Saigon (Ho Chi Minh City), Vietnam – Uusi, entistä isompi muurahaiskeko

Welcome to Saigon!

Heipparallaa jälleen! Saavuimme Saigoniin, turisti ja backpacker -keskeiselle alueelle aikataulun mukaisesti klo 16 paikkeilla. Ensivaikutelma Saigonista oli positiivinen. Alueelta löytyy paljon erittäin kapeita, talojen välissä kulkevia sokkeloisia pikkukatuja- ja kujia, joihin mahtuu juuri ja juuri pari ihmistä tai mopedia kulkemaan vierekkäin. Majoituimme yhteen etuliitteettömään (kuten esimerkiksi hotel, motel, inn, lodge), guesthousemaiseen majapaikkaan nimeltä Quý, 200 000 dongin (~6,76e) yöhintaan. Tämä Pham Ngu Lao -arealla sijaitseva majoitus toimisi tukikeskuksenamme seuraavien päivien ajan.

Muistutuksena vielä: Saigon (tai nykyinen Ho Chi Minh City) on Vietnamin suurin kaupunki. Ymmärsimme kaupunkiin tullessa, miksi eri lähteiden matka-ajat Mui Ne:sta Saigoniin vaihtelivat parin tunnin haarukalla – kaupunkihan on valtava. Matkustimme bussissamme pelkästään Saigonin sisällä 1,5 tuntia ilman, että bussi olisi tarttunut mihinkään huippuruuhkaan. Autoja, mopedeita ja muita kulkuneuvoja oli tietysti pilvin pimein mutta meno oli silti jossain määrin sujuvaa. Täällä on jopa ajateltu liikenteen sujuvuutta jollain tasolla: isoille teille on rakennettu erillinen kaksikaistainen väylä pelkästään mopedeille, jolloin autoille on rauhoitettu kolme tiekaistaa (molempiin suuntiin tietty). Kaupunki on varsin eloisa, vietnamilaiseen tapaan, mutta rauhallisempiakin katuja löytyy. Joko olemme kovasti jo tottuneet liikenteeseen tai sitten täällä ei ole häiritsevää tööttäilyä AIVAN yhtä paljoa kuin Hanoissa… varmuudella asiaa on vaikea sanoa.

Saigonin tunnelma eroaa Hanoista huomattavasti. Kommunismin tunnetta ei ole juurikaan ja ilma on vapaampaa hengittää. Aivan, kuin kommunismi olisi lakaistu maton alle ja nurkkiin, joista se pilkottaa vain pikkiriikkisen verran. Hyvä niin! Tästä johtuen Saigonista löytyykin huomattavasti enemmän kansainvälisiä ruokaketjuja, joista bongasimme ainakin Hard Rock Cafen, Subwayn, Pizzahutin, KFC:n sekä Jollibeen (Filippiiniläinen ruokaketju, joka on levinnyt mm. USA:aan). Toki joitain näistä paikoista on esiintynyt myös Pohjois-Vietnamissa. Sääntö kuitenkin on, että mitä etelämmäksi tullaan, sitä vapautuneempaa tunnelma on. Tämä johtunee siitä, että ennen Vietnamin yhdistymistä vuonna 1975 (Kun Pohjois-Vietnamin kommunistijoukot valtasivat Saigonin ja voittivat siten Vietnamin sodan), Etelä-Vietnam ei ollut kommunistinen lainkaan.

Kaupunki haltuun

Saapumispäivänämme Saigoniin, emme oikeastaan tehneet muuta kuin nautimme ruokaa ja unta lyhyiden yöunien päälle sekä hiukan kävelimme ympäriinsä illan hämärässä. Toisena päivänä koitti kaupunkikierroksen aika. Kävimme tutustumassa keskustassa sijaitsevaan Reunification  palaceen tai toiselta nimeltään Independence Palaceen, joka on toiminut Etelä-Vietnamin presidentillisenä palatsina. Palatsi on rakennettu 1966 ja se on edelleen samassa kunnossa, johon se jäi vuonna 1975 tapahtuneen Saigonin pohjoiselle antautumisen myötä. Palatsissa oli tarjolla sisäänpääsyn hintaan sisältynyt tunnin pituinen esittelykierros englanniksi, joten päätimme osallistua siihen. Rakennus oli täynnä hienoja arvovieraiden vastaanottohuoneita, neuvottelutiloja ja kestitsemiseen tarkoitettuja ruokahuoneita ja tanssisaleja. Kellarista löytyi sota-aikaa varten tarkoitettu päältä rakenteellisesti vahvistettu komentohuone, karttahuoneineen ja viestintäkeskuksineen sekä tilaa sotilaille. Kierros oli ihan mukavaa vaihtelua itsenäiseen paikkojen tutkiskeluun verrattuna, jota yleensä suosimme. Saimme tätä kautta jotain lisätietoa palatsista ja sen historiasta.

