Nha Trang, Vietnam - Time for scuba diving!

Hellou! Nha Trang, tuo monien rantalomalaisten suosima paikka kattaa valkoisella hiekalla varustettua rantaviivaa ainakin seitsemäntoista kilometrin verran. Me emme kuitenkaan tulleet tänne rantalomailemaan – ehei, pois sellainen meistä! Me tulimme tänne dippaamaan, scubadivaamaan, laitesukeltamaan - miten vain asian haluaa ilmaista. Toiselle meistä tultiin hakemaan viralliset ”kidukset” (vrt. siivet lentokielessä) ja tarkoitus oli päästä katsastamaan mitä kuuluu tuonne maailmaan, joka kattaa suurimman osan aina vain pienenevän maapallukkamme pinta-alasta.

Toisenkin matkailijan aiemmista sukelluskokemuksista oli jo erittäin pitkä aika (noin neljä vuotta). Omaa mieltään rauhoittaakseen, oli vain todettava, että sehän on vähän kuin pyörällä ajaisi – eroten tietysti pyöräilystä pieneltä osin seuraavien seikkojen osalta: 

1)    mukana ei olisi pyörää vaan sen sijaan laitesukelluskamppeet ja

2)    pyöräillessä ei ole kovin todennäköistä kohdata minkäänlaisia hukkumiselämyksiä.

– eli ei siis hätiä mitiä ja hyvinhän se menisi, kunhan vaan saisi kamppeet päälle ja pistäisi pään ruhoineen pinnan alle. Samalla tavalla kai se lintuemokin opettaa lapsensa lentämään niiden pakollisten teoriaosuuksien ja kuivaharjoittelujen jälkeen.

Quy Nhon ja muut matkakokemukset

Ennen tarkempaa raportointia sukelluskokemuksista palataan kuitenkin ajassa edellisen blogin jälkeiseen aikaan: otimme Hue:n bussiasemalta tuttuun tapaan täyteen ahdetun ”minibussin” kohti Quy Nhon:in kaupunkia. Bussi lähti siinä 15.30 paikkeilla, joka antoi meille mahdollisuuden jaloitella aseman läheisyydessä etsien sopivaa paikkaa aterioida. Kävelimme turhankin pitkän matkan ympäriinsä etsien wifi-kahvilaa, jossa olisimme voineet hieman tutustua aiotun kohteemme majoitustarjontaan – turhaan. Lopulta palasimme aseman lähellä sijainneeseen vaatimattomaan katuravintolaan nauttimaan hyvin edulliseen hintaan kanariisi-ateriat. Mukaan sai tuttuun tapaan alkukeiton ja lisäksi vielä lautasellisen pinaattia ja lasilliset vettä. Yhteistä kieltä emme tarvinneet aterioita tilataksemme, kun meillä oli muistikirjaan kirjoitettu jo aiemmalla kokemuksella chicken/beef & noodels -vaihtoehdot. Tosin tarjolla ei ollut nuudeleita, eikä nautaakaan, joten otimme sitten perus riisikanasetit.

Sitten oli aika ahtautua kuumaan minibussiin. Olimme asemalla puolisen tuntia etuajassa (kuten meillä tapana oli). Bussi lähtikin suurin piirtein heti ajaen aseman takana olevalle kadulle odottelemaan ihmisiä ja kuljetettavaa tavaraa. Alkuun siis vaikutti, että bussissa olisi vain me ja eräs matkustaja mutta sittemmin tuokin harha haihtui kovaa vauhtia kun 45 minuutin odottelun aikana paikalle sattui aina vain enemmän porukkaa. Niinpä tuo tuttu 20+ -päinen joukko oli ängetty siististi samaiseen ”vaunuun” ja matka alkoi viimein. Matka tien päällä taittoi normaaliin tapaan. Kello tuli kahdeksan… yhdeksän… kymmenen… sitten pysähdyimme syömään. Kun kello tuli yksitoista, aloimme jo hieman huolestua tulevasta: meillähän ei ollut mitään karttaa, tietoa yöpaikoista, eikä oikeastaan mistään muustakaan. Matkalla näkyi jo paikkoja, joissa oli kiinni menneitä hotelleja ja muita yöpymispaikkoja – täällä kun monet paikat tuntuvat menevän puoleen yöhön mennessä kiinni (myös hotellit). Onneksi mieltämme rauhoitti ajatus, että kyllähän siellä paikan päällä olisi varmasti noita ”hyeenoja”, joista voisi kerrankin olla apua – ja olihan siellä niitä!

