Pursat, Kambodza – Ei kai kukaan kävele täällä vetten päällä?

Huomenta! Kello on yhdeksän aamulla ja olemme juuri saapuneet Pursat ”cityyn” mitä pirteimmässä olotilassa. Tämä, jos mikä, näyttää kaupungilta suoraan vanhasta lännenfilmistä. Kadulla pöllyää hiekka liikenteen huristaessa ohitse. Ilma on vaihteeksi taas tukalan kuuma. Mietimme, kumpaan suuntaan tätä ainoaa valtatietä lähdemme etsimään majapaikkaa. Päätämme suunnata tulosuuntaamme kohti, sillä bussin kyydistä olimme bonganneet ainakin jonkin majapaikan hetki sitten. Eipä tarvitse pitkälle tallustaa, niin näemme oranssin korkean talon, jonka kyltissä lukee ”guest house”. Kelpaa, jos hinnasta vain saadaan sovittua. 

Angkor Meas guesthouse.

Astelemme sisään Angkor Meas guesthouseen ja vastaanottotiskin takana oleva vanha herra yrittää selittää jotain viittoen, heiluen ja osoitellen. Me katselemme esitystä ihmetellen ja hetken päästä bongaamme pöydältä laskukoneen, jota alamme vuorostamme osoitella yrittääksemme saada selville, mitä huoneet maksavat. Hommasta ei meinaa tulla mitään. Hän näyttää sähkökaappia ja tekee eteenpäin suuntautuvia eleitä. Häh? Sitten hän pyörittää sormea ympäri. Okei, se on varmaan tuuletin. Nyökkäämme. Tämän jälkeen hän viimein ottaa laskimen käteensä ja laittaa siihen ensin summaksi 12 dollaria ja sitten kuusi dollaria – Ahaa! Ilmastoitu huone maksaa siis kaksitoista ja tuulettimella varustettu huone kuusi dollaria. Tuo aiemmin esitetty teatteri sai nyt varsin ”selkeän” merkityksen.

Kuuden dollarin (~4,35e) hinta sopii näille reissareille mainiosti. Kipuamme ylös herran perässä katsomaan tarjottua huonetta. Siellä ei ole siivottu, eikä lakanoita ole asetettu, mutta otamme sen silti. Eikä aikaakaan, kun paikalle ilmestyvät talon nuoremmat asukit siivoamaan huonettamme ja petaamaan sängyn. Työ käy varsin nopeasti koko perheen voimin. Nyt voimme asettua aloillemme.

Lähdemme nauttimaan aamupalaa heti puoli kymmenen aikoihin. Nälkä on yltynyt jo kohtalaisen kovaksi. Menemme guest housen naapurissa sijaitsevaan kivan oloiseen paikkaan, josta tarjoilija alkaa huudella meille huomatessaan meidän lähestyvän ravintolaa. Pyydämme menua, mutta tarjoilija kertoo kohtalaisen hyvällä englannilla, että tarjolla on vain nuudeleita tai riisiä ja nautaa tai kanaa. Samaan ilmiöön olemme törmänneet useissa paikoissa – menusta löytyy yksi tai kaksi eri vaihtoehtoa. Miettimiseen ei mene paljoa aikaa: otamme nuudeleita naudalla sekä kanalla. Lopputulos tuskin yllättää (ainakaan vannoutuneimpia lukijoitamme), olemmehan tutustuttaneet teidät aikaisemmissa jutuissa jo tähän Kambodza-ilmiöön… toinen meistä saa riisiä kanalla ja toinen nuudelikeittoa naudalla. Samapa tuo nyt sinänsä, ruokaa mikä ruokaa. Kana-ateria vie tietysti voiton. Emme ole ehkä aiemmin asiaa vielä korostaneet mutta nuudelikeitto läpi maiden ja mantujen on ollut aina varsin tasalaatuista. Nuudelit ovat niitä vaaleita riisinuudeleita, jotka eivät maistu oikein millekään. Naudanlihat maistuvat keittonesteelle, joka taas muistuttaa hyvin paljon, ei suinkaan sitä vettä missä lihat on keitetty, vaan sitä vettä, jossa kattila pestään käytön jälkeen. Hakemamme sana taitaa olla tiskivesi ja syy tälle maulle on eräs yrtti, jota nuudelikeitossa aina ”viljellään”. No kyllähän tuo liemi menee jo konkarilta alas ja vielä helposti – nautinto tai ei. Pääasia, että maha tuli edes jotenkin täyteen.