Reunification palace näyttää tyypillisen näyttävältä presidentin linnalta.

Palatsin pihalle oli jätetty malliksi panssarivaunu, jolla paikan muurit olivat Vietnamin sodan lopussa lävistetty.

Palatsin eräs ruokailuhuoneista.

Palatsin neuvotteluhuone sijaitsee alakerrassa.

Tässä huoneessa vastaanotettiin kansainvälisiä arvovieraita.

Tässä toinen vastaanottohuone.

Presidentti piti metsästyksestä saatuja "voitonmerkkejä" muistona palatsin seinällä.

Ensimmäisen naisen oma ruokailuhuone.

Tämän jälkeen päätimme suunnata War Remnants -museoon. Paikassa oli esillä muun muassa ”tiger cages” nimellä kulkeva alue, jossa ennen säilytettiin ja kidutettiin Viet Cong -vankeja. Tauluissa kerrottiin useista eri kidutusmenetelmistä ynnä muista ikävistä toimista. Herkemmälle meistä tuo oli liian informoivaa ja masentavaa tekstiä. Myöskään valokuvat, joissa näkyy puolikkaita ihmisen palasia ja muita epämääräisiä asioita, eivät ole kovin kivaa katsottavaa, joten esillä olleet valokuvatkin tuli silmäiltyä aika lailla alta kulmien. Esillä oli myös valokuvauksellisesti hienoja teoksia luonnosta ja muista tapahtumista sodan ajalta, joita olivat ottaneet sodassa menehtyneet amerikkalaiset valokuvaajat. Näistä kokoelman War Remnants -museoon oli koonnut kuuluisa sodan ajan valokuvaaja Tim Page. Ja löytyihän seinältä muiden mielenosoituskuvien seasta suomalaistenkin kannanottoja Vietnamin sotaan liittyen.

Sotamuseon pihalla oli esillä paljon Vietnamin sodassa käytettyä kalustoa. Nämä ovat tietysti pääsääntöisesti amerikkalaista alkuperää.

Sotamuseon "tiger cage" -osastolla ei tietenkään oltu unohdettu esitellä, miten amerikkalaiset ovat kiduttaneet kiinni saatuja Viet Cong -sotureita.

Myös suomalaisilla oli oli aikanaan mielipiteitä USA:n sekaantumisesta Vietnamin asioihin.

Museokierroksen jälkeen päivän ollessa vielä nuori, päätimme käväistä vielä kaupungin keskusta-alueen pohjoisosassa Jade Emperor Pagodalla, kiinalaisella pyhätöllä. Paikassa tuoksui suitsukkeet voimakkaana ilmassa. Hengittäminen oli hieman vaikeaa ilman ollessa kovin savuntäyteistä. Ulkosalla temppelin pihalla tapasimme myös oman kiinalaisen horoskooppimme edustajan – nimittäin rotan, joka oli paraikaa sisarustensa kanssa tutkimassa päivän roskia. Saimme napattua kuvan yhdestä, noista vikkelistä ja varsin taitavista, otuksista.

Jade Emperor Pagoda loistossaan.

Jade Emperor Pagodan pihan sivusta bongattua: Tämä taitava kiipijä kiipesi kuvan verkkoaitaa pitkin etsimään päivällistä.

Ja sitten takaisin päin...

Kiinalaisen pagodan jälkeen kävimme kotimatkalla Saigonin pääpostissa hoitamassa eräitä kotiinpäin lähteviä korttiaskareita. Postitalo oli varsin massiivinen mutta löysimme onneksemme suhteellisen nopeasti sen luukun, josta ulkomaiset korttipostitukset hoituisi. Niinpä sekin homma oli viimein pulkassa. Postin edustalla sijaitsi myös Notre Dame cathedral, joka tuli siinä sivussa silmäiltyä. 

Saigon Notre Dame Cathedral oli tyypillinen hieno kirkkorakennus, jossa oli paraikaan käynnissä jokin toimitus ja siten sisälle ei ollut menemistä.

