Mekong Delta, Vietnam – When we were in Nam…

Tervehdys Mekong Deltan ääreltä!

Tervehdys täältä eteläisimmästä Vietnamista, jonne suuri ja mahtava Mekong-joki viimein pitkän taipaleensa jälkeen päättyy. Mekonghan laskeutuu Tiibetin vuorilta kulkien läpi Etelä-Kiinan, Vietnamin, Thaimaan, Burman, Laosin ja Kambodžan, toimien osin maiden välisenä rajana. Pitkän taipaleen jälkeen virtaava vesi päätyy ansaitulle ”sapatille” Etelä-Kiinan merelle.

No mutta keskitytään nyt kuitenkin Mekong Deltan alueeseen. Olimme siis ottaneet Saigonista matkatoimiston ”paketin”, joka sisälsi kaksi ja puoli päivää erilaisissa ”nähtävyyksissä” ravaamista ja sen jälkeen poistumisen Phnom Penh:iin Kambodžaan. Aloitimme matkan kulkemalla parin tunnin pituisen matkan kohtuullisen tilavassa ja ilmastoidussa bussissa, joka oli täynnä muita länkkärimatkailijoita. Mekong Delta -matkapaketteja oli vaihtoehtona yhden, kahden tai kolmen päivän kestäviä reissuja. Homma oli toteutettu järkevästi siten, että aina puolen päivän paikkeilla osa porukasta lähti omalla kyydillään takaisin Saigoniin tai Kambodžaan ja loput sitten jatkoivat kiertoajelua. Näin ryhmiä pystyttiin aina tarpeen mukaan yhdistelemään, jotta kulkuneuvojen käyttö olisi mahdollisimman tehokasta. Tämä Vietnamilaisten uskomattoman tehokas järjestelykyky ei tietenkään rajoitu vain yhteen matkatoimisto-toimijaan vaan tietysti kyytejä ja oppaita yhdistellään aina useiden matkatoimistojen kesken saaden näin joka päivälle maksimaalisen osallistujamäärän samoihin ajoneuvoihin. Noita kiertoajeluitahan lähtee joka ikinen päivä, joten tämä on varsin kannattava ratkaisu matkanjärjestäjien kannalta.

Ensimmäinen etappi – My Tho

Mekong Deltan alueella joki jakautuu laajaksi vesistöksi imien sisälleen useampia saaria. MyTho:hon saavuttiin erään japanilaisten rakentaman kalliin ja yli kilometrin pituisen sillan kautta. Tämän jälkeen bussimme parkkeerattiin aloilleen, josta matkamme jatkui kävellen viihtyisän puutarhapolun läpi nauttimaan hieman eksoottisia hedelmiä ja teetä paikallisen bändin soittaessa taustalla. Lautasella tarjoiltiin ananasta, papayaa, jackfruittia sekä sapodillaa, jota olimme ostaneet yhden yksilön aiemmin myös itse, tietämättä kyseessä olleen juuri tuon listallamme vielä viivaamatta olleen yksilön. Sapodilla maistui varsin makealta, suorastaan vetiseltä marsipaanilta. Sen mausta voisi todeta seuraavaa: ihan ok mutta ei herkkua. Tällä kertaa tarjolla ollut jackfruit oli kypsemmän oloinen kuin aiemmin itse maistamamme yksilö. Jackfruitin maku oli lähempänä persikkaa ollen kuitenkin hitusen kuituisempi. Tässä sitä taas muistuu mieleen, kuinka uusien hedelmien makuja on välillä erittäin vaikeaa kuvailla. Nämä hedelmäthän maistuvat erilaiselta, kuin aiemmat kohtaamat asiat ja siten niiden kuvailemisessa saa käyttää runsaasti mielikuvitusta, jotta saisimme luotua mielikuvan, joka on edes ”sinne päin”.

Grows like Durian - täällä "viidakon" siimeksessä kypsyy rauhassa idän ihme, Durian-hedelmä.

Tämän bändin laulu ja soitto ei iskenyt aivan niin kovasti, että olisimme ostaneet heidän 4 USD:tä maksavan levyn. Taustalla ollut soittaja katseli kesken esityksen puhelimeensa ja muisti vasta sen jälkeen olevansa esiintymässä...

Sapodilla näyttää lautasella perus persikalta tai päärynältä.

Sapodillan sisällä on pieni kivi.

