneksemme Royal hotel oli avoinna ja aulassa oli yksi työntekijä paikalla.

Harmiksemme majapaikassa ilmoitettiin, ettei vain tuulettimella varustettuja (edullisia) huoneita ole vapaana. Vapaana oli vain yksi huone ja se maksoi 20 USD:tä (~14,50e) yöltä. Tähän emme todellakaan aikoneet suostua. Heppu ilmoitti, että aamulla 7-8 aikaan varmaankin vapautuisi halvempi huone ja sanoimme tulevamme takaisin siis parin tunnin kuluttua. Todellisuudessa olisimme menneet seuraavaan majapaikkaan kyselemään huonetta. Tämän herra varmaan arvasi ja tarjosi meille muutamaksi tunniksi sitä kallista huonetta seitsemän dollarin (~5,08e) hintaan siksi ajaksi, kunnes edullinen huone vapautuisi. Hän lupasi tulla kertomaan meille heti, kun toinen huone vapautuu. Sehän passasi meille. Ehdimme tuutia parin tunnin verran, kun puhelin soi, jonka seurauksena samainen mies tuli nopean pyrähdyksen jälkeen paikalle ohjaamaan meidät toiseen huoneeseen. Kello taisi olla seitsemän pintaan ja olimme tuolloin aivan zombimaisessa, katatonisessa tilassa.

Kun saimme raahauduttua vielä yhden kerroksen ylöspäin meille ohjattuun huoneeseen ja suljettua huoneen oven opastajan poistuessa, joku koputti ovelle. Siellä oli siivooja, joka halusi vielä lakaista huoneen. Tässä tilassa meitä ei voinut asia sen enempää kiinnostaa mutta annoimme ahkeroijan tehdä työnsä rauhassa toivoen, että homma tapahtuisi mahdollisimman nopeasti. Ja sitten viimeinkin oli se ihana hetki: pääsimme n-u-k-k-u-m-a-a-n – viimeinkin!

Herättyämme ja saavutettuamme jälleen tuon yltäkylläisen pirteyden, kello oli jotakuinkin 13. Myöhemmin lähtiessämme pois hotellista, huomasimme iloksemme, ettei meidän tarvinnut maksaa ollenkaan ensimmäisestä parin tunnin mittaisesta yöpymisestämme, jota olimme tietysti toivoneetkin – olimmehan paikalla periaatteessa vasta aamun paikkeilla. Saimme siis varsin hyvää ja asiakasystävällistä palvelua! Tämän lisäksi saimme pois lähtiessämme vielä matkamuistoksi Kambodžalle ominaiset, pienet huivit.

Iltapäivän kaupunkipyrähdys

Kun olimme päässeet viimein takaisin ajattelukykyisten elävien kirjoihin, lähdimme etsimään mahaan jonkinmoista täytettä. Joenrantaa pitkin kävellessämme, löysimme Smoking Pot -nimisen ravintolan, joka oli mainittu myös Lonely Planet -opaskirjassamme. Tarkastelimme menun ja totesimme sen olevan meille sopivassa hintaluokassa. Päädyimme nauttimaan Lok lak -annokset, toisen kanalla ja toisen naudanlihalla. Lok lak (löytyy Khmer Cuisine -artikkelin kohdasta "popular dishes" nimellä "loc lac") on varsin perinteinen khmeriläinen ruoka, vähän niin kuin meillä esimerkiksi makaronilaatikko. Siinä on riisiä, vihanneksia, kananmuna, lihaa sekä hyvänmakuinen kastike. Annokset maistuivat jopa niin hyvältä, että Lok lak:ista tuli jopa tähän mennessä suosikki khmeriläinen ruokalajimme.

Palasimme täysillä vatsoilla joenrannalle katselemaan paikkoja. Joen toisella puolella oli mukava puisto jota pitkin lähdimme tallustelemaan. Matkalla silmiimme osui monenlaista katsottavaa. Kävellessämme ympäriinsä, kohtasimme myös paikallinen maanmittauslaitoksen, jollaista ei oltu reissussamme aikaisemmin bongattukaan. 

Joen vieressä olevassa puistossa oli varsin viihtyisän näköistä.

Wat Sangker:in portin päällä oli hienoja, kivestä veistettyjä naamoja.

Wat Sangker:in ympäröinyt aita oli täynnä pienillä yksityiskohdilla varustettuja "patsaita".

Ranskalaisten kolonialistien rakentama silta oli yksi monista Sangker-joen ylittävistä silloista.

