Mui Ne, Vietnam - Hiekkaa metsästämässä...

Tervehdys taas. Saavuimme Mui Ne:n rantakaupunkiin neljän ja puolen tunnin bussimatkan jälkeen, joka oli mennyt varsin leppoisasti makuuasennossa matkaten. Bussin pysähtyessä taistelimme tiemme läpi mitä sitkeimpien hyeenojen, jotka vakuuttelivat kovasti, ettei tulosuunnassa, jonne suunnistimme, olisi hotelleja ollenkaan ja että he voisivat kuskata meidät halpaan majoituspaikkaan. Olimme kuitenkin nähneet bussin kyydistä, että vähän matkan päässä olisi useampikin majoitus ja niinpä suunnistimme pohjoista kohti välittämättä meitä seuraavista ahdistelijoista. 

Näissä "lepotuoleissa" päivämatka sujui oikein rattoisasti.

Nuo ahdistelijat luovuttivat vasta kun menimme toiseen majoituskohteeseen, Mui Ne Lodgeen ja saimme sieltä huoneen kohtuullisella 160 000 dongin (~5,40e) hinnalla / yö seuraavaksi kahdeksi yöksi. Huone oli ok. Siellä oli pieni putkitelevisio, jääkaappi, vessa ja suihku lämpimällä vedellä. Lisäksi huoneeseen kuului meren rauhoittava solina. Majoituspaikkavalinta oli hyvä meren läheisyyden lisäksi siitä syystä, että jatkoyhteysbussi Ho Chi Minh Cityyn a.k.a. Saigoniin lähtisi noin viidenkymmenen metrin päästä lodgestamme. Tosin tämä oli pitkästä aikaa sellainen paikka, jossa tarvitsi virittää hyttysverkko sängyn yläpuolelle yön ajaksi.

Mui Ne lodgesta löytyi asumus kohtuuhinnalla.

Majoituksemme sijaitsi aivan rannan tuntumassa ja aaltojen äänet kuuluivat huoneeseemme asti.

Ghost town

Ensitöiksemme lähdimme etsimään sopivaa ruokapaikkaa. Mui Ne yrittää Nha Trangin tavoin olla turistirysä täynnä kahviloita, erilaisia resort-majoituksia ja muita turistipalveluita. Siltä tämä paikka ei kuitenkaan yhtään näyttänyt. Mietimme, ettei Mui Ne ollut oikein onnistunut tavoitteissaan. Paikka oli ”ghost town”, eli rantakadulla (joka on alueen ainoa tie) ei näkynyt paikallisten ihmisten lisäksi juuri ristin sielua. Menimme ensin syömään jotkin perus possuannokset, jotka eivät olleet kovin hyviä. Sitten menimme kävelemään rannalle, joka on opaskirjamme sanoin ”luultavasti eräs Vietnamin parhaista beacheista” – odotimme tämän näkemistä tietysti innolla. Pettymykseksemme huomasimme, että hiekkarantaa ei näkyvillä ollut juuri ollenkaan. Sen sijaan rantaan oli rakennettu sortumisen estävää betonilaattaa lähes koko matkalle. Kävelimme kuitenkin kohtuullisen pätkän katsomassa, olisiko missään kohdassa tilanne parempi – ei ollut. Lisäksi tulohetkellämme lodgemme isäntäväki ilmoitti sillä hetkellä olevan sähkökatkos, joka saattaisi kestää parikin tuntia. Tässä kohdassa paikka tuntui varsin ahdistavalta. Sekin, että täällä oli vain yksi tie, lisäsi ahdistustamme. Niinpä aloimme muistella, miksi me tänne oikein halusimmekaan tulla? mikä oli muka niin tärkeää, hiekka? Olimme tulleet katsomaan hiekkadyynejä, joita jo jonkin verran (ajattelimme tuolloin, että ehkä jopa tarpeeksi) olimme bonganneet tullessamme bussin ikkunasta…

"Luultavasti Vietnamin paras ranta" -väitteen kanssa voidaan olla montaa mieltä..

Niinpä teimme sen ainoan asian, jonka tässä kohtaa pystyimme tekemään. Ostimme pullon punaviiniä, joka maksoi 60 000 dongia (~2,00e). Valinnan vaikeutta meille ei pullon suhteen syntynyt, sillä kyseessä oli ainoa, hieman pölyinen, punaviinipullo, joka kyseisestä kioskista löytyi muutaman valkoviinipullon keskeltä. Tämän jälkeen palasimme majoituspaikkaamme juomaan viiniä ja pelaamaan Uno-korteilla – uunottamaan. Punaviini oli erittäin pahan makuista – tämäkin vielä. 