Tiesimme jo etukäteen, ettei Pursat ole mikään idän Mekka ja ettei täällä ole mitään maailmaa mullistavaa.  Wikitravel sivusto kuvaakin paikkaa muun muassa tällä lauseella: ”Not worh the transit” – ei matkan arvoinen.  Tarkoituksemme pyhittää kuitenkin syyn tänne tuloon. Halusimme kuitenkin olla perillä heti aamusta, jotta saisimme bisneksemme täällä hoidettua yhdessä päivässä ja siirryttyä seuraavana aamuna etiä päin.

Pursat on tyypillinen pikkukaupunki, jossa on oma wattinsa.

Pursatin kaupunki sijoittuu tiiviisti maantien ympärille.

Syy, miksi tulimme tähän varsin vaatimattomaan pikkukaupunkiin, on seuraava: Pursat on erittäin hyvä tukikohta vierailla lähiseudulla sijaitsevassa Kompong Luongissa.  Tonlé Sap:illa sijaitsevassa kelluvassa kylässä. Matka Pursatista Kompong Luongiin kestää noin tunnin verran, joten siellä kerkeää hyvin vierailla yhden päivän aikana.

Jatkamme aterioinnin jälkeen kävelyä ensin bussifirman liiketilaan varmistaaksemme bussiliput seuraavalle aamulle pois tästä pikkuisesta kyläpahasesta eli ”tuppulasta”. Ostamme liput seuraavan aamun klo kahdeksan bussiin, joka menee suoraan Siem Reapiin. Liput irtoavat kohtalaisella viiden dollarin (~3,63e) hinnalla per sierainpari. Tämän jälkeen jatkamme talsimista toivoen (tietäen) törmäävämme tuktuk-kuskiin, joka voisi viedä meidät kelluvalle kylälle sekä tuoda takaisin – sopivaan hintaan.

Alta aikayksikön, edessämme on iso hyeenalauma, kaikki mopoilla varustettuina yhtä lukuun ottamatta. Kuvio oli varsin selvä. Nyt tuo yksi hyeena piti vain kesyttää taipumaan sopivaan hintaan. Muut hyeenat halusivat myös osallistua ”kamppailuun”, ikään kuin tuon yhden edustajina. Ihan ensimmäistä tarjousta emme ota ikinä kuuleviin korviimmekaan vaan tapanamme on tuolloin pysyä hetki hiljaa. Tämän jälkeen vastustajat yleensä esittävät ensimmäisen todellisen hintansa, joka on tietysti yleensä huomattavasti sitä ihan ensimmäistä ukotusyritystä paljon halvempi.

Näin siis hintakamppailu alkoi hyeenojen esittäessä 15 dollarin hinnan. Eräs hyeena oli tässä kohtaa kaivanut puhelimensa esiin tätä tarjouskamppailua varten, jotta kommunikointi olisi yksiselitteistä. Meidän tavoitehintamme oli 12 dollaria, jonka olimme lukeneet etukäteen internetlähteistä. Otimme vuorostamme hyeenalta puhelimen käteemme ja naputtelimme siihen luvun ”10” tarkoittaen kymmentä dollaria.  Tarkoituksemme oli tietysti saada vastustaja naputtamaan vastatarjoukseksi haluamamme summa ja olemaan vielä tyytyväinen meidän suostuttua hänen esittämäänsä lukuun. Levoton hyeena halusi tietysti viimeisen sanan ja naputteli kännykkään luvun ”11”.  Me hymyilimme luvun nähtyämme ja totesimme asian olevan ok, varmistaen vielä, että kyseessä olisi edestakainen kuljetus. Olimme näin saaneet kuljetuksen 11 dollarin (~8e) hintaan, joka oli alle tavoitehintamme. Sitten astumme tuktuk:in kyytiin ja matka voi alkaa.