Ranskalaista arkkitehtuuria oli nähtävillä monissa vastaan tulevissa rakennuksissa.

Paikalliset maanmittaajat nauttivat työtiloistaan tässä loistokkaassa rakennuksessa. Saattaapi suomalaisia kolleegoitaan synkissä toimistokopeissaan käydä hieman kateeksi kambodzalaisten kolleegoidensa työtilat...

Jossain kohti alkoi sataa vettä. Kiertelimme harmaassa säässä, pienessä tihkusateessa, jonkin aikaa, kunnes taivas päätti kastella meidät oikein kunnolla. Tuuli puhisi sen verran voimakkaasti, etteivät heiveröiset sateenvarjomme pysyneet enää ehjinä ja muutenkin sateen kulkiessa viistottain oli aika mahdotonta päästä majapaikkaamme kuivin nahoin. 

Pidimme kovinta sadetta hetken verran kulman takaa löytyneessä tuoreehkossa ostoskeskuksessa, jossa oli vielä paljon liiketilaa vuokraamatta. Kun sade ei tuntunut tällä kertaa loppuvan kovin nopeasti, päätimme suunnistaa takaisin kohti Royal hotellia. Kauppakeskuksessa kun ei ollut minkäänlaista kahvilaa tai ruokapaikkaa, jossa aikaa olisi saanut kulumaan.

Kyllä! Battambang:kin on sivistynyt kaupunki, jossa on nykyaikainen ostoskeskus.

Olimme bonganneet kaupunkikävelykierroksella suurimman osan kaupungin tarjoamista hienoista taloista ja aloimme kypsytellä ajatusta siitä, mitä tekisimme seuraavana päivänä. Kyselimme hotellistamme vaihtoehtoja seuraavalle päivälle jonkin näköisestä lähiseutukierroksesta, koska olimme lukeneet opaskirjastamme alueella sijainneista nähtävyyksistä, jotka eivät kuitenkaan olleet aivan kävelymatkan päässä majapaikastamme. Päädyimme ottamaan kierrokselle oppaan, koska halusimme saada hieman syvempää tietoutta alueesta ja kambodžalaisista.

Saimme sovittua hotellissamme itseään oppaaksi tarjonnen henkilökuntaan kuuluvan miehen kanssa muutamista kohteista ja sopivasta hinnasta. Valitsimme kulkuneuvoksi skootterin siten, että ajaisimme omalla menopelillä oppaan skootterin perässä. Vuokrahinta tuolle mopedille oli seitsemän dollaria plus kaksi dollaria bensoista (yhteensä ~6,53e). Oppaan palkkio taas oli 13 dollaria (~9,43e).

Limua ja liikennettä…

Kierros alkoi aamulla klo 9.00 maissa pikaisen aamupalan jälkeen. Aluksi suunnistimme pohjoiseen muutaman kilometrin verran ja menimme vanhalle Pepsin pullotustehtaalle. Rakennus oli varsin vaatimattoman näköinen ja tehtaaksi pienikokoinen. Tietojemme mukaan sinne piti päästä sisälle katsomaan, mihin kuntoon paikka on jäänyt vuonna 1975 tapahtuneen tehtaan sulkemisen yhteydessä, mutta niin ei asian laita todellisuudessa ollutkaan. Ikkunasta pystyi juuri ja juuri näkemään sisällä kököttäviä täysiä ja tyhjiä limupulloja, ikkunoiden ollessa suhteellisen ylhäällä ja kovin likaisia. Eipä voi sanoa paljoa mitään näkyneen. Sisään emme sitten päässytkään.

Pepsitehdas suoraan 1970-luvulta.

Oppaamme kertoi, ettei tehtaaseen päästetä ketään – varsinkaan turisteja. Tehdastuotanto oli päättynyt ilmeisesti hieman hämärissä olosuhteissa, sattumalta juuri samoihin aikoihin, kun Punakhmeerit ottivat maassa vallan. Tuotanto siirtyi tuolloin Thaimaahan. Ilmeisesti tehtaalla oli kuitenkin töissä vielä pari ihmistä pitämässä paikkoja ”kunnossa”, vaikkei tuotantoa tehtaaseen koskaan palautettukaan – varsin outo juttu!