Kello oli 0:05. Minibussi oli suurin piirtein tyhjentynyt matkustajista ja kyydissä oli kuskin lisäksi vain eräs nuori nainen. He kommunikoivat jotain keskenään, jonka jälkeen nainen sanoi meille, että olisimme perillä viiden minuutin kuluttua. Niinpä pääsimme bussiasemalle puolen yön jälkeen ja olimme perillä. Ulkopuolella oli vain kaksi "hyeenaa" tyrkyttämässä meille moottoripyöräkyytejä jonnekin. Siinä kohdassa silmämme olivat jo bonganneet aseman vastapäätä olleen hotellin kahdella tähdellä varustettuna, joka kelpasi väsyneille matkalaisille kummasti. Motoristit eivät tuntuneet millään käsittävän, että menisimme kävelymatkan päässä bussiasemasta olevaan hotelliin ennemmin kuin ottaisimme heiltä kyydin jonnekin toiseen paikkaan – maksua vastaan. Niinpä onneksemme hotelli löytyi vaivatta ja siellä oli vielä respaväkeä paikalla. Huoneen hinta oli kohtuullinen 200 000 dongia / yö (~7e) ja pyysimme saada nähdä huoneen ennen valintaa. Todellisuudessa olimme valintamme jo tehneet, jos huone vain näyttäisi siltä että katto pysyy ylhäällä sen yhden yön, jonka paikassa aioimme viettää. Huone oli positiivinen yllätys ja kaupat tehtiin välittömästi.  Se lieni jo arvattavissakin, että seuraavaksi menimme välittömästi, uupuneina, nukkumaan.

Aamun sarastaessa käväisimme puoli yhdeksän paikkeilla linja-autoasemalla katsastamassa jatkoyhteyden Nha Trangiin. Jätimme ensimmäisen klo yhdeksän bussin väliin ja ostimme liput klo 13 bussiin. Matkan kesto oli vain neljä tuntia ja päätimme nauttia kunnon aamiaisen ja rauhoittavan hetken ennen matkanteon jatkamista.  Sitten kello tulikin jo 12.30, jolloin olimme asemalla valmiina astumaan kyytiin. Matkaan päästiin ajallaan ja neljä tuntia taittui näiltä konkareilta jo kuin vettä vain.

”Perille” saavuttuamme kuljettajamme opasti meitä jäämään "hyeenalauman" keskelle. Paikka oli tien varsi, muttei asema, jolle luulimme pääsevämme. No, kuvittelimme, että kuljettaja jättäisi meidät paikkaan, joka olisi lähempänä määrän päätämme. NhaTrang on, katsokaas, kohtuullisen suuri kaupunki. Bussiasemalta olisi ollut sellainen kohtalainen 1,5–2 km kävelymatka alueelle, jossa parhaat (& edullisimmat) majoitukset sijaitsisivat. Se paikka, mihin meidät jätettiin, sijaitsi kyllä kaupungin pääkadun varrella, mutta ei sen alueen sisällä, jonka opaskirjamme kartta kattoi.  Meillä ei siis ollut hajua, kuinka kaukana määränpäästämme olimme. Yksi asia oli kuitenkin varma: me emme sortuisi ottamaan kuljettajan ”serkkujen” kuljetuspalveluita vastaan vaan kävelisimme (noin 14 kg:n rinkkojemme ja reppujemme kanssa) tapamme mukaisesti määränpäähämme. Tuo aie tuli tosiaan lunastettua.

