Sihanoukville, Kambodza – Rantalomaillen…

Vedessä ollut kookoshedelmä auttaa teidät rantatunnelmiin.

Huomenta, päivää tahi iltaa! Tällä kertaa kirjoittelemme Sihanoukvillen rantalomakohteesta, lounais-Kambodzasta. Merelle on matkaa noin 200 metriä ja tunnelma on varsin letkeä. Me tulimme tänne tutkimaan Kambodzan tarjoamia sukellusmahdollisuuksia sillä tämä on se paikka Kambodzassa, jossa kaikki sukellusliikkeet ja -mestat sijaitsevat.

Sihanoukvillen kaupunki jakautuu kolmeen oleelliseen osaan: downtown-keskustaan, Victory hilliin (entiseen lomalaisten suosikkialueeseen) sekä nykyiseen suosikkiranta-alueeseen, joka kattaa muutaman erillisnimetyn rannan ja rantaviivaa useiden kilometrien verran. Lisäksi täältä löytyy muutamia biitsejä, jotka ovat korvanmerkittyjä joillekin tietyille resorteille. Me majoituimme näistä suosituimman ranta-alueen alkupäässä sijaitsevan Serendipity-beachin tuntumaan, johon travellerit yleensä majoittuvat. Tarkemmin sanottuna majoituimme Sea horse guest houseen kohtuulliseen viiden dollarin (~3,63e) vuorokausihintaan. Tämä sijainti oli meille itsestäänselvyys senkin takia, että lähes kaikki sukellusliikkeet pitivät konttoriaan tällä alueella.

Suomen tapoja kartalle täälläkin päin maailmaa

Linja-autokyyti Phnom Penhistä kesti noin 4,5 tuntia. Kyytimme päättyi bussiasemalle, joka sijaitsi kaupunkialueen ulkopuolella, ehkä noin viiden kilometrin päässä tavoitesijainnistamme. Hätäähän meillä ei kuitenkaan ollut, sillä vastassamme oli heti piraijaparven tavoin läjä moto- (= mopo "taksi") ja tuktuk-kuljettajia. Täällä heillä oli oikein kartelli pystyssä, kun kuljetushinnat eri sijainteihin oli painettu ilmoitustauluun näkyville. Kyyti majoituspaikkaamme olisi maksanut ”vaivaiset” kahdeksan dollaria. Meidän ratkaisun arvannette sanomattakin… Katselimme hetken "rauhassa" asemalla ollutta, suhteellisen epäselvää karttaa, josta ei kyllä sijaintimme oikein selvinnyt. Hyeenat tietysti yrittivät tuonkin ajan sotkea ajatuksiamme huudellen vuorotellen halustaan kuljettaa meitä perille.

Hetken pohdittuamme päättelimme meren olevan etelän suunnassa ja meidän majoituspaikkamme siten kaakossa. Niinpä lähdimme kävelemään kompassin avulla tietä myöden etelän suuntaan. Saattue seurasi meitä aikansa uskomatta silmiään ja ennen kaikkia korvissaan kaikuvaa ilmausta ”no thanks” jättäen meidät jossain kohti rauhaan. Toki jokunen moottoripyöräkuski ajeli vielä ohitsemme tarjoten kyytiä välillä jopa halvemmallakin – saimmeko siis näin helposti kartellin murrettua? Sitten eräs heistä erehtyi sanomaan (muka lannistaakseen meitä) sanat ”It’s two kilometers! – It is too long way to walk”. Siitähän me vasta rohkaistuimme. Ajattelimme tietysti mielissämme, että ”Maybe for you” mutta tyydyimme toteamaan vain ”Not for us”, kohteliaita kun olemme. Tietysti joku oli aiemmin liioitellut matkan pituutta huomattavasti pidemmäksikin tietämättä, minne edes aioimme mennä, mutta se nyt on täällä varsin normaalia.