Pepsitehdaspysähdyksen jälkeen, matka jatkui skootterin selässä viiden kilometrin päässä sijainneelle paikallisten ylpeyden aiheelle: olimme tulleet katsomaan bambujunaa. Bambujuna = vanhoille raitiokiskoille laitettiin irralliset akselit ja niiden päälle iskettiin ilmeisesti bambusta tehty iso levy ja siihen moottori ja jarrukeppi. Tällä kokonaisuudella pystyi kuljettamaan tavaraa ja ihmisiä. Paikalliset olivatkin käyttäneet tätä menetelmää myytävien tuotteiden kuljetuksessa kaupungin torille, mutta nykyisin bambujuna kiskoineen oli enemmissä määrin valjastettu turismitoiminnalle. Tällä ”junalla” olisi saanut tunnin pituisen kyydin lähiseudun kylään ja takaisin kymmentä dollaria (~7,26e) vastaan. Meistä tämä vaikutti aika suurelta riistohinnalta vastineeksi saatavaan toimintaan verrattuna, joka ei nyt varmaankaan ollut niin päätä huimaavaa. Paikalla ollut rahastusta pyörittänyt turistipoliisi, joka meille tätä ihanuutta yritti kaupata, oli melkein tippa linssissä, kun yritimme kohteliaasti kieltäytyä tästä kyytitarjouksesta. Mies kuulemma saisi todella nautintoa niistä hymyistä, jotka meillä, kuten muillakin turisteilla, olisi bambujunasta pois noustuamme. Päättelimme noiden hymyjen tapahtuvan lähinnä kohteliaisuudesta isäntäväkeä kohtaan. Turistipoliisimies siis todella rakasti tätä bambujunaa, joka saatettaisiin lakkauttaa minä hetkenä hyvänsä, uuden hienon radan tieltä. Epäilimme, ettei asia tapahtuisi kuitenkaan ihan lähitulevaisuudessa mutta tiedäppä siitä. Nyt siis kaikki innokkaat bambujunailijat kipin kapin kohti Battambangia!

Battambangin kuumin juttu: Baboo train!

Skootterilla huristettaessa vastaamme tuli kaikenlaista. Battambang on ilmeisesti kuuluista suuresta patsasmäärästään.

Legendan mukaan tämä mahtava soturi hukkasi eräänä päivänä jumalaisen intervention johdosta mahtisauvansa, joka sinkosi taivaalle pudoten jonnekin päin Battambangia - siitä nimi Battambang (= kadonnut sauva).

Oppaamme ihmetteli myös sitä, ettemme olleet halukkaita ”ratsastamaan” bambujunalla, vaikka olimme asiasta hänelle jo aiemminkin maininneet. Lopulta hän totesi vain toivovansa meidän nauttivan olostamme Battambangissa, jotta paikka jäisi meille jotenkin mieleen. Hän siis tiedosti, että olisimme reissumme aikana nähneet monia paikkoja ja toivoi, että muistaisimme kotiseudulle palattuamme kertoa juuri tästä paikasta, jotta se edesauttaisi alueen turismin lisääntymistä – varsin ymmärrettävä asia. Voimme kuitenkin vakuuttaa, ettei meillä ole (bambujuna-ajelun väliin jättämisestä huolimatta) mitään negatiivista sanottavaa Battambangista – päinvastoin! Battambang on ensimmäinen oikeasti aidon oloinen paikka Kambodžan vierailumme aikana. Täällä ei turhia tyrkytellä ja palvelu on ollut erittäin asiallista ja ystävällistä.

Ajomatka bambu-junalta jatkui ohi huisien maisemien. Kuvassa hieman hienompia hautakiviä.

Tietysti on lähes mahotonta ajaa kyläyhteisöjen läpi törmäämättä Wat:eihin eli buddhapyhättöihin.

Tätä siltaa emme uskaltaneet ylittää kaksi päällä, vaikka olisihan se sen varmaankin kestänyt... olisihan?

Paikallisilla on tapana kuivattaa kaikenlaista tien varsilla. Tässä kuivatetaan vuorostaan maapähkinöitä.

Kasoittain portaita

Jatkoimme matkaamme bambujunalta muutamien kuvien ottamisen jälkeen. Seuraava kohde oli Phnom Banan -kukkulalla sijaitseva Wat Banan. Paikalle saavuttuamme maksoimme yhteensä neljä dollaria (~2,90e) sisäänpääsystä ja jätimme oppaamme odottamaan paluutamme kukkulan laella olevalle parkkialueelle. Ymmärsimme hyvin tuon halun jäädä alas odottelemaan: edessämme oli noin kolme ja puolisataa porrasta odottamassa kipuamistamme mäen päälle, missä meitä odotti viiden tornin rauniotemppeli. Tämä oli oppaan mukaan toiminut Angkor Watin esikuvana. Missähän tuo on kuultu ennekin… Onhan se toki mahdollistakin, että ”tämäkin” temppeli oli jossain määrin toiminut esikuvana Angkor Wat:ille, niin kuin varmasti niin monet muutkin temppelit, jos paikallisilta kyläläisiltä kysytään.