Tiesimme etukäteen, että Nha Trangin pohjoisosa olisi se paikka, jossa paikalliset enemmän ”hengailevat” ja sen, että turistialue oli eteläosassa.  Niinpä lähdimme kävelemään päätietä etelän suuntaan. Toivoimme kovasti pian kohtaavamme erään liikenneympyrän, joka toimi hyvänä maamerkkinä siitä, että olisimme saapuneet karttamme alueelle. Tuli ilta – tuli pimeä. Kohtasimme sillan, joka ylitti jonkin joenuoman. Kohtasimme toisen sillan, jonka jälkeen päättelimme jo olevamme etelä-osassa. Lopulta olimme kävelleet jo parisen tuntia ja aloimme olemaan perillä. Löysimme eräältä sivukadulta kohtuuhintaisen (200 dongia ~7e /yö olevan) hotellihuoneen. Nha Trangin ollessa turistirysä, paikasta ei halpoja asumuksia voinut kuvitellakaan löytävänsä. Huoneessamme oli kuitenkin jo tutuksi tulleet ominaisuudet: Aircon (ilmastointi), tuuletin, televisio, wc ja lämmin vesi sekä kerrankin toimiva jääkaappi (minibaari, jota tosin hyödynsimme omiin tarkoituksiimme).  Saimme asustaa kahden ison sängyn huoneessa yhden sängyn huoneen hinnalla, kun kyseisen huonetyypin huone oli siivoamatta saapuessamme paikalle. Ja jotenkin sitten emme joutuneet missään vaiheessa huonetta enää vaihtamaan. Sinänsä tällä ei meille ollut merkitystä mutta olipahan enemmän tilaa levitellä romppeita ympäriinsä. Näin siis pääsimme ”kivuttomasti” perille ja asetuimme aloillemme seuraavaksi viideksi päiväksi.

Nha Trangistakaan ei puuttunut skootteriliikennettä.

Chua Long Son -temppelin tarkastelimme ulkoisesti kävellessämme kaupungilla.

Koulun penkille

Ensimmäisenä iltana kävimme ottamassa huurteiset juomat eräässä ravintolassa, jossa toimi myös Vietnamin vanhin ja tunnetuin Padi-sukelluskoulutuskeskus (PADI = Professional Association of Diving Instructors) nimeltään ”Rainbow divers”. Paikka ei ollut suinkaan ainoa tahi halvin kyseistä palvelua tarjoava paikka, mutta sen maine ja luotettavuus tällaisessa harrasteessa, jota edes vakuutuksemme ei kata, oli hyvä syy päätyä tähän. Huhujen mukaan Nha Trangissa on maailman edullisinta suorittaa open water -laitesukelluskurssi, joka Rainbow diverssissä eurooppalaisten opettajien opastuksessa irtosi 300 USD:n hinnalla (~213e) ollen siten huomattavasti halvempi kuin Thaimaassa tarjolla olevat vaihtoehdot (n. 300e). Toki täältä olisi löytynyt kurssi myös 200 jenkkidollarin hintaan, mutta päädyimme kuitenkin tähän laadukkaaksi tunnettuun vaihtoehtoon. Niinpä sitten ilmoitimme toisen meistä seuraavana aamuna klo 8 alkavalle neljäpäiväiselle Padi open water -kurssille (joka antaa pätevyyden sukeltaa avovesissä aina 18 m syvyyteen asti) ja toisen osallistumaan mukaan neljälle sukellukselle, jotka tapahtuisivat kahtena viimeisenä kurssipäivänä. Tätä olimmekin jo odottaneet pitkin matkaa ja nyt se alkaisi viimeinkin olla käsillämme!

Aamun sarastaessa oli oppilaan aika kömpiä sukelluskoululle aloittamaan opinnot. Ensimmäisenä edessä oli laitesukellukseen perehdyttävien dvd-pätkien läpikatsominen. Niitä oli yhteensä viisi kappaletta, kolme ensimmäisenä kurssipäivänä ja kaksi seuraavana. Kurssiin kuuluneesta paksuhkosta kurssikirjasta löytyi vielä samat asiat paremmin selitettyinä. Kielihän oli siis englanti ja ensimmäisen sivun avattuani totesin fysiikan opintojen tulleen tässäkin asiassa tarpeeseen. Jokaisesta kappaleesta oli kysymyslomake, johon piti löytää vastaukset kirjaa apuna käyttäen. Lisäksi oli kokeeseen valmistelevia kysymyslomakkeita ja lopuksi toisena kurssipäivänä vielä loppukoe 50 kysymyksensä kanssa. Epäilijöille todettakoon, että kirkkaastihan se meni läpi!