Pysähdyksen jälkeen jatkoimme matkaa samaista betonipolkua pitkin pikkujoelle. Matkalla näkyi erilaisia hedelmäpuita sekä asuintaloja, joiden pihoilla oli hauta-rakennelmia. Vietnamissa on varsin tavallista, että vainaja on haudattu omalle pihalle. Täällä arkku haudataan normaalisti parin metrin syvyyteen mutta sen päälle tehdään hieno maalattu betonirakennelma ja joskus vielä kattokin. Rakennelmaan laitetaan usein kuva vainajasta, jotta jälkipolven on helpompaa muistella ja kunnioittaa menehtynyttä henkilö.  Hautausmaitakin täällä tietenkin on. Ne ovat varsin miellyttävän näköisiä johtuen useista värikäistä laatikoista, joilta hautarakennelmat näyttävät. Eräällä hautausmaalla kaikilla haudoilla oli samanlainen, kaatuneen hevosenkengän muotoinen hautakivi, joka monien hautakivien kokonaisuutena oli varsin näyttävä.

Joen vettä käytetään täällä laajalti hyväksi kasvatusten kasteluun. Mekongin vesi päästetään nousuveden aikaan rakennettuihin kanaviin, joista se sitten laskuveden tullessa päästetään pois. Näin vesi saadaan vaihdettua tarpeeksi usein ja kasvatus on kuin lasten leikkiä.

Aikaisemmasta luulostamme poiketen, vainajaa ei ole haudattu arkkuun maan pinnalle vaan kaksi metriä sen alle. Varsin näyttävä hauta kuitenkin on. Tämä on siis yksi haudoista, joita oli asuintalojen pihoilla.

Pikkujoelle saavuttuamme, pääsimme gondolimaisen soutuveneen kyytiin ja jokiajelulle. Joen reunustoilla kasvoi tiheässä olevia puita, jotka kaartuivat joenuoman ylle. Näky oli siis varsin tunnelmallinen ja viidakkomainen. Määränpäänämme oli noin puolen tunnin ajelun jälkeen joen varrella ollut, ulkotiloissa toimiva kookoskaramelli-”tehdas”. Siellä nautimme ensin hunajalla varustettua teetä. Hunaja oli eräs kookoskaramellin valmistukseen käytettävä ainesosa ja siksi tuolla ulkoilmatehtaassa oli myös mehiläisfarmi, jonka asukkaat halusivat jostain syystä tulla hakemaan teemukeistamme omaansa takaisin.

Pikkujoessa matka gondolimaisessa soutuveneessä oli varsin tunnelmallinen. Ympärillämmehän oli varsinainen viidakko.

Oppaamme halusi kovasti tyrkyttää mehiläisfarmin "kennoa" kaikille halukkaille - hän näet tuntui olevan varsinainen valokuvaintoilija.

Hyvä kun ehdimme nauttia teemme hunajan kera pois, ennen kuin hunajan alkuperäiset omistajat olivat kärppänä paikalla ottamassa omaansa takaisin.

Kookoskaramellin valmistuksessa kookoshedelmien täytyy olla noin vuoden vanhoja, jotta niiden reunoille olisi muodostunut tarpeeksi kovettunutta kookosmaitoa. Tuo kookoksen reunoilta saatu massa rouhitaan jauhoksi, jonka jälkeen siitä ja hunajasta valmistettua ”taikinaa” sekoitetaan nelisenkymmentä minuuttia. Kovettunut massa valetaan levyksi, josta karamellit sitten leikataan sopiviksi paloiksi ja pakataan paperikääröön. Lopputulokseen voidaan matkan varrella sekoittaa esim. pähkinöitä tai suklaata saaden aikaiseksi erilaisia variaatioita. Saimme maistaa erästä tuotosta tuoreeltaan ja maku oli toffeemaisen makea.

Kookoskaramellin valmistusprosessi: Ensin kookoksesta irrotettu kovettunut maito ja kerma puristetaan ja saatu taikinaneste laitetaan vatkattavaksi 40 minuutin ajaksi. Mukaan sekoitetaan mausteet, kuten hunaja...

... Sitten taikinasta tehdään levyjä, jotka pilkotaan ensin pitkulaisiksi siivuiksi ja sitten paloiksi. Nyt karamellit ovat valmiita paketoitavaksi.

Pitäähän kookoskaramellintekijöilläkin olla lemmikkejä... Nämä harrastivat matelijoita.