Vajaa kaksi kilometriä maalaismaisemia käveltyämme, päädyimme eräälle muistomerkille, joka myöhemmin selvisi olevan ilmeisesti Victory hill:in muistomerkki. Sen ohi käveltyämme saavuimme T-risteykseen, josta lähdimme vasemmalle idän suuntaan. Emme tuolloin olleet vielä aivan varmoja oikeasta suunnastamme sillä vastakkaiseen suuntaan meni juuri silloin pyöräillen muita länkkäreitä. Noin kilometrin käveltyämme saimme varmistuksen oikeasta suunnasta, kun eräs ohi ajanut ja jälleen moottoripyöräkyytiä tarjonnut paikallinen kertoi siellä olevan downtownin.

Tyytyväisinä kävelimme downtownin läpi välittämättä kuljetustarjouksista, jotka halpenivat aina vain päätyen lopulta dollarin kuljetushintaan. Ostimme mieluummin tuolla dollarilla minimarketista kylmät Fanta-limpparit ja jatkoimme matkaamme kävellen perille asti. 

Lopulta saavuimme ennakkoon opaskirjamme kartasta katsomalle liikenneympyrälle, joka oli merkki siitä, että voisimme alkaa kysyä hintatarjouksia eri guest houseista. Pari ensimmäistä majoitusvaihtoehtoa päättyi toinen täynnä-ilmoitukseen ja toinen kalliiseen hintaan mutta kolmannella yrittämällä löysimme tuon meille kelvanneen vaihtoehdon. Seuraavaksi edessä oli varsin palkitseva kylmä suihku, joka tuntui erityisen hyvältä tuon hikisen kävelyreissun jälkeen. Kylmien suihkujen jälkeen olisimme valmiit ottamaan tämänkin kohteen ”haltuun”:

Liikenneympyrän keskellä aluetta koristi kultainen jellonapariskunta.

Majapaikkamme kuistialueella turvallisuudestamme vastasi isokokoinen herra Gecko.

Aika käydä syömässä ja tutkia sukellusliikkeiden tarjontaa

Vaikka olimme lähteneen alun perin aamulla liikkeelle, oli nyt kello jo lähellä auringon laskun aikaa. Aamulla olimme pyrkineet klo 8.45 bussiin mutta sen ollessa täynnä, olimme saaneet liput vasta klo 9.45 bussiin. Bussimatkan ja kävelyn jälkeen ei siis ollut ihmekään, että tämäkin päivä oli taittunut iltaa kohden. Se oli kuitenkin heti selvä, että ruokapaikaksi valikoituisi yksi niistä kymmenistä hiekkarannan tuntumassa olevista ravintoloista, joissa voisimme rantatuoleista ihailla auringonlaskua nauttien samalla virvokkeita ja ruokaa. Tämä oli todellakin ansaittua.

Tämä Serendipity-ranta toimi "muusanamme" ja rentouttajanamme useiden päivien ajan.

Auringonlasku oli suosikkiaikaamme ruokailun ja virvokkeiden nauttimiseksi.

Näissä rantatuoleissa kelpasi nauttia maisemaa ja ruokaa samalla kertaa.

Tämä "alueen hienoin hotelli" ei todellakaan liikkunut meidän hintaluokassamme - huolimatta heidän tarjolla olleesta 20 USD:n hinta-alestaan.

Tutustuimme heti ensimmäisellä aterialla varsin kummalliseen Sihanoukville- tai jopa Kambodža-ilmiöön. Se, että saisit ruoaksi jotain muuta, kuin mitä olet tilannut, on jopa todennäköisempää kuin se, että saisit tilaamasi annoksen. Todennäköisyys sille, että molemmat saisivat oikean ruoka-annoksen samalla tilauskerralla, on lähes nolla (tai ainakin raja-arvo, joka vain lähestyy nollaa…). Tällä kertaa tuo oli varsin helppo antaa anteeksi. Tilatun ”deep fried fish in sweet & sour sauce” tilalle tuli ”sweet & sour chicken”, joka oli helposti yksi kaikkien aikojen parhaimman makuisista omassa lajissaan – siis todellinen makuelämys.