Kompong Luongin kelluva kylä

Tuktuk kaasuttaa kohti etelää. Tovin päästä olimme karistaneet Pursatin tuppulandian pölyt taaksemme. Ympärillemme avautuu mitä hienoimpia maalaismaisemia. Matkaamme noin 50 minuutin ajan valtatietä pitkin. Ei yhtään hullumpaa tuulen hulmuttaessa tukkaa ja silmien levätessä kauniissa maisemissa. Emme malta millään olla taltioimatta maisemia kamerallamme. Kuvia tulee otettua toinen toisen perään. Bongaamme pääasiassa riisipeltoja, niittyjä, riisityöläisiä, puhveleita, lehmiä, mökkejä ja muuta sellaista.

Matkan varrella maalaismaisemat olivat varsn nautittavaa katsottavaa.

Ajettuamme pitkän tovin valtatietä, saavuimme johonkin kylään. Siellä bongaamme vasemmalla kyltin, joka osoittaa hiekkatietä kohti. Kyltissä lukee ”Kompong Luong 5 km”. Kuljettajamme hidastaa vauhtia ja kääntyy hiekkatielle. Hiekkatien molemmin puolin on erilaisia hökkeleitä ja taloja. Olisi siellä ollut näköjään yksi guest housekin, mutta olimme silti tyytyväisiä majoittauduttuamme Pursatiin – olisihan meillä ainakin varma menolippu Siem Reapiin.

Lyhyen kuoppaisen hiekkatieajelun päätteeksi saavumme alueelle, joka on täynnä erilaisia myyntikojuja ja pikkuravintoloita – olemme tulleet perille! Ajokkimme parkkeeraa kiinni lipunmyyntikioskiin, jossa on merkitty kiinteät hinnat jolla-ajeluille. Otamme seitsemän dollaria (~5,08e) per henkilö maksavan tunnin pituisen kiertoajelun ympäri kelluvaa kylää. Siitä meidät ohjataan lähellä parkissa olevalle pitkulaiselle veneelle, jolla kiertoajelun on määrä tapahtua.

Venekuljettajamme nostaa veneen aurinkosuojan pystyyn ja kipuamme sen alle varjoon istumaan. Matka alkaa köröttelemällä hissukseen ulos ”satamasta” kapeaa väylää pitkin kohti asutusta. Näemme ensin ihan perus asuinveneitä, joissa pienet lapset heiluttelevat käsiään ja huutelivat ”hellou”:ta.

Kompong Luong floating village.

Olemme saapuneet aivan oikeaan kelluvaan kylään! Kylässä on kauppoja ja nekin tietysti kelluvat. Ympärillä näkyy muun muassa puhelinkauppoja, elektroniikkaliikkeitä sekä erilaisia sekatavara- ja ruokakauppoja. Eri bensayhtiöillä on tietysti omat kelluvat asemansa, kuinkas muutenkaan. Näemme kelluvan kirkon ja temppelin eri puolilla kylää – pitäähän kylässä tietysti nämäkin olla. Vastaan tulee majatalo ja liikuntasalin virkaa toimittava laakea alus. Tietysti poliisiasemakin nähtiin.

Asuintalon terassilla kuivui pyykit ja ruukuissa kasvoi kukkasia.

Bensiiniasema pitää huolen siitä, että löpö ei lopu.

Puhelinkaupasta saa tuoreimmat nokialaiset ja android-puhelimet.

Wat:issa hoituu vetten asukkien rukoustarpeet.

Paikallinen guesthouse tarjoaa yösijaa matkalaisille.

Sekatavarakaupasta löydät jos jonkinmoista härpäkettä.

Eikö tämä vaikutakkin ihan viihtyisän oloiselta pikkukylältä?