Puolet päivästä lusittu – lounasaika siis

Tämän jälkeen vaihdoimme suurempaan paattiin ja matkasimme kilpikonnasaarelle syömään lounasta. Matka Mekongia pitkin kesti noin 45 minuuttia. Kilpparisaarella nautimme lounasta ulkoravintolassa, jonka halvin 20 000 dongia (~0,67e) maksanut possu-riisi-annos kuului matkan hintaan. Me pysyttelimme tiukasti tarjottujen antimien piirissä vaikka tarjolla olisi ollut jos jonkinmoista eksoottista kalaa.

Tämäkin kilppari ja sen kumppanit olisivat päätyneet pannulle sopivasta hinnasta.

Kelluvat talot ovat Mekong Deltassa varsin tyypillinen asumismuoto.

Tämä paatti toimi matkajuhtanamme suuren osan reissusta.

 
Lounaalta matka jatkui ensin veneellä takaisin mantereella ja sieltä bussilla ajellen parin tunnin verran eräälle buddhatemppelille, jossa oli pari suurikokoista patsasta. Toinen patsaista oli tuo maailmankuulu tuhti buddha. Aikamme patsaita ja temppelin sisusta ihmeteltyämme, jatkoimme matkaamme Can Tho:n kaupunkiin, jossa majoituimme varsin kelvolliseen yhden tähden hotelliin. Kello oli 18 ja kiertoajelu jatkuisi aamulla tasan kahdentoista tunnin kuluttua.

Eräs Mekong Deltan ylittävistä silloista.

Tuhti-Buddha ei ole missannut lapsuudessaan ensimmäistäkään ruokailua.

Itse temppeli oli näille matkaajille jo melkoista "peruskauraa".

Vesililjat ihastuttivat temppelin edustan altaassa.

Asetuttuamme taloksi, lähdimme tietysti etsimään iltaruokaa Can Tho:n suhteellisen autioilta kaduilta. Jäljellä olevat dongit oli meillä hyvin tiedossa ja niistä piti riittää vielä seuraavan päivän kahteen ruokailuun sekä sitä seuraavan päivän eväisiin. Tämän jälkeen vain aamupalat ja majoituksen kuuluivat matkapaketin hintaan. Niinpä päätimme mennä syömään, paikallisia täynnä olevaan, vaatimattomaan ravintolaan ”Phở”- nuudeli-naudanliha-keitot, jotka olivat varsin edullisia (25 000 ongia ~0,85e annos) mutteivät kovinkaan herkullisen makuisia. Pääasia olikin saada ruoka edullisesti ja siihen tämä ratkaisu sopi kuin valettu. Pakko todeta, että tämä Vietnamin kuuluisa nuudelikeittolaji – ”Phở” – ei ole kyllä vielä vakuuttanut näitä matkailijoita mutta halpaa se ainakin on. Ruokailun jälkeen vetäydyimme hotellihuoneeseemme valmistautumaan klo 5.30 herätykseen.

Can Tho ja päivä nro 2

Toisena Mekong Delta -päivänä heräsimme aamulla tokkurassa klo 5.30 hoitaen aamutoimet ja tavaroiden valmiiksi pakkaamisen – emmehän jäisi tähän hotelliin tämän pidemmäksi aikaa. Aamutuimaan klo 6.30 saavuimme ”hotelliaamupalalle”, joka kuului ostetun matkapaketin hintaan. Valittavana oli leipää sulatejuustolla, makkaralla tai hillolla sekä juomaksi erilaisia mehuja, kahvia, teetä taikka kaakaota. Kylmä vastapuristettu limemehu jäiden kera vei tällä kertaa voiton – olimmehan reissun aikana vieroittaneet itsemme kahvista jo täysin.

Nautitun aamupalan jälkeen kävelimme lyhyen matkan rantaan, josta lähti paattimme kohti Cai Rangin floating marketia, joka on suurin kelluva marketti Mekong Deltan alueella. Saapuessamme tuonne Vietnamin kaupanteon kelluvaan ”Mekkaan”, kohtasimme pikkuruisia paatteja, joita soudettiin pystyasennosta. Lastina oli vesimeloonia, ananasta, pithayoita, rambutaneja, erilaisia vihanneksia, valmista nuudelikeittoa, juomia, kaloja ja muita mereneläviä sekä paaalljonnn muuta…

Kaupustelija matkalla markkinapaikalle tekemään päivän kuumia diilejä.