Pääpostitalon edusta kaikessa komeudessaan. Sisältä posti oli erittäin iso ja täynnä jonossa olevia vastaanottoluukkuja. Sekava paikka suomalaiseen järjestelmään tottuneille.

Kierroksen jälkeen kävimme kotimatkalla vielä eräässä piharavintolassa syömässä hieman erikoisemman menun antimia. Paikassa törmäsimme samaan ilmiöön, joka meitä oli odottanut myös Nha Trangissa tulopäivänämme, erittäin pitkän kävelylenkin päätteeksi erään ravintolan kattoterassilla: eteemme tuotiin raa-at lihapalat ja kasvikset ja pöydän keskelle asetettiin tulilla oleva ”grilli” – taasko tässä pitäisi ruokakin alkaa itse vääntämään? No hauskaahan se todellisuudessa oli ja saihan siinä lihan sellaisena, kuin itse halusi. Tällä kertaa tosin tarjoilija kävi jatkuvasti kääntelemässä meidän lihapaloja ja varmistamassa, että homma sujuisi vimpan päälle. Lihavalintamme oli tällä kertaa erittäin maukkaat vuohen rintapalat ja villisikaa – slurps! Vuohi oli muuten varsin pehmeää ja murean makuista. Kyytipojaksi otimme ehkä parhaiksikin mehukokemuksiksi osoittautuneet passiohedelmämehun ja pomelomehun. Nam…nam…nam!

Ruokailun päätteeksi menimme käväisemään majapaikassamme, josta lähdimme vielä käymään noin kilometrin päässä sijainneeseen supermarkettiin tutkimaan paikallisia antimia.  Tämän jälkeen suuntasimmekin jo kotiinpäin käyden takastulomatkalla läpi vielä useita matkatoimistoja hintavertailun merkeissä. Ja niitähän riitti kotimatkallamme parinkin tusinan verran.

Cu Chi ja Viet Congin tunnelit

Olimme edellisenä iltana buukanneet itsemme aamulla alkavalle Cu Chi -tunnelikierrokselle edullisimman matkatoimistotarjouksen kautta. Kierros kesti puoli päivää, joka oli meille juuri sopiva annos turistikierrosta yhdelle päivälle. Matkalla pysähdyimme ensin paikalliseen käsityöpajaan katsomaan, miten tauluja ja ruukkuja (joita on pilvin pimein kaduilla myynnissä) oikein valmistetaan. Se oli kerrassaan mahtavaa käden työtä. Tarjolla oli mitä ihmeellisimpiä veistoksia ja mm. munankuoresta valmistettuja kohokuviotauluja. Tehdyt kuvat olivat toinen toistaan kauniimpia ja niitä olisi voinut ihailla pidempäänkin.

Käsityöläiset todella osasivat hommansa.

Tarjolla oli suuri valikoima erilaisia käden taidon tuotoksia.

Puolentoista tunnin ajelujen jälkeen pääsimme Cu Chi:n alueelle ja tutustuimme tunneleihin joiden avulla Viet Congin guerilla-soturit puolustivat aluettaan Vietnamin sodassa. Tunneleita oli rakennettu jo ennen sotaa metsästystoimia varten. Tunneliverkosto yltää Saigonin alueelta Kambodzan rajalle. Verkosto kattaa yksinään Cu Chi:n alueella jopa yli 200 km pituisen matkan. 

Museoalueelle esiteltiin myös maahan rakennettuja ansoja, jotka eri tavoin lävistivät pahoja jenkkisotilaita, tehden heistä liikkumiskyvyttömiä. Tämän jälkeen heidän aseensa käytiin nappaamassa ja tappamassa tunkeilijat omilla luodeillaan – kätevää, eikö? Ansoja oli monenlaisia ja yleensä niissä oli teemana putoaminen joko kokovartalon syvyydeltä tai vain alaruumiista. Tämän jälkeen omalla painollaan laukaistut piikit lävistivät välittömästi putoajan ruumiin molemmin puolin – ei varmaankaan mikään mukavin kokemus jenkkisotilasraukoille. Moni sodassa ollut sotilas lienee siinä tilanteessa yrittänyt muistella, miksi me täällä olimmekaan sekaantumassa toisen maan asioihin ja olisiko se oikeasti niin tärkeää…

Tälläiseen ansaan et haluaisi pudota! Pohjalla putoajaa odottavat metallipiikit.