Kaikki rakennukset on kiinnitetty toisiinsa tai ankkuroitu köysillä, jotka pilkottavat vedestä veneen ajoväylillä. Veneen keula työntää ohittaessa narun veden alle ja potkuriin on tehty lisäosaksi piikki, joka ohjaa narun propellin alta ilman, että naru sotkeutuu siihen. Meiltä menee oma aikansa ennen kuin tajuamme asiaa. Ehdimme moneen kertaan ihmetellä, kun kuljettajamme ei nostakaan perämoottorin propellia ylös köysiä ohitettaessa. Aika kätevää, täytyy myöntää. Näin potkuria ei tarvinnut koko ajan nostaa ja varoa köysiä. Suurempi haitta olikin kasvusto, joka tarttuu myös meidän potkuriimme, sotkeutuen propelliin. Onneksi kuljettajamme on tilanteen tasalla: hän nostaa propellin vedestä veneen vierelle ja purkaa tarttuneen kasvuston irti. Hommaan menee tovi mutta sitten olemme jälleen valmiita jatkamaan matkaa.

Potkuririkon sattuessa ei auta muu kuin ryhtyä purkamaan tukosta paljain käsin.

Asukkaat Kompong Luongissa liikkuvat omalla pikkuisella veneellä. Sitä ohjattiin istumalla perässä väärinpäin soutaen venettä yhden airon voimin. Näin ihmiset kulkivat edestakaisin sokkeloisilla ”kujilla”. Pienimmät yksinäiset soutajat olivat varmaan viisi- tai kuusivuotiaita. Mietimme, että miten paikalliset löytävät aina haluamansa palvelut, kun kylä vaihtoi sijaintiaan pari kertaa vuodessa riippuen veden pinnan tasosta. Niinpä naapureihin tuskin ehti kyllästyä, kun asukkaat pystyivät aina uudelleensijoittumaan jokaisen muuton yhteydessä. Muutto tapahtuu siten, että talot hinataan yksi kerrallaan uuteen sijaintiin noin kahden kilometrin päähän. Jännää! Elämä veneillä vaikutti varsin leppoisalta ja simppeliltä. Monilla asukeilla oli omia laivakoiria, jotka olivat tottuneet elämään vetten päällä.  

Tuoreita hedelmiä kaupataan täällä kotiovelle.

Täällä vartioin MINÄ!

Tällä kaverilla on oma kelluva koirankoppi!

Kelluva kylä oli varsin hauska kokemus nähtäväksi ja koettavaksi. Tunti kului äkkiä ja reissu ympäri kylän oli tuota pikaa ohi.  Oli tullut aika suunnata takaisin satamaan. Rantaan tullessamme kiitämme venekuljettajaamme ja löydämme tuktuk-kuskimme tutulta paikaltaan, sieltä, mihin olimme hänet ”jättäneet”. Oli aika lähteä takaisin Pursatia kohti. Lähtiessämme ajamaan hiekkatietä pitkin, samaan kyytiin hyppäsi paikallinen pariskunta, joka otti kyydin isolle tielle asti. Ensin ajattelemme, että he matkustaisivat ”pummilla” mutta kyllä he kaivavat kuvettaan poistuessaan kyydistä. Matkaa oli edessä taas viidenkymmenen minuutin edestä ja maisemista nautittiin myös takaisin mennessä – välillä torkahdellen.

Kompong Luongin satama-aluetta.

Uskollinen kuljettajamme hoiti homman kotiin.

Back in Pursat town

Palaamme Pursat:iin ja kuljettajamme haluaa välttämättä heittää meidät kaupungin ainoan kalliin hotellin pihalla. Meille se on ihan sama, sillä tämä kyseinen hotelli sijaitsee sadan metrin päässä majapaikastamme. Maksamme sovitun taksan kuljettajallemme ja kiitämme kyydistä – tuntuu, että mies on todella ansainnut roponsa, olihan matka varsin pitkä.  Tämän jälkeen palaamme guest houseemme lepäilemään.

Toisen matkaajan ottaessa päivänokosia majapaikassa, toinen ahkeroi blogitoimituksen parissa – nämä huippulaadukkaat blogit kun eivät tunnetusti synny itsestään. Nettiä ei tässä kaupungissa tunnu olevan saatavilla, mutta eihän se estä kirjoittamasta tekstiä valmiiksi.