Veneitä oli pieniä ja isoja ja niistä käytiin kovasti kauppaa erilaisista artikkeleista.

Toiset erikoistuivat hedelmiin, kuten vesimeloniin.

Tarjontaa oli varsin riittävästi.

Monet perheet asuivat omissa, hieman isommissa paateissaan, jotka olivat kiinni laiturissa tai muissa veneissä vieretysten.  Aamuisin he lähtivät tuotteidensa kanssa pikkupaatilla osto- ja myyntikierroksille. Nuorin vastaan tullut myyjä oli varmaankin viiden vuoden paikkeilla. Ei raukka osannut muuta tehdä kuin tuijottaa surullisilla silmillään paatista limupullot käsissä iskän ajaessa paattia ja toivoa, että joku seurueestamme sortuisi ostamaan kylmää limpparia - Ei käynyt tällä kertaa flaksia. Huono fiilis jää, kun näkee noita pieniä ”töissä”. Täällä nähdyt lapset eivät olleet ensimmäiset eivätkä varmastikaan viimeiset vastaan tulevat, joten matka jatkuu. Olemme jossain kyllä tukeneet asian korjaantumista käyttäen palveluita ja ostaen tuotteita paikoista, joiden tuotosta osa ohjataan juuri köyhien tukemiseen, jotta heillä olisi varaa päästää lapsensa kouluun, pois töistä. Kokonaisuutena kelluva marketti oli hieno kokemus, vaikka se ei ihan vastannut mielessä siintäneitä odotuksia.

Jatkoimme matkaa marketin ohi paatilla eteenpäin ja tutustuimme perheeseen, joka hankkii elantonsa tekemällä riisinuudeleita sekä riisipaperia kevätkääryleitä varten. Riisinuudeleihin tulee 50 % riisimössöä ja 50 % tapiokamössöä. Tapioka on maultaan perunan kaltainen. Riisipaperiin, joka on ohuempaa, tulee vain 10 % tapiokaa ja 90 % riisiä. Katselimme, kuinka riisinuudeleiden valmistus tapahtui. Ensin riisi jauhettiin hienoksi jauhoksi ja sen jälkeen sekoitettiin tapiokan ja veden kanssa litkuksi, joka sitten paistetaan levyllä isoksi letuksi. Lettua kuivatettaan auringossa useita tunteja, jonka jälkeen levyt ajetaan leikkurikoneen läpi hienoiksi nuudeleiksi.  Valmiit nuudelit sitten pakataan myyntiä varten ja siinä koko homma. Näin siis mekin pystymme ostamaan kaupasta viitisenkymmentä senttiä kappale olevan nuudelipaketin, jonka valmistus on pitänyt sisällään useita työtunteja ja monia työvaiheita.

Riisinuudelin valmistusprosessi: Ensin paistettiin ohuita lättyjä.

Sitten lättyjä kuivatettiin auringossa useita tunteja.

Kuivatetut lätyt asetetaan hihnalle yksi kerrallaan, josta ne ajetaan leikkurin läpi.

Lopputuloksena syntyy riisinuudeleita.

Mistä ne maukkaat hedelmät oikein sikiävät?

Seuraavaksi ajoimme paatillamme paikkaan, jossa pääsimme tutustumaan hedelmätarhaan, jossa näitä idän herkkuja kasvatetaan. Puutarhassa kasvoi monia jo tutuksi tulleita hedelmiä puissa ja pensaissa. Näimme kookosta palmuissa, banaania, mangoja, rambutaneja ja pithayoita puissa, ananaksia pensaissa, karambola-, lime- ja appelsiinipuita. Lisäksi näimme guavia puissa pussitettuina mehiläisten varalta, sillä jostain syystä nuo jostain syystä tykkäävät tuhota juuri guavahedelmiä.  Pysähdyimme pitämään tauon varjossa, ravintolakatoksessa, josta sai ostaa tuoreita hedelmiä. Päädyimme, kaikki tarjolla olleet hedelmät jo kokeilleena, ananakseen, joka kustansi 15 000 dongia (~0,50e) kokonaisen paloitellun hedelmän osalta. Tuore ananas maistui tietysti erittäin maukkaalta – emme enää edes osaisi vähempää odottaakaan. Hetken kuluttua matka jatkui paatilla takaisin satamaan ja bussille.