Ruokailun jälkeen oli aika tutustua scuba diving -mahdollisuuksiin. Ensimmäinen liike, jonka bongasimme, vaikutti varsin vaatimattoman oloiselta. Tuon, Scuba nation:iksi paljastuneen, liikkeen paikalla ollut mieshenkilö otti meihin välittömästi kontaktin keskeyttäen juttelemisen parille open water -kurssia suorittamaan tulleen henkilön kanssa. Hän kertoi mahdollisuudesta päästä mukaan kaksipäiväiselle, viisi sukellusta ja yhden yön kattavalle reissulle eräälle saarelle, joka sijaitsi parin tunnin venematkan päässä Sihanoukvillestä. Kun sanoimme harkitsevamme vielä asiaa, hän tunnusti heidän olevan kallein, mutta varmasti paras ja ainoa valinta Kambodzassa, jos halusi turvallisen sukelluskumppanin reissulle. Lisäksi hän kehotti tarkistamaan asian internetistä muutamilta tunnetuilta keskustelufoorumeilta.

Ajattelimme puheet tietysti myyntipuheiksi ja kävimme katsastamassa kaksi muuta alueelta löytämäämme sukellusliikettä. Ensimmäisessä liikkeessä, Eco diving:issä tiskin takana oli siilitukkainen eurooppalainen nainen, joka vaikutti muutamien kyselyiden perusteella siltä, ettei hän olisi itse edes käynyt sukeltamassa näissä vesissä. Tarjolla oli tietysti samalle saarelle vievä paketti ja yöpyminen liikkeen omassa bungalowissa. Hinta oli huomattavasti edellistä halvempi. Kun kysyimme, tulisiko mukaan dive masteria, saimme vastaukseksi, että mukaan tulisi joku paikallinen ”itseoppinut” tai näin ainakin ymmärsimme ja että he saisivat dive masterin riveihinsä joskus syksyllä (lohduttipa kovasti). Kolmannessa sukellusliikkeessä, Dive shop cambodiassa, oli ilmeisesti varsin uusi työntekijä, länsimaalainen kuitenkin, joka ei vaikuttanut olevan taivaankannen kirkkain tähti. Lisäksi hinta ei ollut aivan yhtä hyvä kuin edellisessä, joten emme todellakaan vakuuttuneet tästä tarjouksesta.

Päätimme aiemmasta kehotuksesta johtuen tutkia asiaa internetistä käsin. Löysimme sen verran huonoja tarinoita Ecodiversin toiminnasta, että varmistuimme lyhyessä ajassa täysin siitä, etteivät he olisi yhteistyökumppaneitamme tässä asiassa - koskaan. Tarinoissa kerrottiin muun muassa siitä, kuinka sukellusohjaaja oli lähettänyt huonovointisen sukeltajan yksin pintaan ilman, että hän tiesi koska ja kuinka pitkään hänen pitäisi tasata painetta nousussa (kun varusteiden syvyysmittarit eivät toimineen). Ohjaaja halusi tietysti jatkaa sukellusta muun ryhmän kanssa. Lisäksi majoituspaikka saarella oli kuulemma varsinainen rotanloukku, eikä liike ollut yhteistyökykyinen valitusasioiden hoidossa. Ja näitä tarinoita oli paljon! Eräältä sivulta löytyi liikkeenhoitajan vastine, jossa he selittelivät asioita ja lupasivat parantaa tilannetta, muttemme ”ostaneet” näitä vakuutteluja. Niinpä harkinnassamme oli nuo kaksi liikettä, joista toinen oli hyvä mutta erittäin kallis ja toinen mahdollisesti muuten huono valinta.

Jatkoimme tutkimistamme sukelluskohteista yrittäen punnita, olisiko tämä sukellussijainti sen rahan ja pettymisriskin arvoista. Löysimme tietoa siitä, että paras sukellusajankohta on vuodenvaihteen paikkeilla, jolloin monet nyt poissa käytöstä olleet sukelluskohteet olivat saatavilla. Lisäksi Näkyvyys oli tällä hetkellä paikoitellen vain 4–6 metriä (joka on todella huono) ja veden pohjassa ei olisi kuin korallinähtävyyksiä, ja niitäkin olisi täällä vaurioitettu dynamiittikalastuksen seurauksena. 