Kahtena ensimmäisenä päivänä aamupäivät katsottiin siis teoriaa ja iltapäivät vietettiin uima-altaassa tehden erilaisia harjoitteita sukeltamiseen liittyen. Uima-allasharjoittelussa käytettiin jo oikeita sukelluslaitteita, jotta ne tulisivat hyvin tutuksi ennen varsinaista sukellustilannetta. Perehdytys oli siis turvallista ja kattavaa.

Pintaa syvemmälle

Pian oli aika päästä kurkistamaan tämän "vesiverhon" taakse.

Kolmantena päivänä olikin lupa astua veneen laidan yli kohti merenpohjaa, suorittamaan jo uima-altaassa opittuja taitoja meren syvyyksiin ja varmistaa näin olevansa scuba diving -kortin arvoinen. Omien sukellusvälineiden kasaus ja tarkistus kuuluu olennaisena osana kurssiin ja niin sitä kasattiin välineet keikkuvan veneen kannella ja puettiin kuteen niskaan ennen sukelluksen aloittamista. Tarvikkeisiin kuuluu märkäpuku, räpylät, painovyö, maski ja snorkkeli, kelluntaliivi (johon happipullo kiinnitetään), syvyysmittari ja ilmanpainemittari sekä oma- ja vararegulaattori hengittämistä varten. Kun kaikki oli tarkistettu, edessä oli enää askel laidan yli… 

Kurssiin kuuluneet harjoitukset tuli kaikki läpäistä ennen valmistumista. Taitoihin kuului muun muassa kellumista painottomassa tilassa vedessä vain oman hengityksen avulla, maskin tyhjentämistä vedestä puhaltamalla nenän kautta ilmaa maskiin, hätätilanteisiin varautumista; ilman loppuessa pintaan nousemista viimeisellä henkäyksellä sekä kaverin vararegulaattorista hengittämistä, kaverin pelastamista sekä suunnistusta kompassin kanssa pinnan alla. Ilma suljettiin uima-altaassa neljän metrin syvyydessä oikeasti ja sitten piti pyytää kaverilta ilmaa - Kuumottavaa! Puhe kun ei veden alla tietenkään kuulu, joten käytössä olivat kansainvälisesti yhdessä sovitut käsimerkit kaikille perusasioille.

Merenpohjassa harjoitusta tehdessä, ei ilmaa turvallisuussyistä suljettu oikeasti. Tärkeää oli pysyä tilanteessa rauhallisena, joka onnistui monien etukäteishermoilujen jälkeen kuitenkin hyvin. Hengittäminen veden alla vahingossa nenän kautta maskin ollessa pois naamalta, osoittautui vanhalle uimarille vaikeaksi jutuksi, kun on oppinut että nenän pitää kiinni nenäklipsi, jota ei sukelluksessa voi käyttää. Noh, siitä selvittiin käsivoimin. Kaikki harjoitukset tuli läpäistyä ja sitten olikin seikkailujen aika…

Ja sitten h-hetki oli (viimeinkin) käsillä!

Sitten käsillämme oli se hetki, kun paatti heitettiin ankkuriin, kamat puettiin päälle ja kyydissä olleet useat sukellusporukat valmistautuivat vuorollaan veteen ”astumiseen”. Olimme molemmat mukana reissulla ja toiselle meistä kyseessä oli sukellus numero kuusi ja toiselle sukellus numero yksi! Kamojen ollessa päällä, mentiin veteen yksitellen kokeneemman meistä kiinnittäen klipsillä liiviinsä erään ylimääräisen tavaran – kameran. Kyllä! Meillä on tosiaan näyttää tälläkin kerralla myös kuvia näkemistämme asioista, jottei näitäkään tarvitsisi yrittää alkaa sanoin kuvailemaan. Jotkut teistä ehkä jo tiesivätkin, että meillä olisi matkassa tähän tarkoitukseen hankittu lisävaruste – kameran vedenalaiseen kuvaamiseen tarkoitettu kotelo, joka kestäisi painetta aina neljäänkymmeneen metriin asti.

Oppilaan osallistuessa erilaisiin sukellusharjoituksiin, toinen meistä sai tietysti vapaasti sukellella ympärillä ja keskittyä leikkimään kameralla. Ja leikkiähän se olikin – tunne oli varmasti samanlainen, kuin lapsella, joka on jäänyt sulkemisajan jälkeen karkkikauppaan ”loukkuun”. Tätä(kin) oli kyllä odotettu. Vedessä oli yllättävän paljon valoa ja näkyvyys oli viitisentoista metriä. Kuvan valon määrään vaikuttavan aukon säätö ei kuitenkaan onnistunut sukelluskotelon läpi, joten säädöt piti tehdä kokeillen erilaisia asetuksia aina sukelluskertojen välissä. 