Viimein oli aika tutustua kunnolla tunneleihin. Kunnostettuihin tunneleihin pääsi ahtautumaan, ken uskalsi. Ne olivat suhteellisen matalia ja kapeita. Ohitusta ei voinut tehdä ja liikkuminen onnistui vain kääpiökävelyllä tai kontaten. Paksuja ihmisiä tunneleihin ei mahtunut. Onneksi ne olivat sentään valaistuja, jottei ahtaan paikan kammo iskenyt aivan täysillä päälle. Mitä pidemmälle mentiin, sitä syvemmälle ja ahtaammiksi tunnelit menivät. 

Tunneleita oli kolmessa kerroksessa ja aina 20 metrin välein oli mahdollista palata maan pinnalle. Elämä tunneleissa ei siis varmastikaan ollut herkkua. Siitä kannattaa lukea lisää blogiin linkitetystä wikipedia-artikkelista "Cu Chi tunnels". Useimmille turisteille riitti kaksikymmentä metriä sitä lajia, olihan eteneminen varsin rankkaa jaloille. Meidän tiimi, suomalaisella sisulla, tuplasi edellisen, jonka jälkeen teki kyllä kummasti mieli pinnalle tunnelin kaventuessa, syventyessä ja pimetessä entisestään.

Tämä oli varsin tilava sisäänkäynti tunneliin - pienimmät luukut eivät todellakaan olleet tehty länsimaalaisen ruumiin rakenteelle.

Tunnelma tunnelissa oli hämärä ja ahdas - onneksi kuitenkin edes jotenkin valaistu.

Tunnelin korkeus oli jotain 80 cm ja metrin välistä.

Valo tunnelin päässä oli todellakin tervetullutta..

Kierroksen päätteeksi tarjolla oli Cu Chi:n asukkien näkökulma sotaan ja maahan tunkeutujiin vanhahkon filmin muodossa. Korvausta vastaan sai myös harjoitella aseilla ampumista useilla eri aseilla. Tarjolla oli muun muassa kivääriä, Kalashnikovia (AK-47:aa), jenkkiarmeijan M16-rynnäkkökivääriä, kivääreitä ja konekivääreitä.  Yksi ammuttu luoti maksoi 30 000 dongia eli noi euron kipale. Aika moni rambon urasta nuorena haavellut mies kävi paikalla pamauttelemassa ja muiden korvat kärsivät sen seurauksena. Kahvila jossa muut odottivat, sijaitsi aivan kiinni ampumaradassa. Nice. Nämä travellerit päättivät tällä erää jättää tuon varsin tyyriin harrastuksen väliin – olemmehan rauhan (ja sniiduilun) asialla.

Tässä kokoelma aseita, joita oli tarjolla kokeiltavaksi.

Kiitos ja näkemiin Saigon!

Kun kolme yötä Saigonissa oli tullut täyteen, oli aikamme jatkaa matkaa kohti Mekong Deltaa ja sieltä rajan yli Kambodžaan. Olimme pohtineet lähestymistapoja ja rajanylitysvaihtoehtoja huolella. Se oli tullut selväksi, ettei My Tho:n kaupunki riittäisi Mekongin suiston (eli Deltan) osalta ja halusimme matkata aina Can Tho:hon asti, jossa olisi alueen suurin ”floating market” – kelluva tori, missä kauppaa käytiin veneistä käsin. Kyseiset kaupungit ovat kuitenkin melkoisen tuppukyliä ja niistä matkan järjestäminen rajalle, ilman paluuta Saigoniin, olisi ollut kohtalaisen haastavaa. Niinpä päädyimme ratkaisuun ottaa matkatoimistoissa tarjolla ollut sopiva ”paketti” allemme. Nyt siis matkakuviot olivat jälleen selvät ja mietitty jo hyvissä ajoin ennen matkan jatkumista. 

Saigonin tarjontaa: Crazy Buffalo restaurant.

Saigon Towerin kuvaaminen oli haastava operaatio.

Amerikkalainen Hard Rock Cafe:kin löytyi matkamme varrelta. HRC:n tarjontaan ajattelimme tutustua vasta matkamme päätöksen kynnyksellä Bangkok:issa.

Keskellä oleva Bitexco financial tower on tuttu myös joistain elokuvista. Tornin sivussa on tasanne helikopterien laskeutumista varten.