Päätimme yksimielisesti jättää sukeltamisen tällä erää väliin ja hyvitykseksi itsellemme (ettemme pettyisi päätökseemme tyystin), päätimme lisätä matkalistallemme Koh Phi Phi:n saaren, jonka lähistöllä pitäisi olla Thaimaan ehkä parhaimmat sukelluspaikat. Järjestyshän parhaissa sukelluspuitteissa täälläpäin on 1. Thaimaa, 2. Vietnam ja 3. Kambodža (kun huomioidaan vain meidän matkareittimme kohdemaat). Sukelluskokemus on enemmän kiinni kohteesta kuin maasta, niinpä tämä valinta on todennäköisesti se paras.

Ei siis sukeltamaan tällä kertaa…

No, emme siis päässeet sukeltamaan tällä kertaa. Mitä siis voisimme nyt tehdä, kun olimme tulleet kerran Sihanoukvilleen asti? Jokaisella matkatoimistolla oli tarjolla erilaisia saaripaketteja samaiselle, kauniiksi kehutulle saarelle. Meitä ei kuitenkaan tällä erää huvittanut mikään parin tunnin venematka vain käydäksemme saarella ihailemassa maisemia. Meillä ei kuitenkaan ollut mikään kiire mihinkään, koska lista sopivista kiinnostavista matkakohteissa Kambodžassa ei ollut lähellekään samaa tasoa kuin esimerkiksi Vietnamissa – oikeastaan se oli varsin lyhyt.

Päätimme, että olemme loman "tarpeessa". Onneksemme olimme ”sattumalta” juuri rantalomakohteessa, kun tämä ”tarve” oli syntynyt. Ajattelimme ottaa seuraavan päivän rennosti tehden mitä mieleen juolahtaa ja käydä ehkäpä rannalla loikoilemassa. No eihän sitä ensimmäisenä päivänä päästy edes rannalle asti. Onnistuimme olemaan niin velttoina, että pääsimme tuolle, niin kaukana (200m päässä majapaikastamme) sijaitsevalle uimarannalle vasta niin myöhään, että aurinko oli jo ehtinyt lähes laskusuuntaan – näimme auringonlaskustakin vain loppusilauksen "joutuen" syömään kynttilän valossa rantahiekalla. Kuinka kauheaa? Olimme tietysti käyneet syömässä jo aamupalan rannalla meren solinaa kuunnellen, mutta tuolloin meillä ei ollut mukana vielä rantakamppeita, koska olimme päättäneet käydä välissä katsastamassa läheisen supermarketin ruokatarjonnan. Supermarket sijaitsi väärässä suunnassa noin puolen kilometrin kävelymatkan päässä.

Aamupalan nauttiminen tälläisellä alustalla oli varsin mukavaa, etenkin kun maisemana oli...

... tämänlainen näkymä!

Illalla ”eksyimme” mielenkiinnosta ”Utopiaan”. Utopia on bilettäjä-travellereiden unelmapaikka - ei sieltä mitään puutu. Siellä on kahden dollarin dorm-majoituksia kesken väsähtäville. Paikka on nimittäin auki 24/7, siellä on tarjolla ruokaa ja tietysti kohtuullisen edullista juomaa. Lisäksi löytyy tanssilattiaa (ja tankoa), jos jonkinmoista tasannetta ja chillauspaikkaa sekä tietysti pore- ja uima-altaat, mitkä ovat (luonnollisesti) jokaisen itseään kunnioittavan juottolan pakkohankintoja. Ja tämä kaikki on kasattu sisäpihamaiseen tilaan. Olihan Utopiassa myös jokin klubi-tila, joka oli auki kahtena päivänä viikosta. Me satuimme käymään Utopiassa maanantaina, joka oli kuulemma rauhallisempi päivä siksi, että henkilökuntakin tarvitsisi lepoa villin viikonlopun jälkeen =). Tämä rauhallisuus sopi meille varsin hyvin. Tunnelma Utopiassa oli varsin leppoisa ja enemmän biletyksestä nauttivat viihtyvät siellä varmasti pidempiäkin toveja, edes huomaamatta ajan kulumista. Tuoltahan ei tosiaan tarvinnut poistua minkään syyn vuoksi, ellei niin itse halunnut.