Kipuaminen ylös oli hikistä hommaa pilvisestä päivästä huolimatta. Perillä häämöttäneet rauniot olivat hienot, ja tulihan niistä taas räpsittyä paljon kuvia, niin kuin tapanamme on. Osa torneista näytti siltä, että ne saattaisivat kaatua pienestäkin nojauksesta. Temppeli oli rakennettu alun perin hindutemppeliksi, mutta myöhemmin muutettu buddhalaisten pyhätöksi. Tämä lienee ollut täälläpäin varsin yleinen käytäntö.

Portaat temppelille olivat varsin jyrkät. Kuvassa näyttäisi, että portaat loppuisivat tyhjään.

Wat Banan:in raunioita.

Ja lisää portaita…

Jatkoimme matkaamme huristellen läpi kauniiden maalaismaisemien. Oppaamme piti yllä jo totutuksi tullutta, varsin rauhallista tahtia, jonka syitä ehdimme moneen kertaan miettiä matkalla. Ehkä hän ajatteli meitä pelokkaiksi tai kokemattomiksi ajajiksi tai sitten hänellä vaan ei ollut kiire takaisin hotellille, jos siellä odotti vaikkapa tiski- tai siivousvuoro. Voihan tietysti olla, että hän halusi varmistaa, että saisimme nauttia rauhassa ympäristön tarjoamista maalaismaisemista. Vihreänä kukoistavat riisipellot ”vilistivät” ohitsemme ja vastaan tuli silloin tällöin muun muassa valkoisia lehmiä.

Näissä luontomaisemissa kelpaa valkoisenkin lehmän köpötellä.

Saavuimme lopulta Phnom Sampeau -kukkulan juurella sijaitsevaan ravintolaan (yhteen monista). Söimme siinä ylös kipuamisen energiaksi hieman kanaa ja ananasta sekä nuudeleita beefillä. Oppaamme kertoi meille reitin ylös ja jäi itse odottamaan alas ravintolaan. Lähdimme tallustamaan täysillä vatsoilla kohti huippua. Kävelimme betonilla valettua tietä pitkin noin puoliväliin vuorta, jonka jälkeen tie haarautui kahtia. Otimme oppaamme kertoman reitin vasemmalle, missä piti sijaita luolan, joka on nimetty synkän historiansa mukaan Killing cave:iksi. Luolaa (ja lisää pääkalloja) emme jostain syystä löytäneet, mutta eipä tuo nyt varsinaisesti haitannut. Eikai siellä olisi ollut mitään sellaista, jota ei olisi nähty jo ihan tarpeeksi. Sen sijaan löysimme kunnostuksessa olleen watin ja jotain hienoja Buddha-patsaita.

Maisemat vuoren rinnettä kivutessamme alkoivat parantua, kun saavutimme puurajan.

"Löytämämme" sivutemppelin pihalla oli jos jonkinlaista patsasta.

Jatkoimme samaa betonipäällysteistä tietä ylöspäin ja jonkin ajan päästä tie päättyi vastassa olleen ravintolakojun luokse. Ohitimme ravintolan välittömästi ja suuntasimme sen takana olleelle portaikolle ja kohti huippua. Ylhäällä oli pieni näköalatasanne, josta oli mahtavat näkymät seudun peltomaisemaan. Lisäksi huipulla oli temppeleitä.

Maisemat alaspäin olivat luonnostaan paljon tätä kuvaa hulppeampia. Yleensä kuvat eivät vain riitä kertomaan koko tunnelmaa...

Ylös päästyämme, kävelimme hieman ympyrää katsellen maisemia ja ihaillen temppeleitä. Sitten lähdimme oppaamme ehdottaman suunnitelman mukaan kävelemään portaita pitkin alas, sillä kukkulalta tuli alas myös suorat portaat. Komealla suuaukolla varustetun portaikon (jonka luulimme johtavan takaisin alas) reitti kulkikin ensin jyrkästi alas hienoon kanjoniin, jossa oli pari pientä luolaa. Tunnelma kanjonissa oli, kuin jossain kadonneessa, maagisessa maailmassa.