Carambola eli "star fruit" kasvaa nätisti puussa.

Jackfruitit kasvavat varsin suuriksi möhkäleiksi.

Myös kauniita lootuksen kukkasia oli kasvamassa hedelmätarhassa.

Lotus.

Limepuusta tulossa tuoretta limeä.

Rambutan-hedelmät kasvavat ryppäissä.

Pithaya-puut (Dragon fruit trees) on istutettu järjestelmällisesti riviin.

Pithayat törröttävät hauskan näkoisesti.

Ainakaan nämä reissarit eivät tienneet, että ananakset kasvavat matalissa pensaissa.

Ennen bussimatkaa oli aikaa käydä lounaalla omakustanteisesti. Kävimme syömässä Pad Thai annokset läheisessä ravintolassa kohtuullisen edulliseen hintaan (55 000 ja 65 000 dongia, yhteensä ~ 4e). Possunlihalla ja katkaravuilla varustettuna annos oli hieman kalliimpi kuin vegevaihtoehto. Näistä Pad Thai -annoksista puuttui kuitenkin se juttu: lime, joten ne eivät täysin tyydyttäneet makuhermoja. Sinänsä annokset olivat kyllä maittavia ja varsin täyttäviä mutta meille on jo ehtinyt muodostua tietty odotustaso Pad Thai:ta kohtaan.

Jälleen oli tullut aika jakaa porukka kierroksen päättäviin ja jatkaviin – me tietysti jatkoimme

Ruoan jälkeen oli jälleen aika lähettää osa porukasta ”kotiin” päin ja jatkaa loppuporukalla kierrosta. Istuttuamme bussissa kaksi tuntia, pidimme pysähdystauon. Olimme saapuneet hieman erikoisempaan levähdyskohteeseen. Paikassa nimittäin oli mahdollista katsella elukoita ennen virvokkeiden nauttimista – kyseessä oli krokotiilifarmi!

Krokotiilejä oli aitauksissa monen laisia ja sorttisia. Löytyi ihan pieniä yksilöitä, vuoden ikäisiä ”tiilejä” ja noin 50 cm pitkiä krokotuksia, metrin mittaisia jölliköitä sekä tietysti isoja ja pitkiä, 15–20 vuotta vanhoja otuksia. Nuoret krokot köllöttelivät toistensa päällä isoissa kasoissa miten sattuu ja toiset vaanivat porukalla vedessä vain päälaki näkyen. Yksi otti vauhtia kaverin selästä ja ponnisti meitä kohti, mutta ei ”ihan” ylettänyt saaliiseensa – sitkeä pikkuveijari.

Keskikokoiset krokot tutkailivat meitä kuono pitkällä tuijottaen suoraan silmiin ja yrittäen tulla verkkoaidan läpi ja pistää meidät poskeensa. Eivät onnistuneet hekään. Isot krokot saivat pitää yksityisyytensä kunnon betoniseinän takana ja oleskelivat rivissä suut auki kuin patsaat. Jokaisella isolla krokolla oli kunnioittava välimatka toiseen yksilöön. Meille kerrottiin, että nämä krokotiilit syövät vain kalaa, joka olisi jotenkin mielestämme eettisempää ilmeisesti. Mitä ne kanalinnut niissä häkeissä sitten tekivät, voi vaan kysyä? Mahtavaa oli nähdä ilmielävänä näitä krokoja, joista ikävä kyllä tehdään paikalla myytävää pihviä, vyötä ja laukkua yms. Jännää täällä oli se, että osa krokoista todellakin näytti ensi alkuun joltain muovipatsailta kunnes ne todella alkoivat liikkua – ei siis ihme, että kärsivällinen ja vaaniva kroko saa aika-ajoin saaliikseen kunnon lihaa.

Tänne emme haluaisi uiskentelemaan!

Saalista vaanittiin yhteistuumin.

Hubert tuli katsomaan, olisiko sapuskaa tarjolla.

Vanha "jörö" oli hieman äreä päiväunien jälkeen.

Tämä yksilö oli 15-20 vuotias.

Hyvälle vitsille naurettiin yhdessä.

Nämä veijarit olivat vuoden ikäisiä.

Seuraavaksi oli taas luvassa kaksi tuntia istumista bussissa nuokkuen. Saavuimme perille Chau Doc:iin ja edessä oli vielä kipuaminen vuoren laelle katsomaan kiinalaista temppeliä ja maisemia, jotka avautuivat rajakaupungin vieressä häämöttävään Kambodžaan. Maisema rajan takana oli varsin tasainen ja aution oloinen.