Sitten alkoi tulla jo pimeä, eikä Uno-korttien värejä tahtonut enää erottaa ikkunasta tulevan valon avulla. Onneksemme sähköt palasivat sitten viimein ennen kuin huone oli säkkipimeä. Ilta saatiin kulumaan jotenkin ja päätimme kaikesta huolimatta pitää kiinni kaksiöisestä sopimuksesta, jonka olimme suullisesti isäntäväen kanssa sopineet huoneen hintaa neuvoteltaessa.

Aamu sarastaa – moottoriurheilun aika siis…

Seuraavana aamuna kävimme syömässä aamupalaksi jo kunnon sapuskat, jotta jaksaisimme sitten toimia koko päivän. Kyselimme ympäriinsä skootterivuokrien hintoja ja päädyimme lopulta ottamaan skootterin omasta lodgestamme – automaattivaihteisen ja kolmanneksen halvemmalla, kuin mitä tarjottu alkuperäishinta oli. Vuokra yhdeltä päivältä oli 100 000 dongia, jonka lisäksi tankkiin meni 90 000 dongin verran bensaa (bensalitra maksaa täällä noin 0,74e). Skootteripakettiin meni siis rahaa noin 6,40 euroa.

Tälläinen kelpo menopeli johdatti meidät läpi maiden ja mantujen.

Lähdimme ajelemaan ”yellow sand” -dyyneille, jotka sijaitsivat noin viiden kilometrin päässä majapaikastamme. Samalla näimme Mui Ne:n turistivapaata aluetta, jossa normaalit paikalliset ihmiset asustivat. Mui Ne:n ranta on todella pitkä, josta kertoo jotain sekin, että opaskirjamme mittaskaala, joka useimmiten on 400 metrin luokkaa, oli tässä kartassa kuusi kilometriä. Niinpä kävellen ei hirveästi ollut asiaa mihinkään lähiravintoloita pidemmälle.

Löysimme kohtuullisen kivuttomasti ensimmäiset dyynit, joiden luona (opaskirjamme ohjeiden mukaisesti) pienet lapset tulivat heti tyrkyttämään vuokralle ”muoviliukureita”, joilla voisi harjoittaa mäenlaskua hiekkadyyneiltä. Päätimme passata tarjouksen, ottaen huomioon mistä päin olemme kotoisin – hiekkamäenlasku tuskin vetää vertoja sille, kun alla on liukasta lunta… Maisemat olivat kuitenkin erittäin hienoja – aivan kuin olisimme olleet aavikolla. Tässä kohtaa alkoi jo vahvasti tuntua siltä, että visiitti Mui Ne:hen olisi sittenkin ollut vaivansa arvoista…

Nyt löytyi hiekkaa! Tästä alkoivat silmän kantamattomiin ylettyvät yellow sand -dyynit.

Dyyneillä piti "majaa" myöskin jokin sirkkaolento.

Dyynien hiekka oli tietysti jossain määrin kuumottavaa auringon porottaessa "kevyesti" yläpuolella. Tänne ei tosiaan haluaisi eksyä...

Dyyneillä tuuli "hiekkamyrskyjä", jonka seurauksena hiekkaan oli muodostunut hauskoja kuvioita.

Hiekkadyynejä aikamme ihasteltuamme palasimme skootteriparkkipaikkamme luokse ja nautimme vielä kylmät kolajuomat viereisessä ravintolassa ennen matkan jatkumista. Seuraavat ”white sand” -dyynit olivat kirjamme ohjeiden mukaisesti kahdenkymmenen kilometrin päässä samaisen tien varrella. Niinpä lähdimme huristamaan skootterilla tietä pitkin, joka kulki meren rantaviivan mukaisesti kuuman tuulen puhaltaessa matkalaisten kasvoja vasten vielä kahdeksankin kymmenen kilometrin vauhdissa. Merimaisemat, veden rannalle paiskomat laineet ja erämaamaisemat olivat erittäin hienoja. Matkanteko tuntui suorastaan upealta! Nyt viimeistään oli varmaa, että visiitti oli todellakin ollut kaiken sen vaivan arvoista.

Erämaata matkan varrelta.