Kuvausolosuhteet olivat osittain suhteellisen haastavia valon määrän vaihdellessa olosuhteiden mukaan mutta toisaalta kuvauskohteita pääsi lähestymään leijuen eri suunnista, mikä ei maan päällä aina ole mahdollista. Toivomme, että nämä ”muutamat” blogiin valitsemamme kuvat miellyttävät silmiänne. Kuvia kannattaa myös painaa suurentaakseen niitä, sillä osassa kuvia on pyritty taltioimaan kaloja, jotka eivät aina näy pienoiskoossa olevissa kuvissa maastoutumiskykynsä vuoksi. Kuvia on neljästä eri sukelluskohteesta ja niissä näkyvät värilliset muodostelmat ovat toinen toistaan hienompia koralleja. Kuvaukseen keskittymisen aikana myös eräs kuvissa näkyvän ”long spiked sea urchin” – merisiilin piikki osui kuvaajan jalkaan, muttei siitä koitunut sen suurempia ongelmia – onneksi!

Aivan kuin vedessä olisi ollut sähköinen tunnelma.

Pelkkä ilmakin voi näyttää hienolta, kun siirrytään pinnan alle.

Näitä tuijjottavia "long spiked sea urchin":eita löytyi korallien läheisyydestä joka puolelta runsaasti - Suosittelemme pysymään kaukana killuvista silmistä.

Kalaparvia on yllättävän vaikeaa taltioida kuvaan, etenkin kun kalat ovat pienikokoisia.

Korallien ihmemaasta - pohja oli usein täynnä mitä ihmeellisimpiä ilmestyksiä. Tylsää ei ollut hetkeäkään.

Meritähtiäkin bongasimme reissuillamme useasti.

Butterfly fish (perhoskala) oli varsin kaunis kuvauskohde.

Tältä sukeltajat näyttävät painottoman tuntuisessa elementissään.

Meren pohjastakin voi bongata hiekkadyynejä.

Kuvan kalalla on selvästi tyylitaju hallussa. Kaverilla näyttäisi olevan "reiskan" aurinolasit.

Ensikertalaisen kokemuksia ja tuntemuksia sukelluksesta

Ensimmäisen altaassa vietetyn harjoittelupäivän jälkeen tuntui siltä, että tästä ei tule mitään. En ikinä uskalla mennä mereen saati sitten syvälle, kun metrin syvyydessäkin tuntui vaikealta hengittää regulaattorin läpi kuivaa ilmaa. No toisena päivänä neljän metrin syvyydessä aikani istuttuani laitteineni alkoi homma jo sujua hieman paremmin. Ilta sujuikin sitten panikoidessa seuraavan päivän ihka oikeaa sukellusta. Mitä, jos joutuisin paniikkiin 12 metrin syvyydessä? Mieltä ei rauhoittanut myöskään hukkumisesta nähty painajaisuni.

Seuraavana aamuna astelin varmaankin aika kalpeana laivaan, koska useat tahot kysyivät ”are you ok?” No, kun ensimmäinen laskeutuminen merenpohjaan 12 metriin oli suoritettu ja kaikki mennyt hyvin, alkoi mielikin jo rauhoittua. Tämähän on aivan mahtavaa! Näkymät ovat upeat, on värikkäitä koralleja ja kaloja, vesi on lämmintä (28 astetta), liikkuminen on vaivatonta ja taustalla kuuluu oma hengitys ja ulos puhallettavien kuplien solina. Teimme 44 minuutin mittaisen sukelluskierroksen uiden kahden ohjaajan välissä ja ihmetellen näkymiä. Tätä oli luvassa lisää tunnin pinnalla vietetyn tauon jälkeen. Elimistöstä pitää sukelluksien välissä antaa osittain poistua korkeaksi kohonneen typpimäärän, jottei mieli ala tekemään hassuja tepposia. Toinen sukellus sujui jo vähän paremmin ja kolmas ja neljäs jo ihan hyvin, eikä tarvinnut enää hermoilla. Neljän päivän kurssin jälkeen on sukelluskortti taskussa ja uudet vedenalaiset kohteet odottavat. Odotan niitä innolla, sillä kerran kun on maistanut vedenalaisia ”antimia”, ei paluuta vanhaan enää ole!