Utopistisia hämäräkuvia Utopiasta...

Uusi päivä – siis uusi yritys mennä biitseilemään

Jostain syystä, Utopia-illan jälkeen, nämäkin travellerit kävivät seuraavana aamuna hieman hitaampaa tahtia – mistähän lie johtunut… Ajattelimme kuitenkin hoitavamme tänään, kolmantena Sihanoukvillessä vietettynä päivänä, pois alta sen pakollisen rantalomailun. Olisihan se ollut jo varsin omituista (ellei jopa ”utopistista”), ettemme olisi vieläkään viettäneet kertaakaan rantapäivää, vaikka tämä oli jo neljäs tai viides kohteistamme, jossa kyseinen toiminta olisi ollut mahdollista. Ensi yrittämällä (joka tapahtui joskus iltapäivällä), kun olimme lähdössä rannalle, alkoi rankka sadekuuro, joka esti rannalle menon.

Pääsimme viimein neljän paikkeilla rannalle, ottaen mukaan rantakamppeiden lisäksi vain 10 USD:n setelin iltaruokaa varten. Kävelimme biitsiä sen verran pitkälle, ettei ympärillämme ollut enää ihmisiä, rantaravintoloita tai ennen kaikkea, Seredipity-beachilla vitsaukseksi asti olevia, tyrkyttäjiä. Syödessäkään ei nimittäen saa olla rauhassa yli kolmea minuuttia ilman, ettei joku näistä vainoajista tulisi tarjoamaan rihkamaa, manikyyriä, hierontaa tai muuten vain kerjäämään rahaa. Nyt saimme kuitenkin uida ja kellua suhteellisen rauhassa, vaikka lähelle meitä tulikin uiskentelemaan vähän ajan kuluttua paikallinen perhe (joka halusi ilmeisesti myös olla rauhassa). 

Pelkäsimme aluksi, että rannalla saattaisi olla meduusoita, jos vaikka koko ranta-alueelle ei olisi tehty noita polttavia otuksia estäviä verkotuksia. Meduusoita ei kuitenkaan onneksemme ollut. Sen sijaan vedessä oli jos jonkinlaista roskaa, joka aina välillä tarttui tai osui vartaloihimme. Tämä merten likaaminen on todella inhottava ilmiö, joka saataisiin meidän puolesta lopettaa vaikka heti.

Rantailun jälkeen menimme syömään, jälleen kerran (kuten kahtena edellisenäkin päivänä) saaden hieman väärät annokset, kuin mitä olimme tilanneet. No ruoka oli silti hyvää (ei tosin aivan niin hyvää kuin ensimmäisenä päivänä). Ruokailun jälkeen oli jälleen tullut pimeä ja vetäydyimme pikku hiljaa kohti majoitustamme. Havahduimme, ettemme ollut kertaakaan käyneet missään muualla, kuin omalla kadullamme ja sitten rantaviivalla. Päätimme siksi kävellä takaisin rannan suuntaista tietä, joka oli niiden kaikkien rantaravintoloiden takana. Sieltä löysimme erittäin kattavan kirjakaupan (jossa olisi ollut myös suomalaisia kirjoja), josta kävimme myöhemmin samana iltana vaihtamassa juuri luetut kirjamme uusiin. Ensin oli vain haettava hieman välirahaa, jotta homma onnistui.