Sam Mountainin huipulle oli rakennettu pyhättö ruokouspaikkoineen.

Usein luullaan Buddhan olevan ihan tavallinen laiskottelija mutta sedällä on myös muita harrastuksia: Discobuddhalla on rytmi veressä!

Vuorireippailun jälkeen oli aika ottaa vastaan huone meidän oloisesta hotellimajoituksesta, joka kuului mukaan matkapakettiimme. Tämän jälkeen lähdimme tutustumaan lähiseutuun ja etsimään sopivaa ruokapaikkaa. Ostimme ensin hieman täytekeksejä seuraavalle päivälle ja varasimme 8000 dongia seuraavaksi aamuksi 1,5l vesipullon ostoa varten. Loput rahat voisimme nyt käyttää juhlalliseen ateriaan. Päädyimme löytämään edullisen ruokapaikan samalta kadulta hotellimme kanssa. Siellähän meidän oppaamme ja autonkuljettajammekin näytti viettävän iltaa, eli alhainen hinta ja hyvä ruoka olivat taattuja.

Valitsimme iltaruoaksi kana- ja nauta-annokset sekä kylkiäisiksi kevätkääryleitä ja ranskanperunoita. Uskomatonta kyllä, mutta saimme käytettyä kaikki Vietnamin dongit prikulleen. Nyt siis ylittäisimme rajan taskut dongeista tyhjinä, vaikkakin seuraavan päivän aamupalan lisäksi, meillä oli vain keksipaketti odottamassa aikaa ennen klo 16, jolloin saapuisimme Phnom Penhiin, Kambodžan pääkaupunkiin. Ruokailun jälkeen vetäydyimmekin hotelliimme. Nukkumaanmeno oli edessä suhteellisen aikaisin, sillä aamu alkaisi taas klo 5.30 ja nämä jatkuvat aikaiset herätykset todellakin alkavat viedä veronsa =).

Chau Doc, päivä nro 3 sekä rajan ylitys

Nautimme aamupalaa ja lähdimme seitsemältä kävelemään kohti satamaa ja paattia. Mukanamme tuli muutamat muutkin länkkärit, jotka aikoivat ylittää rajan kohti Kambodzaa. Matkakumppaneitamme olivat kaksi ranskalaista naista, jotka olivat olleet kierroksella alusta asti, saksalainen pariskunta, jotka liittyivät joukkoon vasta samaisena aamuna sekä suomalainen nuori nainen jenkkipoikaystävänsä kanssa.  Suomalaisia olemme tosiaan tavanneet ajoittain, muttemme mitenkään kovin usein – olemme siis jossain määrin harvinainen lajike maailmalla. Porukkamme rinkat kuljetettiin hotellilta rantaan erään riksapyöräilijän polkuvoimalla – ei varmasti ollut aivan kevyttä hommaa.

Sitten oli aika hypätä samanlaiseen veneeseen, jolla olimme tehneet matkaa Mekong Deltalla edellisten päivien aikana. Lyhyen matkan päässä oli vielä toinen viimeisenä päivänä retkipakettiimme kuulunut pysähdys: vierailimme kelluvalla talolla, joka oli kalankasvatusfarmi. Oppaamme kertoi, että kalojen kasvattajat tykkäsivät siitä, että he voisivat tehdä töitänsä kätevästi ”kotoa käsin” ja samalla pitä silmällä perhettään ollessaan töissä – kätevää, eikö? Kalat kasvatettiin tiiviissä tilassa talon kuistin alla olleessa säiliössä, joka oli täynnä kaloja. Kun veteen heitettiin kourallinen jotain kalanruokaa, alkoi allamme käydä kova vilinä kun kalat suorastaan tappelivat ruoasta. Aivan, kuin piraijaparvi olisi saanut lihapalan, johon käydä kiinni.

Näillä kaloilla oli todellakin ahtaat oltavat ja kilpailu ruoasta saattoi äityä raa-aksi tappeluksi.

Visiitti kesti talon kuistille varmaan alle viisi minuuttia. Sitten jatkettiin hetken eteenpäin ja pysähdyttiin vielä viimeiseen määränpäähän ennen raja-asemaa: Champa-heimon asumuksille, jossa naiset valmistivat kangaspuilla hienoja huiveja. Sekin visiitti olisi ollut nopeasti ohi, mutta  jouduimme odottelemaan tuolla lisää matkalaisia samalla Kambodžan viisumihakemuksia valmiiksi täytellen.