Kun matkamittariin oli tullut kaksikymmentä kilometriä täyteen, aloimme tarkkailla ympäristöä. Pian oikealle puolelle tietä ilmestyi horisonttiin isot valkoiset hiekkadyynit. Pysähdyimme erään hiekkatien varteen ja pienen arvailun ja edes takaisin ajelun seurauksena päättelimme, että kyseinen tie olisi oikea johdattamaan meidät hiekkadyyneille, vaikka näyttikin että dyynien ja tien välissä oli järvi. Dyyneille saavuttuamme laitoimme mopon maksulliseen, 5000 dongia (~0,17e) maksavaan parkkiin. Täällä parkkisysteemi on sellainen, että vaikka maksamalla vahdista ei olekaan takuuta, että ajokkia kovin tarkkaan vahdittaisiin, on maksamatta jättäminen aivan varma takuu siitä, että ajokki joko katoaisi tai rikottaisiin poissaolon aikana - näin olemme ymmärtäneet asian. Toimimme siis aina varman päälle näiden naurettavan pienien parkkimaksujen suhteen ja eihän niitä edes tule kovin usein vastaamme.  

Valkoistenkin dyynien ympäristöön oli muodostunut erilaisia turistipalvelujen tarjoajia. Veremme veti vauhtia kohti siinä määrin, että meidänkin oli aivan pakko vuokrata pienen tinkimiskierroksen jälkeen mönkijä, jolla pääsimme kahdeksikymmeneksi minuutiksi huristelemaan ja pöristelemään dyyneille. Vaikka mönkijällä olisikin ennestään ajanut jollain hiekkatiellä tai kinttupolulla, ei se ole mitään verrattuna siihen, kun oikein pääsee sotkemaan kiekkaa hiekkadyyneille… Tämä kokemus (joka todellakin oli hintansa väärti) maksoi meille 150 000 dongia (~5e). Sen aikana tietysti pysähdyimme myös hiekkaharjanteelle kuvaamaan ympäristöä – luonnollisesti.

Tämä menopeli on ehdoton dyyneilijän ykkösvalinta. Kyllä tällä mönkijällä kelpaa "sotkea" dyyniltä toiselle...

... ja tulihan sitä sotkettuakin.

White sand -dyynit olivat vielä keltaisiakin muhkeampia.

Dyyneillä ajaessa oli ajoittain erittäin vaikeaa hahmottaa, koska vastaan tuli äkkijyrkkä alamäki.

Ennen lähtöä oli vielä suoritettava eräs välttämätön kokemus. Vaikka periaatteesta vastustammekin kaikenlaista eläinrääkkäystä, oli tuo, jo lapsena Aku Ankka -lehtien välityksellä syntynyt haave, toteutettava nyt, kun siihen oli tullut mahdollisuus: Kävimme molemmat ”ajelemassa” pienen kierroksen strutsin selässä hintaan 40 000 dongia per henkilö (~1,33e). Strutsi on yllättävän vahva eläin, kun se jaksoi kantaa isoakin miestä juosten samalla eteenpäin. Tulipahan tämäkin kokemus sitten hoidettua "pois alta".

Mitä? Hiekka-aavikollahan asustaa strutseja!

Tiukan paikan tullen tämänkin nokkaeläimen voi valjastaa ratsuksi. Tämä lintu jolkottelee tarvittaessa kohtalaisen kovaakin vauhtia.

Paluu kohti Mui Ne:n kaupuankia

Kun olimme nauttineet edellä mainitut elämykset, oli tullut aika ajaa samaiset 25 kilometriä takaisin kaupunkiin. Matka ei tietenkään tuntunut mitenkään vastenmieliseltä, koska meitähän odotti samaiset hienot maisemat. Matkaan meni ehkä noin 15–20 minuuttia, joka ei sekään tuntunut mitenkään kovin puuduttavalta. Pysähdyimme välissä kuvailemaan hieman hienoja maisemia ja huomasimme, että kaupungistahan löytyisi muitakin turisteja matkalla dyyneille. Emme siis olleet paikalla aivan ainoat länkkärit.

Kyllä niitä hienompiakin "biitsejä" alkoi löytyä tarkemman alueeseen tutustumisen jälkeen. Parhaus perustuu ilmeisesti siihen, ettei näitä ole kaikkia asutettu aivan täyteen lomalaisten lepotuoleja ja muuta krääsää.

Tämän jälkeen päätimme vielä mennä vilkaisemaan jotain tornia, joka oli ollut meille esitellyssä nähtävyyslistassa – olihan päivää vielä hyvin jäljellä. Tuo torni piti sijaita noin viisi kilometriä kaupungista, vastakkaisessa suunnassa kuin hiekkadyynit. Ajoimme oikeaan suuntaan muttemme löytäneet kyseistä tornia. Sitten vastaamme tuli tietulli, jonka päätimme jättää ylittämättä (ja maksamatta). Eihän se torni olisi meille mitenkään tärkeä nähtävyys. 