Pakkasimme vikana iltana kamppeitamme huolellisesti ja suunnittelimme rahan käyttöä, jottei meidän tarvitsisi turhaan nostaa dongeja lisää automaatista, eikä ne toisaalta loppuisi kesken ennen rajan ylitystä. Rahankäyttö ja sen suunnittelu ennen maasta poistumista on oma taiteenlajinsa, etenkin silloin, kun samaan maahan ei olla enää palaamassa. Päädyimme maksamaan tulevat kolmen päivän ”Mekon Delta + boat to Phnom Penh, Cambodia” -matkamme universaaleilla USA:n dollareilla - niitähän olimme varanneet mukaan jonkin verran jo Suomesta lähdettäessä. 

Ottamamme matkapaketit kyyteineen ja majoituksineen maksoi kahdelta henkilöltä 89 USD:tä (~n. 63e). Tätä ennen olimme tietysti käyneet läpi noin tusinan verran matkatoimistoja edellisenä iltana myös tätä pakettia silmällä pitäen. Niistä olimme tarkan harkinnan jälkeen valinnut halvimmasta päästä sen luotettavimman oloisen toimijan. Niinpä aamulla oli tiedossa jälleen aikainen klo kuuden herätys ja edessämme olisi kaksi toiminnantäytteistä päivää. Niistä kuulette lisää myöhemmin.

Ennen kuin lopetamme tämänkertaisen kirjoituksen ja sanomme hyvästi Saigonin auringolle, kerrottakoon vielä yhä vähenemään päin olevista luonnonvaroista, maistamattomista eksoottisista hedelmistä. Löysimme Saigonista yhden listallamme olleista eksoottisista hedelmistä, ”Sweet tamarind”:in, jonka lisäksi ostimme kyytipojaksi tuoretta ananasta, herkullisia mangosteeneja ja eräitä hedelmiä, jotka tuolloin olivat vielä tuntemattomia, miniomenan ja kirsikan välimaastoon meneviä vihreitä pallukoita. Ne maistuivat varsin omenamaisilta mutta niissä oli kivi keskellä hedelmää. Myöhemmin saimme selvitettyä kovalla etsivä- ja kenttätutkimustyöllä, että kyseessä olivat Ziziphus oenoplia -hedelmät, tuttavallisemmin "small fruited jujube" -heldelmät.

Nämä pienet vihreät pallukat paljastuivat olevan pikkuhedelmäisiä jujubeita, joita nautitaan usein teen seurana, raakoina tai kuivatettuina.

Sweet tamarind jakoi raadin mielipiteet tiukasti kahtia. Viidenkymmenen prosentin mielestä vastaajista tämä pähkinän kuoren omaava pieni ja tummahko, hillomainen hedelmäaines maistui aivan joulutortuistakin tutulle luumuhillolle. Vastaavasti toinen viisikymmentä prosenttia vastaajista oli aivan vakuuttunut, että hedelmä maistuisi mämmiltä – Varsin hämmentävää, eikö? Meidän olisi pitänyt pystyttää tämän makuasian selvittämiseksi suomalaiseen tapaan jonkin ministeriön alla toimiva valiokunta tai "työryhmä", mutta valitettavasti siihen ei ollut nyt aikaa. Niinpä joudumme vain toteamaan, että ehkä tämä on niin eksoottinen tapaus, että se maistuu jokaisen suussa erilaiselle, muistuttaen jotakin tuttua ja turvallista asiaa. Mainittakoon vielä, että tuo ”hillo” hedelmän sisällä oli kiinnittynyt kuoreensa jollain narumaisella köynnöksellä, joka piti kokonaisuutta kasassa. Varsin eksoottinen elämys siis.

Sweet tamarind. Kuvan työkalu auttaa hahmottamaan hedelmän todellisen koon.

Nyt toivotamme teille näkemiin ja lähdemme bussilla kohti Mekong Deltaa, jonne tuo, uskollisesti matkaamme monin paikoin seurannut joki viimein päättyy. Meidän pitänee ehkäpä joskus tulevaisuudessa mennä katsomaan, mistä tämä voimakas virtaus saa alkunsa, jotta empiirinen tutkimuksemme olisi sitten kattava. Mekongin alkulähde on kuitenkin Tiibetissä ja haave sen näkemisestä jäänee jonnekin tosi kaukaiseen ja hämärään tulevaisuuteen.

Näkemiin!