Kävelimme samana iltana vielä kilpailuttamassa kaikki alueen matkatoimistot saadaksemme parhaan tarjouksen bussilipusta seuraavaan kohteeseen seuraavalle päivälle. Emme olleet vielä aivan varmoja päätöksestämme seuraavan kohteen sijainnista, joten kysyimme pariakin eri vaihtoehtoa. Lopulta päädyimme siihen, ettemme menisi vielä Siem Reap:iin vaan haluaisimme ensin käydä katomassa erään kelluvan kylän, joka sijaitsi toisella puolella Tonle Sap:in järveä kuin Siem Reap. Halusimme kuitenkin korjata tuon vääryyden olla tietämättä Sihanoukvillen maisemista rantakohdettamme enempää (koska silloinhan olisimme kuin mitäkin rantalomapakettimatkaajia – hyi!), ja siksi mieliimme kasvoi ajatus ottaa seuraavalle päivälle yöbussi. Silloin pystyisimme käymään katsomassa myös tuon Victory hill:in (ja Victory beachin), joka oli ennakkotietojemme mukaan varsin rauhallinen paikka.

Oman guest housemme erittäin avulias ja ystävällinen isäntä, jolla oli tietysti myös matkatoimisto, kertoi, että vain Siem Reapiin menisi yöbussi. Saimme kuitenkin hänen ”pahamaineiselta” kilpailijaltaan (=naapurilta) kuulla, että myös Battambangiin menisi yöbussi. Battambang on Kambodžan toiseksi suurin kaupunki (asukasluvultaan) ja sijaitsisi sopivasti ”oikealla” puolella Tonle Sap:in järveä. Olimme muutenkin harkinneet käymistä kyseisessä kaupungissa, joten se kasvoi nyt kovaa vauhtia ykkössuosikiksemme. Tuo naapurin matkatoimistosetä tarjosi myös lippuja yhtä dollaria halvemmalla kuin oman majatalomme isäntä. Otimme kuitenkin vielä aikalisän ja menimme hetkeksi pureskelemaan asiaa. Päätimme olla lojaaleja isännällemme – vaikka tuo naapuri olikin ollut vastuussa meidän puhtaasta (mutta ei silitetystä) pyykistämme, niin päätimme luottaa tähän varsin hyvän palvelun tarjonneeseen tahoon - eli majataloisäntäämme.

Pureskeltuamme matka-asiaa tarpeeksi, menimme isäntämme juttusille uudelleen. Hän edelleen väitti, ettei yöbussia kulkisi Battambangiin mutta kun kerroimme, mitä naapuri oli meille kertonut, totesi hän siihen ”I don’t trust that guy”. Sitten hän tarjoutui soittamaan noihin pariin yöbussimatkoja tarjoavaan bussiyhtiöön - hyvää palvelua, niinkuin aiemmin totesimmekin! Tämän jälkeen selvisi, että saisimme kuin saisimmekin sleeping bus -kuljetuksen liput Battambangiin seuraavalle illalle, guest house -noudon kera. Saimme vielä hinnankin sovittua 23 dollariin (~16,70e) kahdelta, joka vastasi naapuriliikkeen tarjousta.

Isäntämme kertoman mukaan, bussilipun myyjän provisio on aina sama mutta bussiyhtiö ei anna heille enää lippujaan myytäväksi, mikäli he myyvät niitä polkuhintaan. Tässä kohtaa tunsimme pientä häpeää, joka tosin myöhemmin osoittautui varsin turhaksi. Hinta oli siinä mielessä ihan kohtuullinen, että säästimme näin yhden yön majoituksen ja matkaakin oli kohtuullisesti. Nyt meillä oli siis jälleen ”exitus-suunnitelma” tällekin kohteelle.

Victory hill & Victory beach

Seuraavana aamuna luovutimme huoneemme klo 11 ja jätimme rinkkamme guest housellemme säilytykseen. Toinen meistä oli saanut kehitettyä itselleen pientä flunssan alkua, mutta ei tässä nyt keretty sairastelemaan. Söimme aamupalan Monkey republic -nimisessä paikassa, josta ensin olimme kysyneet majoitusta. Se oli oikea ”travellerighetto”, jossa oli ”kaikkea, mitä travelleri voi majoitukseltaan tarvita”. Sen olivat perustaneet neljä irlantilaiskaverusta ja täytyy myöntää, että he olivat sisustaneet paikan varsin viihtyisäksi. Aamupala oli maittava ja tulihan siinä nopean netin äärellä sähköpostit ja sen sellaisetkin internetistä tarkistettua. Paikan bungaloweihin emme päässeet valitettavasti tutustumaan. Monkey republic tuki ekotekoja ja sieltä sai 1,5l vesipullon täytettyä varsin kohtuulliseen 0,25 $ hintaan – tätä tarjousta hyödynsimmekin illalla ennen yöbussiin astumista.