Olimme jo aiemmin päättäneet samalla reissulla käydä syömässä italialaisessa ravintolassa, joka sijaitsi samassa suunnassa mutta oli aivan liian kaukana (n. 6km päässä majoituksestamme) kävellen lähestyttäväksi. Samalla reissulla teimme havainnon, että olimme majoittuneet Mui Ne:n hiljaiseen osaan ja että kauempana etelässähän olivat kaikki hienoimmat majoituspaikat ja se oli tulvillaan muita turisteja – paikka ei siis todellakaan ollut mikään ghost town, olimme vain (vaistonvaraisesti ehkä) eksyneet sinne, missä olisivat ne edullisimmat puitteet. Pysähdyimme italialaisen pizzan syömisen jälkeen vielä minigolf-paikkaan selvittämään, kuka on kuka, kun kyse on Vietnamin golf-mestaruudesta.

Hotellialueen hintojen noustessa myös puitteet alkoivat parantua kummasti. Tämä alue sijaitsi siis noin kuuden kilometrin päässä rantatietä etelään meidän majoitukseemme nähden.

Sitten päästiin käsiksi minigolfiin. Radat olivat varsin erikoisia, betonivalmisteisia mutta samalla varsin arvaamattomia epätasaisen (ja paikoin kuluneen) pinnoituksen vuoksi. Kierroksen hintaan sisältyi yksi virvoitusjuoma (olut tms.)

Illan hämärtyessä radalla syttyivät varsin tunnelmalliset valot. Ratojen välissä meni pieni puro, jossa asusti oikeita kaloja - varsin tunnelmallinen atmosfääri Vietnamin golfmestaruuden selvittämiseen siis!

Golfailun jälkeen päätimme ottaa päivälle vielä täydellisen päätöksen, tyydyttämällä pizzaa syödessä heränneen kunnon punaviinin tarpeen. Ostimme turistialueelta tällä kertaa tuplasti kalliimman punkun (120 000 dongia ~4e), jotta maku olisi tällä kertaa parempi – ja olihan se!

Meille tuli jo hieman kiire viimeisellä golf-reiällä, kun näytti pahasti siltä, että yllämme olleet pilvet olivat tummia ja ilmasta alkoi tippua sadepisaroita. Ajoimme nopeasti tuon viiden kilometrin matkan majapaikkaamme ja palautimme skootterin. Sitten menimme rantatuoleihin makaamaan ja nauttimaan viinistä, hyvästä musiikista katsellen samalla meren ”raivoamista” ja horisontissa välähtäneitä salamia sekä tietysti veneiden valoja. Sadetta ei sitten koskaan tullutkaan mutta tämä, jos mikä, oli täydellinen päätös hienolle päivälle; voinette uskoa?

Näissä rantatuoleissa kelpasi nauttia viiniä musiikin kera katsellen aaltojen paiskautumista rantakivetykselle.

Sää ja olosuhteet olivat myös otolliset pienelle etelän tunnelmaa vangitsevalle luontokuvaukselle.

Kuu pilkottaa palmujen välistä.

Näkymät "private beach":iltamme olivat varsin kelpoisat. Olimme lodgen ainoat asukkaat, joten pystyimme "lunastamaan" beachin omaksemme.

Seuraavana aamuna heräsimme jälleen seiskalta ja tähtäsimme yhdeksältä lähtevään bussikyytiin, johon olimme varmistaneet itsellemme liput jo edellisenä päivänä. Nyt siis teemmekin viiden tunnin bussimatkaa pikkubussissa (ei kuitenkaan minibussissa) kohti Ho Chi Minh Cityä, joka tunnetaan kansan keskuudessa pääsääntöisesti vielä vanhalla nimellään ”Saigon”. Tuo virallinen nimen vaihdos tapahtui 70-luvun puolivälissä mutta se on käytössä lähinnä virallisissa yhteyksissä, ei kansan kielessä. Raportoimme seuraavaksi siis kuulumiset eteläisestä Vietnamista, entisen Etelä-Viatnamin pääkaupungista, joka on Vietnamin suurin ja eloisin kaupunki. Se on moro! 

Nämä minibanaanit olivat niin pikkuriikkisiä, että ne voitaisiin laskea melkein eksoottisiksi hedelmiksi.