Phnom Sampeau -kukkulan huipulta löytyi pyhättöjä moneen makuun.

Reitti tähän "kadonneeseen maailmaan" löytyi yllättäen.

Tämä paikka voitti kevyesti kaikki "killing cavet", jotka matkalla tänne missasimme.

Kanjonista reitti jatkui takasin ylös, toiselle puolelle temppeleitä. Tämän kierroksen yhteydessä saimme hienoja valokuvia, joten kyseessä ei ollut mikään ”susihukkareissu”, vaikka hikeä tulikin vuodatettua portaita edes takaisin kivuttaessa. Takaisin ”lähtöruutuun” päästyämme, otimme toiset portaat ja niitä pitkin pääsikin sitten alas asti. Oikea reitti oli vain niin paljon vaatimattomamman näköinen, ettemme olleet sinne viitsineet ensimmäiseksi mennä. Tämä oli kierroksemme viimeinen kohde. 

Alas päästyämme, joimme hieman kylmää limua samaisessa ravintolassa, jossa olimme aiemmin nauttineet nuo poikkeuksellisen maukkaat ruoka-annokset. Erittäin hikisinä, ja sen porrasmäärän laskeutumisen jälkeen tutisevilla jaloilla se oli todellakin ansaittua (ja tarpeellista). Juttelimme limpparin ääressä mukavan oppaamme kanssa kaiken laista. Hän kertoi olevansa kotoisin naapuriprovinssista, Pursatin maaseudulta. Oppaan vanhemmat olivat maanviljelijöitä ja hän kertoi, ettei ollut nuorena nähnyt isäänsä juurikaan. Isä oli joutunut asumaan suuren osan ajastaan metsässä, koska hän ei ollut halunnut osallistua punakhmeerien käymään sotaan. Oppaamme oli lapsena joutunut usein pelkäämään, kun yhtäkkiä kodin lähettyvillä oli alkanut lentää luoteja. Tähän kertomukseen oli erittäin vaikeaa kommentoida mitään. Sitä aina välillä unohtaa, että kambodžalaiset, nyt aikuisiässä olevat henkilöt, ovat kokeneet tämänlaisia hirveyksiä elinaikanaan. Koulun ensimmäiselle luokalle oppaamme oli päässyt vasta 11-vuotiaana kun hänen kotikylässään ei ollut aiemmin ollut opettajaa. Nykyään paikallisten lasten kouluun pääsy on kuulemma paljon parempaa. Ihmettelimmekin oppaamme hyvää englannin kielen taitoa, kun mies ei ollut kerran koulussakaan viihtynyt.

Meille paljastui viimein syy sillekin, miksi oppaamme oli valinnut meille juuri kyseisen ravintolan: hänen tuleva morsiamensa (häät ovat ilmeisesti marraskuussa tänä vuonna) työskenteli kyseisessä paikassa. Kyseessä oli varmaankin perheravintola ja mies halusi tietysti miellyttää tulevaa anoppia. Meille homma oli tietysti ok, kun ravintolan hinnat olivat edulliset ja ruoat olivat olleet erittäin hyviä – mikäs siinä siis. Phnom Sampeaulta jatkoimme lopulta matkaa ajellen rauhallista tahtia takaisin Royal hotellille. Päivä oli jo pitkällä ja olimme jo kylmän suihkun tarpeessa. Loppuilta menikin lepäillessä ja illallistaen hotellia vastapäätä olevassa ravintolassa.

Pois ajaessa oli vielä aivan pakko pysähtyä ottamaan kaukokuva Phnom Sampeau:n "vuoresta".

Matka jatkuu…

Seuraavana aamuna aika oli jälleen täysi ja menojalkaa oli taas alkanut vipattaa hillitsemättömästi - oli siis aika jatkaa taas matkaa. Varasimme edellisenä iltana hotellistamme bussiliput aamun klo 7 lähtöön. Seuraava määränpää olisi pienen pieni Pursat:in kaupunki, joka toimisi tukikohtanamme sen läheisyydessä sijaitsevalle kiinnostuksen kohteellemme. Liput maksoivat yhteensä viisi dollaria (~3,63e). Matka oli vain kahden tunnin rupeama, eli ihan helppo nakki si-iis. Pursat:in annista kuulette enemmän sitten ensi ”jaksossa”. Näkemiin siihen asti.

Hirmuinen apinasoturi on viidakon pelätyin asukki - ole siis ihmisiksi!