Aamupalan jälkeen oli aika kysellä (tavoistamme poiketen) hintaa kuljetukselle Victory hill:ille. Ajattelimme, että sinne oli noin kuuden kilometrin matka, emmekä halunneet tällä kertaa käyttää aikaa kävelyyn, etenkään puolikuntoisina (emmehän?). Ensimmäinen tuktuk-kuljettaja tarjosi kuljetusta kuudella dollarilla, me teimme vastatarjouksen: yksi dollari. Mies nauroi "partaansa" ja kertoi sinne olevan kahdeksan kilometrin matka. Hän sanoi, että jo kyyti keskustaan maksaa kaksi dollaria, joka on neljän kilometrin päässä. Totesimme hänelle vain tyyliin ”tuollahan se on kun menet tuonne mutkaan ja käännyt vasemmalle – sinne on hädin tuskin kahtakaan kilometriä”… Mies totesi kyllä tietävänsä asian. Sitten sanoimme, että tietäisimme myös, miten kaukana Victory hill on ja, että olisimme kävelleet sieltä aivan läheltä (tuolloin emme vielä edes tienneet, kuinka läheltä olimmekaan kävelleet) nykyiseen sijaintiimme aiemmin. Jatkaessamme kävelyä, hinta aleni jonkin verran, päätyen lopuolta 2,25 dollariin. Se ei kuitenkaan ollut tavoittelemamme kahden dollarin hinta. Emme siis hyväksyneet tätä tarjousta ja kävelimme downtowniin eli Sihanoukvillen keskustaan.

Tässä rakennuksessa oli tehty varsin erikoisia "arkkitehtuurisia" valintoja - talohan näyttää ihan lego-palikalta.

Sihanoukvillen downtown on varsin vaatimaton paikka.

Hupihan ei Sihanoukvillestä aivan heti ole loppumassa - sen turmaa mm. tämä ihastuttava "amusement park".

Downtownissa ”herätimme” erään tuktuk-kuljettajan, jonka kanssa kävimme jälleen tiukkoja neuvotteluja. Hinta päätyi varsin äkkiä kahteen dollariin ja päätimme hyväksyä tarjouksen, vaikka olimmekin kävelleet jo keskustaan asti. Kuski perusteli hintaansa seuraavasti: ”sinne on niin pitkä matka ja tiekin on hirveän mäkinen, jolloin bensaa palaa kauheasti”. Totuus oli se, että matkalla oli yksi mäki, jonka olimme jo kertaalleen kävellen taittaneet rinkat ja reput selässä ilman sen suurempia ongelmia.

Kun saavuimme Victory hill:in turistialueelle, oli näky mielenkiintoinen. Paikka oli täynnä ravintoloita yhdellä kujalla, mutta asiakkaita ei näkynyt missään - todellinen aavekaupunki siis. Monissa liikkeissä olikin kyltti ”business for sale”, joka kieli kovasti siitä, että parhaat päivät täällä olivat takana päin. Hieman ympäristöämme ihmeteltyämme, taivaalta alkoi ropista pikkuisen vesipisaroita, joka oli selvä merkki tulevasta... Kiirehdimme kaivamaan sateenvarjot esiin ja pian taivaalta tulikin koko leveydeltä vettä. Päätimme nopeasti vetäytyä erään pikkuravintolan patiolle nauttimaan teetä ja pelaamaan uunoa. Mukavaan 0,25 USD:n hinnalla molemmille tuotiin eteen omat teekannut ja tilkat maitoa. Siinä sitten pelasimme muutamat kierrokset korttia juoden teetä ja toisen meistä tyhjennellen nenästä alkanutta, nuhaista virtausta.