Tälläkin kertaa matkan on aika jatkua…

Vaikka nautimmekin olostamme Nha Trangissa, oli tullut aika jatkaa matkaa. Sukelluskurssin vuoksi olimme pysähtyneet Nha Trangiin erityisen pitkäksi ajaksi (viisi yötä taitaa olla ennätys yhdessä kohteessa). Nautinnollisista päivistä huolimatta, emme voineet jäädä paikoillemme. Sukelluksen ottaessa suurimman osan ajasta, emme tällä kertaa halunneet tai edes kerinneet tutustua muihin nähtävyyksiin ja harrasteisiin. Meiltä jäi siis näkemättä jotain, ei niin ihmeellisiä, temppeleitä sekä kokematta mutakylpylä, vesihuvipuisto ja hiekkarannan tarjoamat harrasteet – ei siis mitään huippuihmeellistä verrattuna sukellukseen.

Tälläinen "cable car" -kuljetus olisi mennyt rannasta paikalliseen huvipuistoon. Me jätimme tämän kyydin tällä kertaa väliin.

Sukelluspäivät päättyivät aina yhden ja kahden välillä niiden alkaessa aamulla seitsemältä. Kävimme kävellen ensimmäisen sukelluspäivän jälkeen juna- ja linja-autoasemalla (noin 4-5 km päässä asutuksestamme) vain kuullaksemme, ettei seuraavaan kohteeseemme, Mui Ne:hen, menisi junaa tai bussia. No, olihan matkalla sentään pieni kauppakeskus, jossa saimme syötyä ruokaa ja ostettua aamupala ja hedelmätarpeita itsellemme – ei siis ihan turha jaloittelu. Hätä ei sinänsä ollut tämän näköinen, sillä olimme jo bonganneet, että majoituksemme läheisistä matkatoimistoista sai bussilippuja Mui Ne:hen. Niinpä ostimme vikana iltana liput seuraavan aamun klo 7 lähtevään bussiin hintaan 180 000 dongia (~6,20e).

Aamulla olimme tietysti ajoissa (puoli tuntia ennen) paikalla odottamassa bussin lähtöä. Bussi ei kuitenkaan lähtenyt silloin, kun piti ja jonkin ajan odottelun jälkeen saimme kuulla, että siihen olisi tullut vikaa ja että ”kävisikö meille mitenkään mennä sleeping-bussilla?” – Tietysti kävi!. Niinpä pääsimme matkaan tunnin myöhässä tuolle viisituntiselle rupeamalle mutta hoitaen sen nukkuen ja blogitekstiä viimeistellen makuuasennosta. Varsin sopiva kompensaatio tunnin myöhästymisestä siis. Nyt on aika jättää jälleen hyvästit ja todeta palaavamme asiaan Mui Ne:n tarjoamien kokemuksien tiimoilta. Toivottavasti nautitte tämänkinkertaisesta, runsaasta, kuvatarjonnastamme. Se on moi!

Palaamme sukellusasiaan uusilla kuvilla ja kokemuksilla toivottavasti jo Kambodzasta mutta viimeistään Thaimaan Koh Tao:n saarelta. Pysykää kanavalla!

Ps. Tätä blogitekstiä laatiessamme nautimme edellisenä iltana supermarketista ostamaamme arbuusia (vesimelonia), joka oli ollut vuorokauden kylmässä jääkaapissa odottamassa nauttimistaan. Kuvitelkaapa sellaista Suomestakin ostettavissa olevaa arbuusia, jossa osa on vaaleaa ja kuivaa hedelmälihaa, osa on tumman punaista ja ylikypsää sekä osa on tietysti sitä parasta tuoreimmillaan olevaa suussa sulavaa ja aloittakaa puhtaalta pöydältä kuvitteleminen uudelleen, sisällyttäen hedelmään vain tuon maukkaimman osan ja miettikää, miltä se maistuu jääkaappikylmänä... Nyt olette suurin piirtein (ehkä) onnistuneet mielessänne kuvittelemaan saamamme makuelämyksen. Onnittelut siitä!