Käsityöllä tehtailtiin jos jonkinlaista hienoa huivia ja rättiä.

Noin tunnin odottelun jälkeen, reissu jatkui kaksi tuntia veneellä ajaen kohti raja-asemaa. Koko systeemi oli aika sekava ja huonosti selitetty. Kukaan ryhmästämme ei oikein tiennyt miten jutun oli määrä sujua ja miten kauan missäkin osassa kestää tai mikä olisi kulkuvälineemme. Opas pyysi meitä luovuttamaan kuskillemme passit ja 22 USD:tä per naama (itse viisumi maksoi tästä 20 USD:tä), jotta kuskimme voisi käydä satamassa kirjaamassa meidät ulos maasta, sitten ottamassa meille viisumit Kambodžaan ja tulla takaisin luoksemme ja matka jatkuisi veneellä. Sillä aikaa me vain ottaisimme rennosti ja odottelisimme. Tämä vaikutti erittäin oudolta monista ryhmämme jäsenistä ja kyselimmekin, miksemme voisi itse tehdä tuota kaikkea. Vastaus kuului, että ulkomaalaiset eivät voi mennä ulos maasta hakemaan viisumia ja tulla takaisin veneelle, joka on Vietnamin puolella mutta kuskimme pystyi tietysti palaamaan omaan maahansa. Olimme kaikki epäluuloisia, mutta suostuimme kuitenkin järjestelyyn.

Kun saavuimme kelluvalle raja-asemalle, saimme ohjeet, että joutuisimme odottelemaan tunnin verran prosessin hoitoa. Paikassa oli makuumme hieman ylihintainen ravintola, jossa odottelimme kuskiamme takaisin. Kun kuski saapui passeinemme ja viisumeinemme, lähdimmekin annettujen ohjeiden mukaisesti eri hepun mukana maata pitkin. Nousimme minivan:iin ja ajoimme hetken verran eteenpäin rannalle. Ehdimme jo tajuta olevamme Kambodzan puolella ja ihmettelimme suuresti, että eikö meillä olisi minkäänlaista passintarkistusta ja tullauslinjaa? Parin kilometrin kuoppaisen tiematkan jälkeen pysähdyimme resort-maiseen paikkaan, joka olikin ilmeisesti jokin passintarkistuspiste sivutiellä, sivussa varsinaiselta tieltä. Siellä meidän sitten piti käydä luukulla antamassa maahan saapumisilmoitus ja ottaa leima passiin. Se sujui ongelmitta.

Tuon hieman oudon ”passintarkistuksen” jälkeen odotimme ennakkoon saamiemme tietojen perusteella, että jatkaisimme siitä matkaa veneellä. Näin ei kuitenkaan ollut. Ahtauduimme takaisin minivaniin ja siitä sitten peltopolkuja pitkin isolle tielle. Ennen tätä ranskalaiset naiset alkoivat jo pitää suurempaa ääntä ja olla epäileväisiä asiasta, kun raja-asemalla emme palanneetkaan veneeseen. Me muut olimme varsin rauhallisia: totesimme yhdessä olevamme keskellä ei mitään, ja ettei meillä olisi muitakaan mahdollisuuksia, kuin ottaa vastaan tarjottu kyyti. Mitä sillä olisi väliä, miten perille päätyisimme, kunhan vain pääsisimme määränpäähämme.  Tämän jälkeen ajelimme parisen tuntia kohti Kambodžan pääkaupunkia Phnom Penh:iä ja olimme perillä – oikeassa paikassa ja jopa etuajassa. Kaikki oli siis lopulta kunnossa ja meidän guideline (ohjenuoramme): ”Don’t panic” oli toiminut tälläkin kerralla varsin hyvin.

Nyt on siis aika toivottaa Good bye and farewell Viet Nam ja siirtyä tuonne Kaakkois-Aasian "villin lännen" puolelle... Nokka kohti Cambodiaa siis. Lisää tietoa Kambodžasta, sen pääkaupungista, Phnom Penh:istä ja muista ”tärkeistä” asioista, on luvassa seuraavassa ”jaksossa”.  Kuulemisiin.

Näkemiin Viet Nam ja Mekong Delta!