Victory hillin turistialue on varsinainen "ghost town".

Turistipalvelujen tarjoajia alueella olisi kyllä ollut riittävästi.

Mikäpä sen parempi seuralainen sateen seurantaan ja korttipeleihin kuin kupponen kuumaa?

Ammu olisi halunnut motokuskilta kyytiä kaupungille, mutta "kauppoja" ei tainnut syntyä...

Sade lakkasi varsin äkkiä, jo ennen kuin olimme edes ehtineet juoda teitämme loppuun – yhtä nopeasti, kuin se oli alkanutkin. Lähdimme liikkeelle kävellen mäkeä alas, rantaa kohti. Ranta ei ollut kummoinen. Nähtävissä oli, ettei rannasta pidetty huolta - eihän täällä ollut juuri turismiakaan. Kaikenlaisia resort:teja alueella kyllä riitti. Nyt meillä oli siis mahdollisuus rauhassa nauttia maisemista ja kävelimmekin rannan seutua ehkä kilometrin matkan, kunnes päätimme lopulta palata ylös mäkeä, josta olimme rantakadulle tulleet.

Autio ja vaatimaton Victory beach ei ole varsinainen turistivetonaula.

Yksi (äreä) kultainen jellona ei ilmeisesti riitä houkuttelemaan paikalle asiakkaita.

Mäen päällä päätimme käydä vielä kävelemässä ympäristössä ja bongasimme jotain kuvauksellista ja nähtävää, jonka seurauksena jatkoimme kävelyä eteenpäin. Pian huomasimme olevamme erittäin tutussa paikassa tuijottamassa samaa patsasta, jonka olimme tulopäivänämme ohittaneet. No emmehän olleet viitsineet tuolloin rinkkojen kanssa kaivaa kameraa esiin, joten tuli nyt sitten tämäkin asia hoidettua. Samoilla hetkillä, mielemme valtasi hirveä nostalgian tunne ja halusimme välttämättä kävellä tuon samaisen reitin uudelleen, olihan se kuitenkin se edullisin tapa päästä takaisin majapaikalle. Olimme jo aiemmin sanoneet meidät paikalle tuoneelle kuskille, ettei meitä kannattaisi jäädä odottelemaan, koska emme tietäisi vielä suunnitelmistamme. 

Victory hillillä löytyi sentään jotain kuvauksellista... Tämä saattoi olla itsenäisyysmonumentti (tai sitten ei)

Tikusta oli tehtävä asiaa! (ei täällä mitään muutakaan ihmeellistä oikein löytynyt)

Tuntihan siinä meni kävellessä ja olimme jälleen tutulla alueella. Matkalla eräs kuski saattoikin hieman ihmetellä suomipoikain mentaliteettia, kun nämä hullut kävelivät ennemmin, kuin ottivat vastaan yhden dollarin kuljetustarjouksen. Meistä tuo kävely sen sijaan oli varsin mukavaa ja nautinnollista. 

Lähdön paikka lähenee...

Ehdimme takaisin ”huudeillemme” juuri sopivasti, jotta kerkesimme päästä rannalle vielä kerran syömään, katsoen samalla auringonlaskua. Päätimme mennä syömään samaiseen ravintolaan, jossa olimme tulopäivänä käyneet, koska olihan siellä ollut selkeästi paras kokki kaikista paikoista, joissa olimme täällä ruokaa nauttineet (ja tietysti nostalgiasyistä). Sattumaksemme huomasimme myös istuneemme täsmälleen samaiseen pöytäänkin, kun yläpuolella ollut, puun oksaan kiinnitetty, lamppu syttyi pimeän hiipiessä yllemme. 

Ruokailun päätteeksi ehdimme vielä Monkey republic:iin lasseille ja valmistuimme samalla yön kestävään, pitkään matkaan. Niinpä edessämme on nyt bussimatka Phnom Penhin kautta Battambangiin. Se on taas aika sanoa heippa!

Farewell Sihanoukville and the beaches!