Makeiden unien jälkeen maittaa taas ruoka ja suuntaamme kadulle etsimään jotain edellistä parempaa ravintolaa. Yhden semmoisen olimme bonganneet hienon hotellin pihalta, jonne meidät oli aiemmin jätetty. Ajattelemme, että täältä ainakin saamme hyvää ja laadukasta ruokaa aamuisen pettymyksen jälkeen. Tilaamme uppopaistettua kanaa ja kevyen koti-ikävän huumassa lihapullia. Se mitä saimme, vastasi taas tietysti jo aiemmin esittämäämme Kambodza-ilmiötä. Kohta meillä olisi riittävästi materiaalia, jotta voisimme julkaista tästä aiheesta jopa tutkimustuloksia =). Saamme eteemme kyllä kanaa, mutta ne ovat luisia siipiä käristettynä, eivätkä suinkaan uppopaistettuja taikinaan käärittyjä, kuten toivoa saattoi. Lihapullien tilalla taitaa olla tofua öljyssä paistettuna. Lisäksi lisukkeena on riisiä, hapanimeläkastiketta ja limelohkoja sekä suolapippurisekoitusta. Nämä mausteet vähän auttavat asiaa. Tarjolla on lisäksi hyvää porkkanaa, ja kurkkua, joka tuntuu olleen liotettu samassa tiskivedessä, mitä nuudelikeitossa käytetään – hyi.

Sitten huomaamme kurkkujen ja porkkanoiden vieressä jotain… Tässä se nyt viimein on esillä: jokin meille tunnistamaton maustekasvi, joka näyttää kaktuksen ja aloe veran sekoitukselta ja maistuu aivan kauhealta kanakeiton liemeltä, johon on lisätty fairia. Lopputulosta voidaan kuvata vain yhdellä sanalla: tiskivesi. Toinen meistä uskaltautuu maistamaan tätä, jotta saimme epäilyillemme varmistuksen. Kyllä, kyseessä oli todellakin tuo sama mystinen yrtti, joka oli terrorisoinut makunautintojamme tasaisin väliajoin jo kuukausien ajan. Nyt tiesimme viimein, miltä vihulaisemme näyttäisi ja pystyisimme jatkossa paremmin pysymään siitä erossa.  

Ruoka oli jälleen pettymys – jo toinen huti samalle päivälle. Ei auta kuin syödä niin paljon, että kupu tulee täyteen ja toivoa seuraavalle päivälle kunnollista ruokaa – pääsisimmehän ainakin pois tästä loukosta heti aamulla.  

Ruokailun jälkeen tallustelemme autioita katuja etsien jotain kioskia tai puljua, josta saisimme ostettua jotain pientä aamupalaksi ennen monen tunnin bussimatkaa. Meinaamme jo luovuttaa asian suhteen, kun bongaamme edestämme pienen ruokaa myyvän puljun. Etsimme hyllyiltä sopivaa nautittavaa ja löydämme sopivaksi valinnaksi vain mansikkamaitopurkit. Mieleemme juolahtaa, että guest housemme alakerrassa on jääkaappi, jossa maidot saisi säilytettyä kylmässä aamuun asti. Niinpä ostamme pari purkkia mansikkamaitoa, palaamme guest housellemme ja viitomme sen verran isännällemme, että saamme yhteisymmärryksen ja luvan laittaa maidot jääkaappiin säilöön. Tämän jälkeen menemme huoneeseemme, joka sijaitsee tyhjähkön guesthousen ylimmässä kerroksessa, käytävän viimeisenä huoneena. Nyt on aika painua pehkuihin, jotta jaksamme nousta aikaisin ylös.  Seuraavan aamun bussin on aika lähteä klo 7.30, joten tiedossa on taas herätys klo 6.00. Bussimatka kestää jotakuinkin reilut viitisen tuntia. Tässä kohtaa vilkutamme teille näkemiin ja suuntaamme nokkamme kohti seuraavaa kohdetta.

Terveiset kelluvasta kylästä.